Vapaussodan aikana, ylväästi juuri itsenäisyyspäivänä 24.2.1919, Viron sotaväen ylipäällikkö Johan Laidoner ilmoitti Viron maapäiville, että vihollinen on häädetty Viron rajojen taakse. Se oli työvoitto.
Presidentti Lennart Meri piti 31.8.1994 puheen viimeisten Venäjän armeijan joukkojen poistuessa Virosta, ja työvoitto oli sekin: ”Tästä päivästä lähtien Viron maaperällä ei enää ole vieraan maan asevoimia. Tästä lähtien riippuu yksinomaan meidän omasta neuvokkuudestamme, yksimielisyydestämme ja selvänäköisyydestämme, tuleeko näin olemaan myös ikuisesti.”
Laidonerin puheesta oli kulunut kaksi vuosikymmentä, kun Viroon syksyllä 1939 sijoitettiin avunantosopimuksen perusteella neuvostojoukkoja.
Kaksi vuosikymmentä oli kulunut myös Meren puheesta siihen, kun alkuvuodesta 2014 ryhdyttiin puhumaan mahdollisuudesta, että Yhdysvallat voisi perustaa Viroon pysyvän sotilastukikohdan.
Myönnettäköön, että rinnastus on tietyssä mielessä ontuva eikä Viron ulkosuhteita eri aikakausina voi suoraan verrata toisiinsa – ulkoministeri Selterin matka Moskovaan vuonna 1939 ja puolustusministeri Reinsalun matka Washingtoniin vuonna 2014 ovat täysin eri universumeista – mutta tapahtumia yhdistää kansainvälinen jännite: sota Euroopassa, ensimmäisessä tapauksessa Puolassa, toisessa Ukrainassa, ja sen myötä Viroon kohdistuva paine.
Joka tapauksessa Yhdysvaltain Eurooopan-joukkojen päämajasta ilmoitettiin 22.4.2014, että Viroon aiotaan lähettää laskuvarjojääkärikomppania. Se oli kevään ensi pääskynen.1 USA:n presidentti Barack Obama vakuutti 3.9.2014 Tallinnassa pitämässään puheessa: ”Yhdysvallat tekee kaiken voitavansa … tehostaakseen edelleen Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa Euroopassa. … Baltian maissa tämä tarkoittaisi kasvavaa määrää amerikkalaista kalustoa … Samaten se tarkoittaisi suurempaa määrää amerikkalaisia joukko-osastoja – mukaan lukien jalkaväkeä – jotka sijoittuvat tarpeen mukaan Viroon, Latviaan ja Liettuaan.”2
Helmikuussa 2015 Yhdysvallat ilmoitti kartoittavansa ”Itä-Euroopassa paikkoja, joihin voidaan sijoittaa entistä suurempi määrä Yhdysvaltain asekalustoa, mukaan lukien panssarivaunuja.” Postimees-lehden mukaan yksi mahdollisista sijoituspaikoista on Tapa, ja lehti piti suunnitelmaa Viron kannalta hyödyllisenä.3 Yhdysvaltain asevoimien Euroopan-joukkojen komentaja totesi 23.1. maan tekevän paraikaa ”katselmuksia Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Romaniassa ja Bulgariassa selvittääkseen, olisko näissä maissa mahdollisesti paikkoja, joihin joukkoja voitaisiin sijoittaa. Mahdollisesti tulossa olisi komppania ehkä mahdollisesti jopa koko pataljoona.”4
Tukikohdista ei enää kuluvana vuonna ole puhuttu tilapäisinä ratkaisuina, joita ylläpidetään niin kauan kuin pelotteelle on tarvetta. Nyt lähtökohtana on maaperällemme saapuneiden vieraiden joukkojen läsnäolon vakiinnuttaminen, ellei sitten enemmänkin: mahdollisuuksien mukaan joukkojen määrää pitäisi kasvattaakin. Suunnitelmissa on ”investoida Viroon sijoitettujen liittolaisten olosuhteiden parantamiseen yli 40 miljoonaa euroa. Ei pelkästään siksi, että Nato-partnereiden läsnäolo saataisiin vakiinnutettua, vaan jotta ulkomaalaisten sotilaiden määrä voitaisiin tulevaisuudessa kaksinkertaistaa.”5
Lehdistön suhtautuminen tähän kehityskulkuun on pääsääntöisesti suopeaa. Nyt ”yksikään Viron puolueista ei enää ruikuta, että puolustuskulut ovat liian suuret. Se on yksi merkittävimmistä muutoksista kotimaan politiikassa”, iloitsee Eesti Ekspress.6
