Muutamalta Tuglas-seuran nuoremmalta aktiivijäseneltä kysyttiin joskus vuoden 1988 tienoilla, mihin suuntaan seuraa ja sen toimintaa olisi lähivuosina kehitettävä ja suunnattava. Tein tuolloin koneella kirjoitetun luonnoksen Viron kulttuuri- ja tiedekeskuksen perustamiseksi Helsinkiin. Olin muutaman kerran käynyt sekä Neuvostoliiton että Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksissa, kylläpä kai Goethe-instituutissa ja Hanasaaressakin. Oli, mistä ottaa mallia. Muistikuvieni mukaan suunnitelmassani keskukseen piti tulla suuri sali seminaareja, konsertteja ja elokuvaesityksiä varten, galleria, kirjasto, kahvila tai ravintola, pienempiä tiloja kielitunteja ja kokouksia varten ja yksi pieni huone myös Tuglas-seuran toimistoksi. Se oli esitykseni ja sen jälkeen se kai unohtui lähes kaikilta muilta paitsi minulta itseltäni. Tai ei ehkä ihan kuitenkaan…
Vuonna 1989 oli maailma muuttunut jo niin paljon, että Suomen opetusministeriö oikeastaan pakotti Tuglas-seuran anomaan valtionapua ja saadulla rahalla seura vuokrasi yhden huoneen toimiston osoitteesta Mariankatu 8B ja palkkasi ensimmäiset työntekijät eli Eva Lillen ja minut. Pian Tuglas-seuran toiminta laajeni voimakkaasti ja samalla myös kasvoi tarve saada suuremmat tilat. Ensin saatiin Mariankadulta toinen huone ja lopulta koko suuri toimisto. Silloin seuran toiminnanjohtaja Eva Lille kysyi minulta, mitäs me täällä nyt teemme. Vastukset olivat minulla valmiina, sillä olihan Viron kulttuuri- ja tiedekeskus -suunnitelma vielä hyvin mielessäni. Niinpä perustimme Tuglas-seuran oman yleisökirjaston ja aloimme järjestää viron kielen kursseja, taidenäyttelyitä ja pienempiä luentoja seuran omissa tiloissa.
Viron uudelleenitsenäistyminen 1991 laajensi seuran toimintaa ja henkilökuntaa palkattiin koko ajan lisää. Talvella toimistoon ilmestyi nuori suomalainen arkkitehtiopiskelija Mika Suominen, joka halusi suunnitella lopputyönään Viron kulttuurikeskuksen Helsinkiin, joten aloin arkkitehdin iloksi taas hioa suunnitelmaani. Arkkitehti Suominen taisi valmistua, mutta Viro-keskus ja sen oma talo Helsingin keskustassa jäivät sillä kertaa vain haaveeksi.
Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen alkoi kummallakin puolen Suomenlahtea liikkua ajatuksia Suomen kulttuuri-instituutin perustamisesta Tallinnaan ja Viron kulttuuri-instituutin perustamisesta Helsinkiin. Tärkeä taustavaikuttaja asioissa oli Lennart Meri, joka oli 1988 Tallinnassa perustanut Eesti Instituutin. Virallisesti Viron Suomen-instituutti avattiin Mariankadulla Tuglas-seuran tiloissa 10.10.1995. Ainakin minä koin silloin, että Viro-keskus on monta askelta lähempänä toteutumistaan.
Samantapaisia ajatuksia, mutta toisella konseptilla oli myös muilla Viron-ystävillä. Suomen Viro-yhdistysten liitto (SVYL), Pro Estonia -lehti ja Helsinki-Tallinna-seura olivat 1990-luvun puolivälissä yhdessä muuttaneet Yrjönkadun uimahallin toimistotiloihin Helsingissä.
Mariankadulla Tuglas-seuran toimiston tiloja vastapäätä oli samankokoinen toimistotila. Jo 1990-luvun alkupuolella siellä sijaitsi Viron matkailun infopiste. Yllättäen 1997 koko vastapäinen toimistotila vapautui ja sinne muutti vähitellen useita Viro- ja Baltia-toimijoita: Viron elinkeinoelämän kehittämissäätiö Enterprise Estonian (EAS) Suomen toimisto, Viron Suomen-instituutti, SVYL, Donelaitis-seura, Rozentāls-seura ja Latvian matkailutoimisto. Ns. Baltia-keskus oli syntynyt!
Enterprise Estonian (EAS) toiminta Suomessa vakiintui, kun Valdar Liive joulukuussa 2003 tuli johtamaan toimistoa. Valdarista ja minusta tuli pian hyviä ystäviä, ja kerroin hänelle Viro-keskus-unelmastani. Vuosien kuluessa olin esitellyt ideaani Viro-keskuksesta Tuglas-seuran toiminnanjohtajille, mutta vasta Valdar Liivestä löysin oikean hengenheimolaisen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä edistämään hanketta.
Vuoden 2006 alusta Enterprise Estonian toiminta Suomessa laajeni ja tilantarve alkoi olla huutava. Toisaalta Tuglas-seuran laajentunut henkilökunta oli vienyt seuralta näyttelytilan ja kun kirjaston kirjoja jouduttiin toimistohuoneiden ohella säilyttämään jopa pienessä tupakanpolttajien käyttämässä kylmässä takavarastossa, alkoi sekä EASin että Tuglas-seuran muuttaminen uusiin tiloihin tuntua välttämättömältä.
Eräällä Viron lähetystön vastaanotolla Valdar Liive nykäisi minua hihasta ja sanoi, että nyt on oikea aika mennä esittelemään idea Viron suurlähettiläälle Priit Kolbrelle. Kolbre kannatti ideaa lämpimästi ja syntyi ajatus etsiä uusia toimitiloja yhteisvoimin.
