Tie kulkee sateen kirkastaman Lahemaan mäntymetsän läpi kohti Viron pohjoisinta niemeä Viinistua. Oppaana pelkääjän paikalla istuu Hanneleele Kaldmaa, joka on hypännyt kyytiini Tallinnasta. Perillä Viinistussa, neuvostoaikaisen rivitalon portailla odottaa Hanneleelen äiti Kätlin Kaldmaa. Kaksi kirjailijaa ja kääntäjää, äiti ja tytär, ovat kulkeneet jo pitkän tien, välillä rinnakkain, välillä erillään. Siitä kertoo heidän yhdessä kirjoittamansa ja pian suomeksi ilmestyvä omaeläkerrallinen kirjansa Kaksi rakkaustarinaa.

Kaksi samanlaista ja erilaista

Kahdessa rakkaustarinassa Kätlin ja Hanneleele kuvailevat kahden viikon mittaista vaellustaan pitkin kuuluisaa Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreittiä Pohjois-Espanjassa. Aloite caminosta tuli Kätliniltä, joka on viettänyt suurimman osan aikuisiästään ulkomailla.

”Freelancerinä voin tehdä työtäni missä vain”, Kätlin kertoo.

Hän on työskennellyt latinalaista Amerikkaa ja Aasia myöten, mutta läheisimmiksi tukikohdiksi ovat muodostuneet Viro, Kreikka ja Islanti.

”Tosin usein olen piipahtanut Virossa vain niin kauan, että pyykki on ehtinyt kuivua seuraavaa reissua varten”, Kätlin nauraa.

Kätlinin kaukokaipuun taustalla on ahdistava neuvostolapsuus Vooren kolhoosikylässä Jõgevamaalla. Kirjoittamisen lisäksi erityisesti toisista maista ja kulttuureista kertovat kirjat tarjosivat hengähdystauon. Kätlin on kiitollinen siitä, että hänen perheessään lapsia ei koskaan kielletty lukemasta myös ns. aikuisten kirjoja. Erityisesti Kreikan kyläelämän kuvaukset tekivät suuren vaikutuksen maalaistyttöön, joka sai ihmetyksekseen kokea myöhemmin paikalla päällä, ettei elämä Kreikan maaseudulla ollut paljoakaan muuttunut siitä, miten sitä kuvattiin esimerkiksi Gerald Durrellin kirjassa Eläimet ja muu kotiväkeni.

Hanneleele on ollut joskus äitinsä matkoilla mukana ja opiskellut yhden kevään Portugalissa. Tänä syksynä Hanneleele opiskelee kuvataidetta vaihto-opiskelijana Turussa.

”Toivottavasti opit siellä suomen kielen!” Kätlin huikkaa tyttärelleen ja lisää arvostavansa kovasti suomalaista nykykirjallisuutta ja varsinkin naiskirjailijoiden taitoa ja rohkeutta.

Toisin kuin äidillään, Hanneleelellä on yksi koti, synnyinkaupunki Tallinna.

”Olen paikkaihminen”, Hanneleele vakuuttaa. ”Tykkään asua eri paikoissa, mutta lyhyistä matkoista tulen hermostuneeksi ja odotan vain, että pääsisin takaisin kotiin. En voisi kuvitella suhahtelevani ympäriinsä maailmalla, kuten äitini tekee!” Hanneleele huudahtaa.

Vaelluksella Pohjois-Espanjassa ei kuitenkaan ehtinyt koti-ikävä yllättää, päinvastoin. Jalan kuljettaessa päämäärä eli Santiago del Compostelan katedraali tuli hitaasti vastaan. Myös monet kanssavaeltajat pysyivät samoina kylästä kylään.

”Hanneleele on mitä mainioin matkakumppani, aamuäreydestään huolimatta”, hehkuttaa Kätlin, jonka mukaan suurimmat matkahaasteet liittyivät jalkojen hiertymien ja auringon polttaman ihon lisäksi siihen, että tytär on iltavirkku ja hän itse aamuvirkku.

Äiti ja tytär ovat keränneet aikamoisen kieliarsenaalin matkoillaan ja työssään. Hanneleele on keskittynyt romaanisiin kieliin. Kätlin puhuu englantia, espanjaa, italiaa, portugalia, venäjää ja vähän kreikkaa. Molemmat kääntävät eniten englannista, Kätlin paljon myös suomesta.