Sanomalehdistöstä heijastuvan kuvan – jota tukevat sekä artikkeleiden tekstisisältö että kuvitus – perusteella vaikuttaa siltä, että tarkkailemme tätä nykyä kaikkea maailmassa tapahtuvaa sotilaallisesta näkökulmasta, tähtäimen lävitse. Avataan esimerkiksi 3.2. ilmestynyt Eesti Päevaleht. Keskiaukeamalla vaaditaan ”väestönsuojia, nopeasti”, sillä ”Viron siviiliväestö on sodan syttyessä ilman suojaa.”7 Lehden etusivua puolestaan komistaa suuri kuva järeistä rynnäkköpanssarivaunuista, jotka ovat juuri saapuneet Paldiskin satamaan. Pakettiin kuuluu myös pitkä analyysi Ruotsista (joka ei ole joutunut sotimaan 200 vuoteen): ”Ruotsin heikko puolustuskyky on uhka Virolle”, sillä Virossa toimivan Kansainvälisen maanpuolustustutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan on olemassa vaara, että ellei Ruotsissa ole Ruotsin eikä Naton joukkoja, sen ottavat haltuunsa Venäjän joukot.8
Artikkelin yhteydessä julkaistusta taulukosta käy vieläpä ilmi, että Euroopan unionin jäsenmaat ovat viimeisten 20 vuoden aikana vähentäneet puolustuskulujaan merkittävästi, ja ne muodostavat nyt keskimäärin hieman yli 1,5 % BKT:sta. Ruotsi 1,1 %:n panostuksellaan on aivan omassa sarjassaan. Viro sen sijaan on uinut vastavirtaan eikä 2 % ole meille mikään ongelma. Päinvastoin – kahden prosentin päälle tulevat liittolaisjoukkojen kulujen korvaaminen sekä ns. läsnäolon vakiinnuttamispaketti. Aiheesta kirjoittaa myös Eesti Päevalehtin kevyempi viikonloppuliite LP, jonka kuvituksessa hiekka lentää ja moottori möyryää panssarivaunun kiitäessä pitkin mäenrinnettä. Kuvavalinnalla viitataan tarpeeseen laajentaa merkittävästi puolustusvoimien pääharjoittelualuetta niin, että siellä voitaisiin ”harjoitella tankeilla”, sillä tulevaisuudessa ”meillä saattaa olla omiakin tankkeja.”9
Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että Viro on yksiselitteisesti valinnut suunnakseen panssaroitumisen, ts. aseistautumisen. Sen myötä lisääntyvät kuitenkin väistämättä myös sotilaalliset jännitteet. Venäjän Nato-lähettiläs ilmoitti 6.2. suorin sanoin, viitaten Naton suunnitelmiin perustaa uusia tukikohtia Baltiaan, että ”Baltian maista saattaa tulla sotilaallista vastarintaa osoittava vyöhyke.”10 Naton entinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen oli juuri päivää aiemmin sanonut pitävänsä Putinin sekaantumista Baltian asioihin hyvin todennäköisenä.11 Lehtikirjoitusten yleisestä sävystä voi suorastaan syntyä vaikutelma, että sodan syttyminen on vain viikkojen kysymys. Siksi aseistaudumme.
Tämä konseptio poikkeaa merkittävästi pohjoisten lähinaapureidemme, ja erityisesti Suomen käsityksestä – olkoonkin, että Suomi on kanssamme hyvin samankaltaisessa geopoliittisessa asemassa (henkisestä, kulttuurisesta ym. läheisyydestä puhumattakaan). Naapurin näkökulmaan – kutsuttakoon sitä tässä yhteydessä vaikka suomettumiseksi – suhtaudutaan Virossa lähinnä halveksuvasti. Perinteisestihän suomettumisella tarkoitetaan Suomen kylmän sodan aikaista myöntyvyyttä idänsuhteissa. Politiikkaa ei koskaan täysin ymmärretty tai hyväksytty läntisessä maailmassa, mutta yhtä kaikki Suomi säilytti sitä noudattamalla itsenäisyytensä ja vapautensa.
Jokapäiväisessä kielenkäytössä suomettumisella on kuitenkin alettu tarkoittaa myös suomalaistumista tai Suomen kaltaiseksi muuttumista ylipäätään – valtiollisella tasolla siis Suomen kanssa samankaltaisen politiikan noudattamista.
