Kirjallisuuden palaset tuntuvat ensilukemalta loksahtavan mukavasti kohdalleen, kun teosta siivittää kepeä viihteellisyys, helppolukuisuus, historiallinen kiinnostavuus ja vieläpä hauskuuskin. Vuonna 1975 syntynyt Kersti Kivirüüt esitellään netissä pedagogina, virkamiehenä ja kirjailijana, joka on aikaisemmin julkaissut muun muassa etnokauhutarinoita virolaisen scifin Algernon-aikakauslehdessä.

Kirjailijan tuoreessa tarinassa Tarttoon päätynyt irlantilainen huijari ja seikkailija Sean O’Donnell etsii mahdollista perijää eräälle kartanolle vuonna 1863. Pseudoaatelisen O’Donnellin lisäksi jutussa toikkaroi muitakin vahvasti karrikoituja hahmoja, kuten kartanonomistaja von Blauberg, tosikkomainen poliisimestari Gavriil Bereznjakov ja ”tulisieluinen estofiili ja romantikko” Christian von Neff, josta moision sukulaisjahdissa tulee O’Donnellin dekkariparivaljakko – vaikka apu jää toisinaan heppoiseksi. Maalausta harrastavan lääketieteen opiskelijan von Neffin avulla viitataan ironisesti ja tieten myös Viron taidehistoriaan eli Carl Timoleon von Neffin suunnilleen samanaikaisiin romanttisiin talonpoikaiskuviin. Ja myös Neffin kuvien avulla kertoja osoittaa olevansa itsestään tietoinen, sikäli kuin se narraatiomielisiä lukijoita kiinnostaa.

Tarinan juonteet nostavat esiin tavallisia virolaisia ja heidän oikeuksiaan etenkin suhteessa ylimielisiin baltiansaksalaisiin, olivathan Venäjällä yksityisten kartanoiden maaorjat saaneet vapautensa vasta 1861, eikä sen jälkeen tapahtunut ripeästi mitään, kuten Suomessakin kävi kieliasetuksen kanssa (1863). Kivirüütin tarinassa näkyy myös viron kielen väheksytty asema. Kirjan tapahtuma-aikaan kansallinen herääminen oli tosin jo meneillään, mutta vaikkapa ensimmäisiin laulujuhliin jäi vielä aikaa vielä puolenkymmentä vuotta eikä esimerkiksi virolaista kirjallisuutta ollut julkaistu kuin nimeksi.

Aivan ongelmitta tekijä ei selviä vahvasta karrikoinnista, sillä uskottavuus joutuu kovalle koetukselle poliisimestarin täydellisen huumorintajuttomuuden osalta. Kepeys kantaa toisaalta veroa myös kirjan löyhän ylimalkaisessa rakenteessa, jossa arvoitus ratkeaa kovin helposti sattuman ja selitysten varassa. Kirja ikään kuin vaimentaa dekkarimaisuutensa tai uhraa sen viihteen alttarille.

”Kartanopelin” sisällössä tuntuvat jälkikäteen korostuvan kokonaan toiset seikat, ennen muuta leikillisyys ja huumori, jotka selvästi kuuluvat kirjailijan vahvuuksiin. Jäin lopulta kaipaamaan kirjan osien parempaa tasapainoa: hiukan vähemmän viihdettä, hiukan enemmän asiaa. Vain 160 sivulle levitetty isofonttinen teksti sietäisi hyvin mutkikkaamman rakenteen ja paremman viimeistelyn. Kirjailijan taidoista se ei ole kiinni, sillä Kivirüütin teksti soljuu vaivattomasti.