”Päätin jo varhain, etten halua olla virolainen joka pelkää puhua kieliä”, sanoo Kätlin ja jatkaa, että kirjailijalle kääntäminen on kuitenkin ”pahin ja paras tekosyy olla tekemättä omaa työtään”.

Kirjailijoina Hanneleele ja Kätlin ovat hyvin erilaisia. Kätlin on suodattanut tuotantoonsa paljon omaelämäkerrallisia aineksia. Sitä vastoin Hanneleelestä ei tunnu luontevalta kirjoittaa omasta elämästä. Hänen esikoisrunoteoksensa Oliver nojaa pikemminkin mytologiaan.

”Kahden rakkaustarinan kirjoittaminen oli minulle hirveän vaikeaa. Jouduin ihan pakottamaan itseni siihen!” Hanneleele parahtaa. Yllätyksekseen hän on huomannut, että henkilökohtaiset teemat pulpahtavat kuin itsestään esille hänen kuvataiteessaan.

Paha ja hyvä äiti

Kahdessa rakkaustarinassa kulkee leppeän ja sopusointuisen vaellustarinan rinnalla Kätlinin rankka lapsuus.

”Olen halunnut kirjoittaa itsestäni ja äidistäni siitä lähtien, kun tajusin, ettei kenenkään äidin ja lapsen suhde pitäisi olla sellainen kuin meillä oli”, Kätlin sanoo.

Kahdessa rakkaustarinassa Kätlin kuvailee, miten hänen äitinsä oli sekä fyysisesti että henkisesti väkivaltainen; sätti ja mitätöi, löi ja ja potki ja heitti Kätlinin leluja ja kirjoituskilpailuja voittaneita tekstejä uuninpesään. Koskaan ei voinut tietää, mistä äiti saattoi raivostua ja mistä rangaista.

”Kuvittelin pitkään, että me neljä lasta olimme syypäitä siihen, että äidillä oli niin raskas elämä. Kunnes sitten tutustuin ystäväni äitiin. Heidän perheessään kasvoi viisi lasta, ja heidän äitinsä oli silti niin hyväntuulinen ja rento.”

Vaikea äiti-suhde oli myös yksi syy, miksi Kätlin itse halusi nuorena äidiksi:
”Halusin näyttää äidilleni, että lasta voi kasvattaa myös rakkaudella.”

Kätlinillä oli aikomus julkaista kirja lapsuudestaan vasta äidin kuoleman jälkeen, mutta äidin aiheuttama uusi kriisi perhepiirissä pakotti hänet kirjoittamaan.

”Välttelin pitkään menneisyyttäni, mutta eihän taustastaan koskaan pääse kunnolla eroon”, Kätlin sanoo ja jatkaa, että mieskirjailijoita ajaa kirjoittamaan kunnianhimo, mutta naiskirjailijoiden taustalla on usein hirviöäiti.

Vaikka tavallisesti Kätlinille kirjoittaminen on yhtä luonnollista kuin ”hengittäminen”, kipeisiin lapsuudenmuistoihin palaaminen laittoi kirjailijan kovalle koetukselle.

”Niistä kirjoittaminen oli aivan kamalaa”, Kätlin muistelee. ”Onneksi sain kirjoittaa sitä osaa kirjasta Väinö Tannerin säätiön taiteilijaresidenssissä Mazzanossa, Italiassa. Välimatka Viroon ja kaunis ympäristö vähän lievensivät oloani. Mutta minulla oli koko ajan psykosomaattisia oireita. Ainakin kolme kertaa kirjoitin kustantajalle, että en pysty tähän, voin niin pahoin.”

Kirja kuitenkin ilmestyi. Muutamat 50-luvulla syntyneet ovat paheksuneet Kätlinin kaunistelemattomia muistoja, mutta monet Kätlinin ikätoverit ovat löytäneet kirjasta samastumiskohteita ja kiittäneet Kätliniä rohkeudesta. Kirjasta ei syntynyt kuitenkaan laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.

”Varsinkin Viron nykyisessä oikeistomielisessä ilmapiirissä ei sovi puhua siitä, että äiti voi olla väkivaltainen ja paha. Virolainen äiti voi olla vain rakastava ja huolehtivainen lettujen paistaja”, Kätlin hymähtää.

