Tämä antologia ei ole ”vanhanaikainen” käännösvalikoima. Runoja ei ole siis ryhmitelty runoilijoittain vaan aiheen mukaisesti. Vanhanaikaista on jäljellä sen verran, että alkutekstejä ei ole mukana, mutta uutuutena voidaan pitää sitä, että sisällysluetteloa ei löydy etsimälläkään – saati että jostain selviäisi suomennetun runon alkukielinen nimi ja kokoelmaan viittaava vuosiluku.

Yhdellä sanalla määriteltynä antologian aiheena on yhteiskunnallisuus. Näin on, koska runoja valikoineen Jan Kausin ja Harri Rinteen mielestä virolainen runous on nyt yhteiskunnallisempaa kuin suomalaisen ”nykyrunouden jymeä luonne”.

Valittujen 18 runoilijan tekstejä lukemalla selviää, että yhteiskunnallisuus tarkoittaa suomeksi sanottuna turkulaisen Bukowski-tyylin yhdistämistä vanhemman Paavo Haavikon poliittiseen ja taloudelliseen näkemykseen. Tällaista runomutanttia ei ole nähty Suomessa, tuskin muuallakaan maailmalla, joten antologia on lukemisen arvoinen.

Jos taas yhteiskunnallisuudesta tulee trendi runon monimuotoisuuden haudalle, niin siihen voi vastata antologian vanhimman Aleksander Suumanin säkeillä: ”Kun kuulen sanan/ trendi, käteni kätkee/ hauuu-kotuksen”.

Ja jos trendi muuttuu vielä rokimmaksi eli popiksi, niin siihenkin löytyvät sanat Elo Viidingin runosta Saarikoskea ajatellessa, runoilijaa:
”Populaarikirjallisuudessa ei ole muuta vikaa kuin se, että/ vielä epätoivoisemmin kuin se on kirjoitettu,/ halutaan lukija saada vakuuttuneeksi sen tarpeellisuudesta.”

Jos nyt puhutaan vain Suomesta, niin miten täällä kävisi jos tämä yhteiskunnallisuuden Buko-Paavo -trendi hipaisisi runouttamme? Keneltä ulkopoliittisen johtomme pitäisi pyytää anteeksi, jos esimerkiksi Paavo Lipposen valitsema Finlandia-runoilija Bo Carpelan julkaisisi nämä säkeet:
”Venäjän/ Viron-vastaiset propagandahyökkäykset/ ja painostus kansainvälisissä/ järjestöissä tehostuvat/ päivä päivältä.// Ennemmin tai myöhemmin/ ne saavuttavat tavoitteensa/ ja länsivaltojen siunauksen/ kuten aina. /- -/ Tarjoan sinulle/ hyviä kauppoja/ Vladimir Putin.”

Kun Hannu Oittinen suomensi ja tallinnalainen Argo-kustantamo julkaisi Runoelman Putinille vuonna 2004, ei syntynyt valtiojohdon anteeksipyytelyä pilarunosta, jossa loukataan ohranatsaariin uskovien sieluja. Entä nyt kun sama ”skandalisti-journalisti” Kivisildnikin (Sven Sildnik) runoelma on painettu Sanoma-WSOY:n omistaman kustantamon teokseen?

Ehkä kysymys kannattaisi jättää suosiolla retoriseksi ja toivoa vain, että runoilija ja suomentaja ovat saaneet kunnon korvauksen työstään. Sanoma-WSOY:n omistajalla Aatos Erkolla lienee siihen eniten rahaa, ainakin Suomessa.

Kun runouden sisä- ja ulkopoliittinen merkitys on nolla – eli liki sama kuin rahallinen arvo – niin miten on sitten tämän kirjallisuuspoliittisen herkkähipiäisyyden kanssa? Loukkaantuiko kukaan Virossa Kivisildnikin Runoelmasta, tai siitä kun kirjallisuustieteilijä Toomas Liiv runoili Jaan Krossista viekkaasti hymyilevän automiehen, jota ei kiinnosta muu kuin Nobelin palkinto? Entä mitä tuumataan runosillan tässä päässä Liivin pilkkarunon suomennoksesta John Cross ja/and dinamiitti?

Liivin lisäksi neljä runoa on suomennettu Kalev Keskülalta ja Asko Künnapilta. Kolme ”kivikovaa” tekstiä miesvaltaiseen kirjaan on löydetty Kristiina Ehiniltä, Kalju Kruusalta, Indrek Mesikeppiltä (nimimerkki FS), Jürgen Roostelta, Sass (Aleksander) Suumannilta ja Elo Viidingiltä.

Antologialle nimen antaneen runon kirjoittaneelta Eeva Parkilta (”Ajattelen koko ajan rahaa/ Että sitä ei ole/ Mittaan matkapuhelujen pituutta/ En niiden sisältöä”) on mukana toinenkin runo kuten myös Kivisildnikiltä ja Mats Traatilta. Yhdellä runolla mukana ovat Margit Adorf (Fagira D. Morti), Hasso Krull, Aare Pilv, Karl Martin Sinijärv, Triin Soomets ja Jaak Urmet (Wimberg).

Vuonna 1997 perustettu runoryhmä Erakkond on edustettuna, mutta missä ovat NAK:n runoilijoista vaikkapa Contra, Aapo Ilves, Veiko Märka, Olavi Ruitlane tai Jan Rahman, joilta olen nähnyt ja lukenut antologian teemaan sopivia tekstejä? Osa heidän töistään löytyy antologiasta Tallinnasta pois, Absurdia 2003, jota voi pitää Ajattelen koko ajan rahaa –valikoiman proosaversiona.

Molempien groteskien antologioiden suomennosten pääurakoitsija on Hannu Oittinen, ja Tallinnasta pois –valikoiman toinen toimittaja Raija Hämäläinen on mukana myös Knigan kirjassa kolmen runoilijan suomennoksilla. Yhtä tai kahta runoilijaa ovat kääntäneet Varja Arola, Mika Keränen, Heli Laaksonen, Anu Laitila, Kaisu Lahikainen ja Katja Meriluoto.

Esipuheen kirjoittanut Jan Kaus esitellään Viron Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, mutta kuka on Jälkisanat laatinut Harri Rinne, jonka mielestä täkäläiset aneemiset runoilijat eivät ole tosissaan, kun taas Suomenlahden eteläpuolella meidän jo unohtamamme perinteen pohjalta isketään ”kovaa, suoraan ja maaliin”?