Historiallisen vuoden 1905 kesällä ilmestyi Noor-Eesti-nimisessä teoksessa julistus: ”Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme virolaisia, mutta tulkaamme myös eurooppalaisiksi!” Näin astui suuren yleisön tietoisuuteen tunnetuin virolainen kirjallinen ryhmä Noor-Eesti.

Noor-Eesti syntyi nimensä mukaisesti, todella nuorten liikkeenä. Vuosisadanvaihde oli tuonut mukanaan ajattelun vapauden myös Venäjän Baltian provinsseihin. Uusista aatteista innostuneet koululaiset muodostivat monenlaisia piirejä. Eräs koululaisten piiri, vuonna 1901 Tartossa toimintansa aloittanut Kirjanduse Sõbrad (Kirjallisuuden ystävät) jopa julkaisi lukiolaisen Gustav Suitsin johdolla painettujen vihkojen sarjaa Kiired (Säteet). Neljännen vihkon myötä nuorten henki tuntui olevan valmis suuren kirjallisuuden valloittamiseksi. Koottiin edellisiä suurempi, ohjelmallisempi ja merkityksekkäämmällä otsikolla varustettu albumi. Noor-Eesti tuli myös albumin ympärille muodostuneen ryhmän nimeksi.

Ryhmä alkoi heti organisoida omaa kustantamoa antologioiden ja yksittäisten tekijöiden teosten julkaisemista varten. Viisi Noor-Eesti-albumia ilmestyivät vuosina 1905–1915, lisäksi julkaistiin aikakauskirjoja Noor-Eesti (1910–1911) ja Vaba Sõna (Vapaa sana, 1914–1916). Noor-Eestin julkaisut olivat aikanaan poikkeuksellisen kauniita, albumeita tekemään koottiin nuoria lahjakkaita taiteilijoita.

Noor-Eesti toimi vuosia epävirallisena yhteenliittymänä. Laillisen ja julkisen järjestön oikeudet se sai vuonna 1912, ja yhdistykseen liittyi heti yli kuusikymmentä ihmistä. Taiteilijoiden lisäksi yhdistykseen kuului muutakin sivistyneistöä; asianajajia, lääkäreitä, ylioppilaita. Avoimesta ja julkisesta Noor-Eestistä tuli kansallisen älymystön tärkeä tukikohta. Ryhmä oli alusta alkaen tukenut myös muiden taiteen lajien ja kulttuurin alojen edistämistä. Kirjallisuus pysyi kuitenkin tärkeimpänä.

Noor-Eesti toimi kaikkiaan kaksitoista vuotta. Tuon, Venäjän kahden vallankumouksen välisen levottoman ajan kuluessa virolainen kulttuuri muuttui ja luonnollisesti samoin kävi Noor-Eestin kirjalliselle ilmeelle. Vallankumousajan äänekkään optimismin tilalle tuli epäilevämpi ja filosofisempi elämänkatsomus. Kirjailijoiden taiteellisen luomistyön tiet erkaantuivat. Nuoret eivät olleet enää aivan nuoria. Alkuaikojen kärsimättömyys ja vastakohtaisuus, ehkä liian monien suurten haaveitten aiheuttama, ei kuitenkaan koskaan kokonaan kadonnut.

Noor-Eestin jäseniä innosti toimimaan tyytymättömyys aikakauden kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Heidän tyytymättömyytensä oli ymmärrettävää. Ilman itsenäistä valtiota ja katoamisuhan alla elävä pieni kansa oli vasta muutama vuosikymmen sitten luonut oman kirjallisuutensa. Kirjallisuuden vertailu eurooppalaiseen kirjallisuuteen tuntui 1900-luvun alussa suorastaan naurettavalta. Nopean kehittämispäämäärän järkevyyttä voitiin epäillä. Päämäärään voivat uskoa ja sitä ryhtyä toteuttamaan vain nuoret idealistit.

Keskeisiä Noor-Eestin kirjailijoita

Gustav Suits (1883–1956) oli Kirjanduse Sõbrad -ryhmän johtaja ja myöhemmin Noor-Eestin henkinen johtohahmo. Hän oli runouden uudistaja, jota on pidetty 1900-luvun virolaisen lyriikan yhtenä tärkeimpänä vaikuttajana, ns. pääsuunnan luojana.

