Käveleminen on ajattelun muoto, ja kävellessä ihmisen on helppo uppoutua omiin mietteisiinsä. Kätlin ja Hanneleele Kaldmaan elämäkerrallisessa romaanissa Kaksi rakkaustarinaa kuvataan Kätlin-äidin ja Hanneleele-tyttären pyhiinvaellusta Espanjan Santiagoon. Äidin ja tyttären kirjoittamat päiväkirjamaiset pyhiin vaelluksen kulkua raportoivat luvut vuorottelevat Kätlinin lapsuusmuistoista kertovien lukujen kanssa. Teoksessa on myös valokuvia Kaldmaan perheestä.

Vaikka pyhiinvaellusluvut ja lapsuusmuistoluvut vaikuttavat aluksi toisistaan irrallisilta, ne vertautuvat toisiinsa monin tavoin. Kävely merkitsee Kätlinille ja Hanneleelelle osittain eri asioita, mutta molemmille vaellus on tapa olla yhdessä ja välillä yksin omien ajatusten kanssa. Teoksen rakenne kuvaa osaltaan sitä, miten vaellus herättää muistoja ja auttaa käymään läpi elämän traumaattisiakin tapahtumia.

Hannaleelen ja Kätlinin mutkaton ja rakastava suhde on kontrastissa Kätlinin lapsuusmuistojen äiti-tytärsuhteen kanssa. Kätlinin muistoissa äiti on helposti raivostuva, itsekeskeinen ja pelottava. Ailahtelevainen äiti on kateellinen lastensa saavutuksista ja mustasukkainen jopa heidän rakkaista pehmoleluistaan. Äiti polttaa Kätlinille rakkaan pehmolelun, Lörri-leijonan, joka on ollut lapsen murheiden ainoa kuuntelija: ”Lörri-leijonan jälkeen opin olemaan kiintymättä asioihin. Tässä talossa on vain yksi tärkeä ihminen ja yksi tärkeä asia ja se on äiti. Ei saa rakastaa ketään eikä mitään muuta. Paitsi kirjoja. Kirjat on sallittu. Kirjoja on niin paljon, että ennen kuin äiti huomaakaan, niistä tulee elämäni tärkein asia. Niitä ei voi polttaa. Tai voi tietysti, muttei kaikkia. Jos joku niistä poltetaan, voi ottaa hyllystä toisen. Ja piiloutua. Ja rakastaa jotain, joka ei satuta, joka ei rankaise rakastamisesta.” (Kaksi rakkaustarinaa, 170.) Kotona saa olla vain yksi ihailtu ja rakastettu: Kätlinin äiti, joka työskentelee traktoristina kolhoosissa.

Lapsuusmuistoluvuissa kerronta tavoittaa lapsen tavan hahmottaa ympäristö ja läheiset ihmiset, mutta muisteleva kertoja pystyy näkemään ajallisen välimatkan päästä syitä ihmisten välisille jännitteille ja hierarkioille. Kolhoosiyhteisössä ihmiset jakautuivat hierarkkisiin ryhmiin, jotka määräytyivät perheen vanhempien ammatin ja aseman perusteella. Puolueessa korkeissa asemissa olevat saivat paremmat asunnot, kun taas puolueeseen kuulumattomia syrjittiin. Ihmisten luokittelu näkyi esimerkiksi koulussa, jossa lapsia kohdeltiin perhetaustan määräämällä tavalla. Lapsi sisäisti asemansa yhteisössä, vaikka koki sen epäoikeudenmukaisena.

Vaellus pyhiinvaeltajien yhteisössä on osa teoksen tematiikkaa, jossa keskeistä on yksilön ja kollektiivin välinen suhde. Lapsuusmuistoissaan Kätlin kuvaa tapoja, joilla häneltä pyrittiin riistämään yksilöllinen identiteetti ja ainutkertainen minuus. Neuvostoliiton ideologia painotti kollektiivisuutta ja yksilöllisyyden häivyttämistä, ja väkivaltainen äiti tuhosi lapsensa kokemuksen minänsä arvokkuudesta. Yksilöllisyys ja luovuus olivat kuitenkin tärkeitä Kätlinille jo lapsena, ja hän rakensi oman yksityisen tilansa lukemalla ja kirjoittamalla. Vaeltajien joukossa sekä Kätlin että Hanneleele voivat toisaalta olla osa ihmisjoukkoa, joilla on yhteinen päämäärä, toisaalta kulkea omaan tahtiinsa, erota joukosta ja ajatella omia yksityisiä mietteitään.

Hanneleele kuvailee tarkoin luontoa: kukkivia magnolioita ja iiriksiä, vanhoja puita ja lannantuoksua. Hanneleelen kirjoittamat ympäristön hienovireiset kuvaukset ovat mielestäni matkapäiväkirjojen kiehtovin osuus, mutta tämä voi johtua tämän arvion kirjoittajan mieltymyksistä yksityiskohtaisiin luontokuvauksiin. Matkapäiväkirjaosiot olisivat voineet hyötyä tiivistämisestä, vaikka toisaalta ne kuvaavat hienosti vaellusmatkan verkkaista edistymistä. Matkapäiväkirja on subjektiivisuudessaan hankala laji, koska matkakuvaukset eivät välttämättä avaudu helposti lukijoille, jotka eivät ole vierailleet samoissa paikoissa. Ajoittaisesta epätasaisuudestaan huolimatta Kaksi rakkaustarinaa on hieno romaani. Kätlinin lapsuusmuistoluvuissa kuvataan kaunistelematta perheväkivaltaa ja siitä selviytymistä, ja perhe-elämän kuvauksen rinnalla tuodaan esiin Neuvostoliiton ajan yhteiskunnan ongelmia. Kätlinin äidillä on traumaattinen historiansa, mikä esitetään osasyynä hänen väkivaltaisuuteensa. Kätlinin ja hänen tyttärensä yhdessä kirjoittama kirja kuvaa matkojen ja muistojen lisäksi sitä, miten ylisukupolvinen trauma voidaan katkaista niin, etteivät edellisten sukupolvien kivut ja pelot kertaudu seuraavissa sukupolvissa.