Viron kirjailijaliitto perustettiin lokakuussa 1922, jo puolen vuoden kuluttua huhtikuussa 1923 alkoi Friedebert Tuglaksen aloitteesta ilmestyä kirjallisuuslehti Looming, jota Tuglas myös toimitti. Suomalainen Virosta kiinnostunut kirjallisuudenystävä on varmasti tietoinen näistä tosiasioista.
Loomingin ensimmäinen kausi kesti sodan alkuun, vuoteen 1941. Saksan miehityksen aikana Looming ei ilmestynyt, kaksi Eesti Looming -nimistä kokoomateosta kuitenkin julkaistiin. Loomingin julkaiseminen jatkui sodan jälkeen, tuolloin jo neuvostomiehityksen asettamien edellytysten mukaan. Nimi Looming onnistuttiin yllättäen stalinistisessa ilmapiirissä säilyttämään.
Mutta Loomingin elämä ei ollut rauhallista sotaa edeltävän Viron tasavallankaan aikana. (lehti ilmestyi tuolloin kymmenen kertaa vuodessa nykyisen 12 sijaan). Loomingin toimittaja valittiin kirjailijaliiton johtokunnassa ja Tuglas sai olla toimittajana vain kolme vuotta ennen kuin hänet salajuonien avulla äänestettiin jättämään Loomingin toimittajan paikka. Seurasi Jaan Kärnerin lyhytaikainen kausi, joka päättyi taloudellisiin vaikeuksiin ja painosmäärien laskuun. Seuraavaksi lehteä ryhtyi johtamaan Johannes Semper, jonka jälkeen Tuglas oli ensimmäisen miehityksen aikaan vielä vuoden lehden (nyt jo) päätoimittajana. Sodan jälkeen lehdessä oli useita toimittajia. Viron kieltä osaaville suosittelen Andrus Kivirähkin huumoripitoisen Saunapäev-jutun lukemista Loomingin 1000. numerosta, joka ilmestyi joulukuussa 2012. Tarinassaan Kivirähk on koonnut kaikki lehden päätoimittajat yhdessä saunaan.
Tuglas perusti Loomingin ns. laidasta laitaan -periaatteella parlamentaariseksi lehdeksi, joka ei nojautuisi yhteenkään kirjailijaryhmittymään. Loomingia edelsi nimittäin, ja samanaikaisesti sen kanssa ilmestyi, muitakin kirjallisuuslehtiä, jotka pistivät silmään eri ryhmiin liittyvinä lyhytaikaisina julkaisuina.
On selvää, että sodan jälkeen Loomingin ilme muuttui monin tavoin, erityisesti stalinismin vuosina. Jopa kaunokirjallisuus politisoitui. Yksi syy tähän oli, että monet virolaisen kirjallisuuden johtavat hahmot olivat paenneet maasta ja tuonaikainen nuori kirjoittajakunta, joka koostui pääasiassa puna-armeijan mukana sodasta tulleista miehistä, oli poliittisesti melko punainen ja esteettisesti ponneton. Kirjallisuus riutui. Viroon jääneitä parempia kirjailijoita ahdisteltiin, erityisesti vuoden 1950 jälkeen ja monet pakotettiin vaikenemaan, vetäytymään ns. sisäpakolaisiksi. Parlamentarismin periaatteista ei tuohon aikaan ollut puhettakaan, mutta jonkinlaisen tasa-painon ja luotettavuuden Looming kuitenkin säilytti, suurelta osin tuonaikaisten päätoimittajien henkilökohtaisen itsepintaisuuden ja poliittisen luovimisen vuoksi. Puolue tietenkin kritisoi heitä aina, kun vain oli mahdollista. Tällainen puolueen suunnalta tuleva painostus jatkui vielä silloin, kun itse aloitin päätoimittajana.
Heti Stalinin kuoltua ja Hruštšovin noustua valtaan olosuhteet muuttuivat. Tuota aikaa Ilja Ehrenburg nimitti suojasääksi. Vuosina 1957–1958 myös Virossa perustettiin monta uutta lehteä sekä palautettiin pari vanhempaa julkaisua. Looming sai hienon sisaren – etupäässä käännöskirjallisuutta, mutta myös edistyksellisten kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa julkaisevan Loomingu Raamatukogun. Tästä julkaisusta tuli nopeasti hyvin suosittu ja sen maine on säilynyt tähän päivään asti. Ennen Loomingu Raamatukogua oli kaunokirjallisuutta julkaissut Viron Neuvostotasavallassa ainoastaan valtiollinen kustantamo Eesti Raamat. Se oli kuitenkin sekä kirjailijoille että kääntäjille erittäin ahdas portti, jossa käsikirjoituksia voitiin pantata vuosia. Loomingu Raamatukogu toimi lehden statuksella ja pystyi reagoimaan nopeammin. Se julkaisi mm. Artur Alliksaaren Nimetu Saar -näytelmän, joka oli ainoa Alliksaaren elämän aikana ilmestynyt teos.