Suits tuli aluksi suosituksi miehisellä romantiikallaan, mm. Eino Leinon nuoruudenrunouden inspiroimilla kevään ja elämän tulen (elu tuli) lauluillaan. Sen jälkeen hän kehitti yksilöllisen, monipuolisesti kuvallisen symbolismin, johon hän sai vaikutteita 1800- ja 1900-lukujen eurooppalaisen runouden eri traditioista. Suitsin runous on tiivistä, viimeisteltyä ja ilmeikästä niin klassisissa kuin moderneissakin muodoissaan. Hänen runoutensa tunnetuin poeettinen symboli on Tuulemaa (Tuulenmaa), joka on myös vuonna 1913 ilmestyneen kokoelman otsikko. Suitsin suurin ja monipuolisin runokokoelma on vuonna 1922 ilmestynyt Kõik on kokku unenägu (Kaikki on vain unta).

Suits vietti jo vuodesta 1901 alkaen kesänsä Suomessa. Hän opiskeli vuosina 1905–1910 Helsingin yliopistossa ja asui jonkin aikaa Helsingissä. Hän avioitui vuonna 1911 suomalaisen Aino Thauvónin (Tavia) kanssa. Gustav Suits oli Tarton yliopiston ensimmäinen kirjallisuuden professori 1921–1944.

Friedebert Tuglas (1886–1971) oli Noor-Eestin toinen johtohahmo. Hänen panoksensa oli erityisen merkittävä ryhmän julkaisujen toimittamisessa. Tuglas oli 1900-luvun alun virolaisen proosan uudistaja, huippuluokan novellisti ja kriitikko.

Tuglas aloitti tyylikokeiluilla, realistisella ja uusromanttisella lyhytproosalla. Tätä seurasivat symboliset myyttinovellit, kuten Popi ja Huhuu, Maailma lõpus (Maailman lopussa), Merineitsi (Merenneito) jne, joita on pidetty yhtenäisenä, ns. Tuglaksen novellijärjestelmänä. Tuglas yhdisti novelleissaan myös lyyrisen ja esseistisen puolen (esseenovelli Arthur Valdes). Tuglas kirjoitti kaksi romaania, miniatyyrejä ja paljon kirjallisuusarvosteluita ja tutkimuksia.

Hän osallistui aktiivisesti vuoden 1905 vallankumoukseen ja eli etsintäkuulutettuna Suomessa ja välillä muualla Euroopassa 1906–1917. Hän oli Viron kirjallisuuselämän tärkeitä organisaattoreita 1920- ja 1930-luvuilla toimien mm. Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana ja aikakauskirja Loomingin päätoimittajana.

Villem Grünthal (1885–1942), runoilijanimeltään Ridala, kuului kuressaarelaisena lukiolaisena piiriin, joka toimitti käsin kirjoitettua lehteä Nooreestlane. Ridala oli ”suuren” Noor-Eestin perustajajäsen eli hän oli kaksinkertainen nooreestiläinen!

Ridala oli 1900-luvun alun sana- ja muotoherkimpiä runouden uudistajia. Hän herätti huomiota uudenaikaisella impressionistisella luontolyriikallaan, jossa näkyvät rantamaisemat varjoineen ja eri vuodenaikojen tunnelmat, kuten runoissa Talvine õhtu (Talvi-ilta), Kadarikus (Katajikossa), Kadunud kevad (Kadonnut kevät) jne. Ridala käytti rohkeasti uudissanoja ja uudisti runojen modernia painoasua. Myöhemmin hän viljeli tiukempia runomuotoja ja kirjoitti virolaisen kansanlaulun tekniikalla balladeja. Hänellä oli harvinaisen hyvä kielitaito ja hän käänsi paljon, mm. italiasta.

Ridala opiskeli Helsingin yliopistossa 1905–1909. Hän avioitui vuonna 1922 suomalaisen Ida Emilia Hokkasen kanssa. Vuodesta 1923 hän työskenteli Helsingin yliopiston viron kielen ja kirjallisuuden lehtorina.

Muita Noor-Eestin jäseniä ja lähipiiriläisiä

Noor-Eestiin ja ryhmän lähipiiriin kuului monia muitakin, vaikkapa 1900-luvun suuri kirjailija A. H. Tammsaare tai varjoon jäänyt lahjakas prosaisti, traagisen kohtalon kokenut Jaan Oks (1884–1918). Noor-Eestin vaikutusvaltaisimpiin jäseniin kuulunut kielitieteilijä Johannes Aavik (1880–1973) julkaisi artikkeleita myös kirjallisuuden alalta sekä mielenkiintoisen esseenovellin Ruth.

Noor-Eestin ytimeen kuului myös kriitikko ja prosasisti Bernhard Linde. Noor-Eestin julkaisuissa debytoivat uudet, tulevat tekijät kuten Henrik Visnapuu, Johannes Semper ja Johannes Barbarus.