Kätlin ja Hanneleele jännittivät varsinkin sukulaisten suhtautumista Kahteen rakkaustarinaan.

”Oksensin koko edellisen yön ja päivän ennen kirjanjulkistamistilaisuutta”, Kätlin sanoo.

”Ja minä ajattelin, että pitää vissiin lähteä maasta pois”, Hanneleele kuvaa tuntojaan.

Entä miten Kätlinin äiti suhtautui kirjaan?

”Isoäiti ei lue äitini kirjoja”, Hanneleele ehättää vastaamaan. Kätlinin äiti asuu yhä Vooren kylässä, joten hän ei ole voinut täysin välttyä uteliaiden kyläläisten kommenteilta.

”Vooresta on kotoisin kaksi kirjailijaa, äitini ja Mati Unt. Kummallakin on Vooren kirjastossa oma esittelyhylly ja kummankin kirjat ovat siellä koko ajan lainassa”, Hanneleele sanoo.

Vaikka Hanneleele on aina tiennyt äitinsä ja isoäitinsä vaikeasta suhteesta, hänellä itsellään on hyvät suhteet isoäitiinsä. Kätlin ei ole myöskään koskaan estänyt Hanneleeleä tapaamasta isoäitiään. Kahdessa rakkaustarinassa Kätlin kuvaa, että Hanneleele-vauvan ja tämän isoäidin ensikohtaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Draamaa ja rauhaa puutarhassa

Haastattelun lopuksi lähdemme heinäkuiseen puutarhaan. Hanneleele vetää jalkaansa kirkkaankeltaiset kumisaappaat, minä kirkkaanpunaiset. Kätlin kertoo matkustaneensa varta vasten Helsinkiin hankkiakseen Hai-saappaat. Ihailen suuria, kypsiä mansikoita ja kasvihuoneen vahvoja tomaatinvarsia, äidin ja tyttären koronakevään tuloksia.

Mutta eikö kosmopoliitti Kätlin Kaldmaata ole ahdistanut jämähtää niin pitkäksi aikaa samaan paikkaan? Eikö hän ole saanut maatöistä tarpeekseen jo lapsuudessaan, jolloin kasvimaan ja puutarhanhoito olivat lasten velvollisuuksia.

”Ei ollenkaan!”, Kätlin vastaa iloisesti. ”Koronankin aikana minulla oli hirveästi töitä, jopa enemmän kuin tavallisesti. Ja iltaisin rauhoitin rauhattomuuttani kaivamalla maata. Puutarhanhoito on myös ainoa asia, joka tepsii unettomuuteeni.”

Hanneleele jakaa äitinsä intohimon puutarhanhoitoon, mutta kertoo oppineensa kaiken kasveista isoäidiltään tämän puutarhassa.

”Haluan aina säilyttää enemmän kuin repiä pois. En tiedä miksi, mutta saan sekä äitini että isoäitini kanssa aikaan mielettömiä draamoja puutarhassa. Minulla on myös kova tarve näyttää isoäidilleni, että puutarhaa voi hoitaa myös minun tavallani”, Hanneleele paljastaa.

Puutarhahoidon lisäksi äiti ja tytär ovat ahkeroineet Viinistussa kirjallisten töittensä parissa. Käännösten ja kansainvälisen kirjailijajärjestön PEN:in velvollisuuksien lisäksi Kätlin kirjoittaa useaa teosta yhtä aikaa; novellikokoelmaa, lastenkirjaa Lydia Koidulasta sekä Kreikan ja Islannin kyläelämän kuvauksia, ns. miniatuureja, jotka Hanneleele kuvittaa. Hanneleelella on kaksi runokokoelmakäsikirjoitusta työn alla.

Palaan vielä Kahteen rakkaustarinaan ja kysyn Kätliniltä, mitä kirja merkitsee hänelle nyt kolme vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Vaikka Kätlin ei tunnekaan Viinistua vielä ihan kokonaan kodikseen, ja uudet matkat jo odottavat, omasta lapsuudesta kirjoittaminen toi kaksi hyvin olennaista muutosta hänen elämäänsä.

”Minun ei tarvitse enää valehdella siitä, mitä lapsuudessani tapahtui. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni haluan oikeasti asua Virossa.”