Hetkellisesti löyhentyneen sensuurin lisäksi kirjallisuudessa itsessäänkin tapahtui muutoksia. Monet ns. sisäpakolaiset saivat taas tilaa toimia, heistä esimerkkeinä Friedebert Tuglas, Betti Alver, August Sang ja Kersti Merilaas, kirjallisen debyytin tekivät sortotoimista kärsineet Jaan Kross ja Ain Kaalep. Kaiken tämän lisäksi oli kypsynyt kokonaan uusi sukupolvi, jota ruvettiin kutsumaan kasettisukupolveksi. Heitä oli paljon ja he olivat lahjakkaita. Nykypäivänä he ovat virolaisen kirjallisuuden klassikoita, osa jo edesmenneitä. Varsinaisten nuorten kirjailijoiden kasvualustaksi muodostui kuitenkin kommunistisen nuorisojärjestön lehti Noorus, joka kaiken neuvostoaikaan liittyvän horinan lisäksi ryhtyi julkaisemaan nuorten kirjailijoiden runoja ja tarinoita. Looming oli tuolloin nuorten näkökulmasta katsoen saavuttamaton julkaisu. Loomingia johti Paul Kuusberg kahteen otteeseen, välillä Anton Vaarandi ja sitten Kalle Kurg, joka oli edeltäjäni. Kalle Kurgin aikana muuttuivat ajat taas huonommiksi ja toimitus taisteli alinomaa sensuurin sekä puoluejohdon kanssa.
Vuoden 1987 keväällä kun Gorbatšovin perestroikan tuulet alkoivat viimein puhaltaa Virossakin, päätti kirjailijaliiton johtokunta palauttaa Loomingin päätoimittajan valitsemisen vaaleilla. Saman vuoden syyskuussa järjestettiin vaalit ja tulin valituksi päätoimittajaksi. Työhön ei silti päästetty heti, aloitin vasta 5. tammikuuta 1988, sillä puolueen keskuskomitea oli hyvin hämmentynyt – olinhan puolueeseen kuulumaton, hieman toisinajatteleva ja kaiken lisäksi vaaleilla valittu päätoimittaja. Sellaista ei ollut Neuvostoliitossa vielä tapahtunut. Lopulta minut kuitenkin hyväksyttiin tehtävään. Sensuurin kanssa tosin piti taistella vuoden 1989 kesäkuuhun, jolloin kaikki kulttuuri- ja kirjallisuuslehdet vapautettiin sensuurista. Sanomalehtiä moinen vapaus ei tuolloin vielä koskenut.
Kaikesta tästä johtuen Looming omaksui paikoittain lehdistön roolin. Meillä oli eräänlainen ajankohtaisten asioiden osasto, joka yhdessä kirjallisuustieteellisen- ja kritiikkiosaston kanssa alkoi julkaista katsauksia siihen osaan virolaista kulttuuria, joka oli kiellettyä ja salattua: sotaa edeltävä kirjallisuus, pakolaiskirjailijat sekä kotimainen julkaisematon kirjallisuus. Lisäksi julkaistiin tietenkin paljon historiallisia ja poliittisia artikkeleita.
Vuoden 1988 kesällä julkaisimme kolmessa numerossa Aleksander Solženitsynin Vankileirien saariston ensimmäisen osan. Olin saanut välittäjien kautta kirjallisen luvan kirjailijalta. Se oli teoksen ensijulkaisu Neuvostoliitossa.
Viron omassa itsenäisyysliikehdinnässä Looming oli eturintamassa. Lehden painosmäärä vuonna 1989 oli 35 000, tämä ennätys jäänee ikuiseksi. Kielen ja kirjallisuuden instituutin johtaja Endel Sõgel, tunnettu turvallisuuspalvelun mies ja sensori omasta aloitteestaan, lupasi syyskuussa 1989 ampua minut ja kollegani Ott Raunin. Toivotin hänet hornan tuuttiin. Eräänä aamuna tullessani töihin oli pöydälläni mukulakivi ja työhuoneen ikkuna rikottu. Ne olivat hauskoja aikoja, adrenaliini virtasi koko toimituksella kuin urheilijoilla.
Kaikki tämä loppui itsenäisyyden palauttamiseen vuonna 1991. Kaunokirjallisuuden rooli oli jonkun verran pienentynyt – kaikki toimivat politiikan alalla ja jotkut kirjailijat siirtyivät alussa jopa suoraan politiikkaan: Lennart Meri, Arvo Valton, Jaan Kaplinski, Jaan Kross, Jaak Jõerüüt, ehkä vielä joku muukin.
Lehden sisällön muuttaminen johti kuitenkin heti taloudellisiin ongelmiin, päätoimittaja luki useammin rahoituspapereita kuin runoja. Siirtymä ei ollut helppo, työntekijöitä oli irtisanottava ja kirjoituspalkkioiden kanssa tultiin juuri ja juuri toimeen. Mutta kustantamon johtaja ja muut asianosaiset auttoivat. 1990-luvun puolivälissä myös nuorempi sukupolvi alkoi antaa merkkejä itsestään, uusin tavoittein ja ilmein. Suuri osa heistä oli saanut ensimmäiset julkaisukokemuksensa vuonna 1986 perustetussa Vikerkaar-lehdessä.
Minun jälkeeni Loomingin päätoimittajaksi vuonna 1997 valittu Udo Uibo lopetti edellä mainitun ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita käsittelevän osaston, sillä muu lehdistö oli jo ottanut tuon yhteiskunnallisen roolin Loomingin kaltaisilta julkaisuilta. Looming muuttui taas aidoksi kirjallisuusjulkaisuksi.
Nykyistä Loomingia luen innolla, se sisältää uutta, mielenkiintoista ja hyvää proosaa sekä runoutta. Kirjallisuusesseet ja arvostelut ovat korkeatasoisia. Jo jonkin aikaa toimitusta on johtanut hyvä prosaisti Mihkel Mutt.