Vaikka Noor-Eesti oli verrattain miehinen ryhmä, oli ryhmän lähipiirissä myös naisia. Aino Kallaksella (1878–1956) oli tiivis suhde ryhmään ja hän kirjoitti säännöllisesti Noor-Eestin julkaisuihin. Kallaksen kynästä on peräisin yksi kaikkien aikojen parhaimmista Noor-Eestin kirjallisuuden katsauksista, vuonna 1918 ilmestynyt esseekokoelma Nuori Viro. Noor-Eestin albumeissa julkaisi pari lyhyttä tekstiä myös toinen heimokansojen yhteinen suurnainen Hella Murrik-Wuolijoki.

Jo Noor-Eestin ensimmäisessä albumissa ilmestyi Marie Underin tunnettu runo Ema laul (Äidin laulu), vaikka Underin suuri tuleminen runouteen olikin edessä vasta Noor-Eestin jälkeen. Sädehtivin kirjallinen naistähti, joka nousi esiin juuri Noor-Eestin ansiosta, oli lahjakas runoilija Marie Heiberg (1890–1942). Esikoiskokoelman Murelapse laulud (Surullisen lapsen laulut) ilmestyessä vuonna 1906 hän oli vasta kuusitoistavuotias. Sairauden vuoksi Heibergin tuotanto jäi lyhyeksi.

Noor-Eesti tuki monia kirjallisuuteen pyrkijöitä. Kuitenkaan joidenkin kirjailijoiden lahjakkuutta nooreestiläiset eivät ymmärtäneet. Kuvaavin on runoilija Ernst Ennon (1875–1934) tapaus. Ennon symbolistiset uudistuskokeilut 1900-luvun alussa olivat hyvinkin nooreestimäisiä. Hänen runojensa melodinen, ”hämärä” kuvakieli sen sijaan oli Noor-Eestin kirjailijoiden mielestä ilmeetön ja vanhanaikainen. Ennon ja Noor-Eestin suhteet olivat terävät. Epäilemättä myös Enno on tuon ajan tärkeimpiä runoilijoita ja myöhemmän runouden vaikuttajia.

Viron kirjallisuuden ”murrosikä”

Edellä kirjoitetusta näkyy Noor-Eestin tiivis yhteys Suomeen. Pohjoisen heimokansan kirjallisuus- ja sivistyselämä oli 1900-luvun alussa etelänaapureita edellä ja uudistuva virolainen kulttuuri sai Suomesta ja Suomen kautta uutta kimmoketta.

Suomesta saadut vaikutteet eivät ole tietenkään ainoita, joita Noor-Eestin kohdalla on korostettu. Kriitikot ovat aina nostaneet esiin kysymykset Noor-Eestin esikuvista, he ovat moittineet Noor-Eestiä muiden kirjallisuuksien, etenkin ranskalaisen kirjallisuuden, kritiikittömästä jumaloimisesta, nähneet Noor-Eestin kirjailijoiden tuotannossa tietyn vierasperäisen ”aksentin” ja jopa syyttäneet Noor-Eestiä virolaisen kirjallisuuden suuntaamisesta väärälle, epäluonnolliselle kehitystielle.

Emme tiedä, olisiko jokin täysin toinen tie ollut mahdollinen. Voi kuitenkin olla eri mieltä niiden kanssa, jotka ovat nähneet Noor-Eestin Eurooppa-pyrkimyksissä ja Ranskan-ihailussa pseudo-ongelman, murtautuneet avoimista ovista sisään. Sanotaanhan virolaisen kirjallisuuden ”olleen Euroopassa” aikaisemminkin, viittaus saksalaiseen vaikutukseen! Noor-Eestin eurooppalaisuudessa voidaan nähdä juuri Euroopan kulttuurisen runsauden ja monipuolisuuden arvostamista ja näin käännyttiinkin erityisesti juuri vähemmän tunnetun, kuten ranskalaisen tai pohjoismaisen kirjallisuuden puoleen.

Tietysti Noor-Eestin toiminnassa on vastakkaisuuksia. Vain lahjakkaimmat pystyivät irrottautumaan kaikista vaikutteista ja eivät aina hekään. Noor-Eestin onnistumiset tarkoittivat kuitenkin miehen askelta eteenpäin. Tuolloin vielä lapsenkengissä ollut kansallinen kirjallisuus ei ollut tuolloin vielä saavuttanut täysi-ikäisyyttä, mutta kirjallisena murrosikänä voimme kyllä Noor-Eestin aikaa pitää. Myös Eurooppaan verrattuna.