Suomen ja Viron suhteet ovat viime aikoina olleet harvinaislaatuisen jännittyneet. Suomettumisesta, Suomen kanssa yhteneväisestä poliittisesta linjasta, ei ole Virossa tietoakaan. Päinvastoin: loittonemme toisistamme pitkin harppauksin.
Herääkin kysymys, taataanko itsenäisyys ja vapaus meidän geopoliittisessa maailmankulmassamme finlandisoitumalla vai militarisoitumalla. Kummassa päässä Suomen siltaa tiedetään oikea vastaus?
Historiallisessa katsannossa on myönnettävä, että Suomi on vajaan sadan ensimmäisen itsenäisyysvuotemme aikana tullut toimeen itänaapurin kanssa paljon paremmin kuin me. Virolaiset menettivät itsenäisyytensä yli puoleksi vuosisadaksi, mutta Suomi on suomettumisestaan huolimatta ollut koko ajan vapaa ja itsenäinen valtio.
Nyt näkemyksemme turvallisuuspolitiikasta kulkevat taas voimakkaasti eri suuntiin. Nähtäväksi jää, tuoko menestystä panostus liittolaissuhteeseen USA:n kanssa eli Viron linja, vai pikemminkin skeptinen ja harkitseva asenne, jota Suomi noudattaa. Suomelta kesti hyvän aikaa päättää jopa osallistumisesta viattomiin yhteisharjoituksiin Viron taivaalla, järjestetäänhän ne amerikkalaisten johdolla. Suomi ehätti ensimmäisten joukossa ilmoittamaan EU:n johtavien valtioiden rinnalla, että se ei puolla aseavun antamista Ukrainalle vaikka Yhdysvallat harkitsee sitä vakavasti.
Lopuksi lienee aiheellista viitata yhteen viime aikoina eniten – tahallaan tai tahattomasti – bensaa tuleen valaneista ja huomiota herättäneistä kommentaattoreista. Iivi Anna Masso kritisoi Ylellä Suomen näkökulmaa: ”Suomalaiset kuvittelevat, että Ukrainan kriisi menee nopeasti ohi, Venäjä normalisoituu, ja voidaan jatkaa kuten ennenkin. Virolainen näkökulma on ajatella, että jos jotain tapahtuu toisaalla maailmassa, sama voi tapahtua Virossakin.” Saman asian voi ilmaista myös Eesti Ekspressin pääkirjoituksen sanoin: ”Kansa ei enää pelkää sotaa… Se on hyvä tunne.”12
Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että Suomenlahden pohjoisrannalla valmistaudutaan rauhaan, etelärannalla sotaan.
Minusta tuntuu, että olen suomalainen.13
1. Juuri samana päivänä todella saapuivat myös ensimmäiset pääskyset kaukaa etelästä.
2. Suhtautuminen viestiin oli muuttunut radikaalisti. Vielä vuoden alussa tukikohtien perustamista oli vastustettu aktiivisesti, ajatusta vastaan protestoivat mm. kaikkien puolueiden maanpuolustusasiantuntijat. Obaman puhe keskeytyi Viron yleisradion tietojen mukaan aplodeihin 15 kertaa – puhumattakaan suosionosoituksista Obaman päätettyä puheensa sanoihin ”Long live our great alliance!”
3. Oliver Kund: Valitsus kavandab liitlaste põlistamise paketti. Postimees 31.1.2015
4. John Vandiver, Michael Darnell: Army looking to store tanks, equipment in Eastern Europe. Stars and Stripes 25.1.2015, siteerattu uutispalvelu Delfissä 26.1.2015
5. Oliver Kund op. cit.
6. Sulev Vedler: Suur muutus Eesti poliitikas. Eesti Ekspress 4.2.2015
7. Henn Põlluaas: Varjendeid, kiiresti. Eesti Päevaleht 3.2.2015
8. Joosep Värk: Rahvusvahelise kaitseuuringute keskuse uuring: Rootsi nõrkus on Eestile ohtlik. Eesti Päevaleht 3.2.2015
9. Kärt Anvelt: Liitlaste ligi meelitamiseks avab valitsus rahakotirauad. LP 31.1.2015
10. Siteerattu uutispalvelu Delfissä 6.2.2015
11. Rasmusseni hinnangul võib Venemaa proovida hübriidsõda Baltikumis. Postimees 6.2.2015
12. Sulev Vedler op. cit.
13. Suomen kansalaisia asuu Virossa noin 6000. Tässä tarkoittamassani kennedyläisessä mielessä suomalaisia kuitenkin on toivottavasti monta kerta enemmän.