Kun Valdar Liive vielä sai pomonsa Tallinnasta tukemaan taloudellisestikin muuttoideaa, jäi minun vastuulleni Tuglas-seuran ja muiden Baltia-keskuksen toimijoiden vakuuttaminen asiasta. En väitä, että se olisi aluksi ollut helppoa ja matkan varrellakin tuli pieniä takapakkeja, mutta Liiven, suurlähettiläs Priit Kolbren ja hänen seuraajansa Merle Pajulan tuki auttoi ja lopulta kaikki olivat yhdessä muuttamassa uusiin suurempiin ja toimivimpiin tiloihin. Kunhan vain sellaiset ensin löydettäisiin.
Erään työpäivän jälkeen menin tavalliseen tapaan Merihaassa sijaitsevan asuntomme parvekkeelle. Katselin ympärilleni, ja kun katseeni päätyi vasemmalle, näkyi siellä suuren hiilikasan ja voimalaitoksen takaa Suvilahden korkeat savupiiput. Juuri muutama päivä aikaisemmin olin lukenut, että Suvilahden entisen kaasuvoimalaitoksen alue oli lopullisesti siirtymässä kulttuurikeskus Kaapelitehtaan hallintaan. Ja yhtäkkiä tiesin, mikä on oikea paikka perustaa Viro-keskus.
Paikka oli siis vihdoinkin olemassa. Toki ongelmiakin oli. Tilat olivat suuret, mutteivat niin suuret, jotta kaikki Baltia-keskuksen toimijat olisivat mahtuneet sinne. Päädyimme kivuliaaseen ratkaisuun, että vain eri Viro-toimijat muuttivat Suvilahteen. Päätettiin kuitenkin, että koko kirjasto, joka jo syksyllä 1998 oli nimetty Baltia-kirjastoksi ja jonka kokoelmiin oli liitetty Tuglas-seuran kirjaston ohella myös Donelaitis-seuran ja Rozentāls-seuran kirjakokoelmat, muuttaa yhtenäisenä Suvilahteen.
Toinen ongelma oli laitoksen nimi. Lyhyt nimi Viro-keskus, ei siis esimerkiksi Suomen Viro-keskus tai Helsingin Viro-keskus tai Viron kulttuurikeskus, sopi melkein kaikille suomalaisille, mutta useat virolaiset ehdottelivat myös Eesti Majaa tai Viro-taloa. Halusimme toki uuden paikan muodostuvan myös paikallisten virolaisten kokoontumispaikaksi, sillä virolaisia oli kiihtyvään tahtiin 1990-luvun alusta alkaen muuttanut Suomeen ja aivan erityisesti pääkaupunkiseudulle. Heidän lapsi-, koulu-, kuoro-, kansantanssi- jne. toimintaansa varten tarvittiin kipeästi tiloja. Lopulta päädyin esittämään kyllä pitkää mutta lopulta kaikille sopinutta varianttia Viro-keskus – Eesti Maja. Ja kun käänsimme sen vielä toisin päin, oli homma selvä: Eesti Maja – Viro-keskus.
Mariankatu oli meille monille ollut työpaikka – monille, ainakin minulle enemmänkin – vuosien, jopa yli 20 vuoden ajan. Mariankadun toimistotiloilla ja ennen kaikkea ulkoministeri Lennart Meren toiminnalla siellä elokuussa 1991 oli jopa historiallista merkitystä. Meitä harmitti kovasti, että pronssilaatta, missä kerrottiin noista historiallisista päivistä, jäi Mariankatu 8B:n ulko-oven viereen, ja on siellä yhä vieläkin. Niinpä päätimme, että elokuun 1991 ja Lennart Meren muistoksi hänen poikansa Mart Meri valitsi kaksi sopivaa Lennartin tekstinpätkää, joista toinen ikuistettiin Suvilahdessa Baltia-kirjaston käytävän reunaan ja toinen yläkerroksen lasiseinään, jonka takana myös Lennart Meren perustaman Eesti Instituutin paikallinen osasto Viro-instituutti toimii.
Eesti Maja – Viro-keskuksen avajaisia juhlittiin Suvilahdessa Kattilahallin tiloissa 17.9.2010. Muistan hyvin, miten jossain vaiheessa kuuntelin syrjässä hieman yksikseni, kuinka Singer Vinger -yhtye esiintyi. Yleisö tanssi ja nautti. Minua harmitti ettei juhlissa ole mukana edesmennyt Priit Kolbre eikä hänen seuraajansa suurlähettiläänä Merle Pajula, joista molemmista oli ollut suurta apua ja tukea meille kaikille. Olin siis kaikesta huolimatta myös hieman alakuloinen, kun eräs mies taputti olkapäälleni. Käännyin ympäri ja jotenkin tutunnäköinen sporttinen herrasmies hymyili minulle. ”Kas Sa mäletad mind Tapio? Ma olen Mart Tarmak, Eesti uus suursaadik Helsingis. Palju õnne!” Kehä sulkeutui, unelmastani oli tullut niin monien muidenkin unelma ja nyt se oli totta.
Yli 20 vuotta kestänyt tapahtumasarja on pitkä ja sen eri vaiheisiin osallistui kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, joiden panos koko hankkeen kannalta oli merkittävä. Vasta kuluneen 10 vuoden aikana todellisuudessa kävi ilmi mitä Eesti Maja – Viro-keskus merkitsee, mitkä ovat sen koko ajan muuttuvat tehtävät Suomen ja Viron, suomalaisten ja virolaisten suhteiden kannalta.