Kesä on lehtien toimituksissa vaikeaa aikaa. Mitään ei tapahdu ja uutisia on vähän. Ja kirjoittajia on vähän, kun suuri osa toimituksesta on kesälomalla. Mutta lehden pitää ilmestyä ja lehdessä pitää olla lukijoille jotain luettavaakin.

Samanlaisen ongelman edessä oli Õhtuleht-lehden päätoimittaja kesällä 2003. Ja niin hän antoi lehden toimittajalle Jüri Pinolle käskyn tilata virolaisilta kirjailijoilta juttuja Õhtulehden kesäkauden numeroiden täytteeksi. Pinolla ei kuitenkaan ollut onnea tai intoa tai aikaa tässä hankkeessa. Neuvokkaana miehenä hän kuitenkin keksi ratkaisun ja otti yhteyttä ystäväänsä Karl Martin Sinijärveen. Niinpä Pino–Sinijärv-parivaljakko tapasi kerran viikossa sen kesän ajan ja kirjoitti lehteen jatkokertomusta. Sinijärven kertomuksen mukaan inspiraatiota herättelemään käytettiin ruokaa ja riittävä määrä olutta. Vuorotellen sitten kumpikin miehistä istui tietokoneen taakse ja hetken hämmästeltyään sitä, mitä kollega oli edellä söperrellyt koneelle, jatkoi tarinan kirjoittamista. Kesä meni, lehdet ilmestyivät ja sekä päätoimittaja että kirjailijakaksikko olivat tyytyväisiä.

Myöhemmin Pino ja Sinijärv kaivoivat tekstin esiin ja niin kesäisestä jatkokertomuksesta tehtiin kirja. Kevyttä ja mukavaa luettavaa kesähelteellä. Vaikka alun perin kai oli tarkoitus kirjoittaa nuorien poikien kesää kuvaava kertomus kohdeyleisönä samanikäiset pojankoltiaiset, niin ainakin kirjan kansien välissä ilmestynyt versio kelpaa luettavaksi vähän vanhemmillekin uroksille. Pojat ja aikuiset miehetkin viettävät kesää keskenään kilpaillen, kaikenlaista jekkua, kiusaa ja vähän suurempaakin pahaa tehden, mutta kuitenkin leppoisaan tyyliin.

Sikalahden kesästä saatu palaute on Sinijärven mukaan niin myönteistä, että jatkoakin on suunnitteilla. Ei kyllä sanomalahden jatkokertomuksena (vir. joonealune), vaan kirjana. Sikalahdella seikkaillaan ilmeisesti myös suvella 2005 ja ehkä seuraavana talvenakin.