Alkuvuodesta Viron ulkopoliittisen instituutin johtajana aloittaneen Kristi Raikin mukaan Viron ja Suomen virallisessa suhtautumisessa Venäjään ja Euroopan unioniin ei ole suuria eroja, mutta aiheita koskeva julkinen keskustelu kulkee maissa omia raiteitaan. Tämä on johtanut myös tiettyihin väärinymmärryksiin maiden välillä.
Kristi Raik tuntee erittäin hyvin Suomen tavan puhua Venäjästä ja EU:sta. Musiikinopettajavanhempien työ Suomessa vei perheen Kankaanpäähän heti laulavan vallankumouksen jälkilaineissa. Raik kirjoitti ylioppilaaksi ja valmistui yliopistosta Suomessa.
”Se ajanjakso, joka toi meidät Suomeen asumaan, ja ne muutokset, joita tapahtui kaikkialla Viron ympärillä, vaikuttivat suoranaisesti päätökseeni lähteä opiskelemaan valtio-oppia”, Raik toteaa. ”Elettiin yksinkertaisesti niin jännittävää aikaa ja halusin ymmärtää niitä prosesseja paremmin. Myöhemmin kiinnostukseni on kohdistunut erityisesti Euroopan unioniin ja sen itäisiin naapureihin. En ole suoranaisesti tutkinut Venäjää, mutta Itä-Euroopan poliittinen tilanne on sellainen, ettei siitä voi puhua ymmärtämättä Venäjän roolia. Niinpä myös Venäjä-tematiikka on tullut tutuksi.”
1990-luvun keskivaiheilta alkaen Viron ulkopoliittisten tavoitteiden keskiössä on ollut täydellinen uudelleenintegroituminen Eurooppaan ja Länteen. Tämä tarkoitti EU- ja Nato-jäsenyyttä. Jälkimmäisen tarpeellisuutta ei Virossa tarvinnut juuri perustella kansalle. Itse asiassa ei voida edes sanoa, että Virossa olisi käyty kovin vakavaa keskustelua Nato-jäsenyydestä. Euroopan unionin osalta tilanne oli hieman moniulotteisempi. EU oli monille aineellisen hyvinvoinnin symboli, mutta unionin poliittiset tavoitteet, arvot ja tulevaisuuden visiot ovat monille virolaisille edelleen varsin hämäriä, elleivät peräti käsittämättömiä. Virolaisten kahtalainen suhtautuminen Euroopan unioniin on johtanut euroskeptisen puolueen esiinmarssiin.
Kristi Raik ei kiistä edellä esitettyä yleistystä. ”Sanoisin, että eliitin tasolla käsitys Euroopan unionista ja sen saama tuki ovat Virossa ja Suomessa hyvin samankaltaisia, erityisesti kun puhutaan integraation jatkumisesta ja puolustusyhteistyöstä”, hän toteaa. ”Mutta aivan kuten monissa muissakin maissa ongelmana on se, että Euroopan unionin toimintamekanismeja ja arvoja ei ole selitetty yhteiskunnassa riittävästi. Tästä maksetaan populismin nousuna, euroskeptikot ovat käytännössä kaapanneet haltuunsa koko EU-keskustelun ja tavallisen ihmisen on entistä vaikeampi orientoitua tällaisessa tilanteessa. Samaan aikaan EU:n jäsenvaltiot ovat jo niin tiiviisti integroituneet toisiinsa, että keskinäisiä suhteita on erittäin vaikea järjestää ilman EU:n puitesopimuksia. Paras esimerkki tästä on Brexit, brittien on todella hankala aloittaa puhtaalta pöydältä, sillä todellisuudessa he ovat hyvin kiinteästi sidoksissa EU:hun.”
Suomen Nato-keskustelussa Viro on Raikin mukaan ottanut ajoittain varsin päällekäyvän roolin, mitä ei ole Suomessa katsottu pelkästään hyvällä. Nato-keskustelussa tulee esiin kahden maan toisistaan poikkeava suhtautuminen Venäjään. Syyt juontuvat osittain maiden historiasta. Uudelleenitsenäistyminen vapautti virolaisten vuosikymmenten ajan tukahduttamat tunteet ja suhtautuminen Venäjään on paljon emotionaalisempaa. Nato nähdään ennen kaikkea turvallisuustakuuna mahdollista Venäjän uhkaa vastaan. Suomen Venäjän-politiikka taas on vuosikymmeniä ollut maltillista ja varovaista. Venäjästä ei haluta julkisesti puhua kovin kriittisin äänensävyin. Virolaisten poliitikkojen lausumat, joiden mukaan Suomenkin pitäisi liittyä Natoon, ärsyttävät Suomessa monia.
Venäjän Ukrainan-vastainen aggressio vuonna 2014 säikäytti suomalaiset ja erityisesti Suomen eliitin. ”Säikähdys se oli virolaisillekin, mutta Virossa osattiin kuitenkin valmistautua johonkin tuollaiseen. Suomessa käydään paljon vähemmän julkista kriittistä keskustelua Venäjän kehityksestä ja osittain syynä on itsesensuuri. Venäjästä ei haluta, uskalleta eikä edelleenkään myöskään osata puhua ilman pelkoja. Pelätään, että se vaikuttaisi kielteisesti Venäjän-suhteisiin. Välillä pelätään russofobiksi leimautumista, välillä väärinymmärretyksi tulemista, mutta Ukrainan tapahtumat ovat muuttaneet tätä suhtautumista huomattavasti. Tätä taustaa vasten on kiinnostava todeta, että todellisuudessa Viro ja Suomi eivät suhtaudu Venäjään kovinkaan eri tavoin. Eroa on ennen kaikkea tavassa, jolla asiasta puhutaan.”
Raikin mukaan Suomessa on selvästi havaittavissa pula Venäjän tuntijoista. Julkista keskustelua hallitsevien ihmisten joukossa ei ole riittävästi Venäjää, sen historiaa, kulttuuria ja kieltä tuntevia asiantuntijoita.
”Syyt ovat hyvin yksinkertaisia. Ensinnäkään Venäjä ei ole yhtä houkutteleva kuin Eurooppa ja muu maailma. Venäjä on tuntematon ja vaarallinen eivätkä nuoret halua nähdä vaivaa oppiakseen vaikealta tuntuvan kielen, kun hyvällä englannin taidolla voi joka tapauksessa saavuttaa paljon enemmän. Ja vaikka Venäjä-tietoisuus on Virossa ehkä paremmalla tasolla, sama ongelma on syntymässä sielläkin. Venäjää osaavia ja Venäjän tuntevia nuoremman sukupolven ihmisiä ei ole Virossakaan ylen määrin paljon. Tämä on suuri ongelma niin akateemisessa maailmassa kuin myös diplomatiassa.”