Suomalaiset ystäväni ovat Virossa viettämieni kuuden vuoden aikana usein kyselleet, minkälaista elämä täällä oikein on. Sellaiseen on vaikeaa vastata tyhjentäväsi, sillä niin paljon riippuu omasta elämäntilanteesta.Täsmällisempiin kysymyksiin on ollut helpompi vastata. Monet tiedustelut ovatkin liittyneet konkreettisiin asioihin, usein yleiseen palkkatasoon ja julkisten palveluiden laatuun. Edellisessä on mielestäni parantamisen varaa, jälkimmäisen kohdalla olen puolestani ollut tyytyväinen.

Kulttuurisesti Viro ja Suomi ovat toisiaan lähellä, useita pienempiä, esimerkiksi ruoka- ja tapakulttuuriin liittyviä eroja lukuun ottamatta. Myös kollektiivisissa, laajalti jaetuissa ajattelutavoissa on paljon samaa. Kaiketi nämä historiallisesti pitkäaikaiset ja syvälle juurtuneet samankaltaisuudet ajattelun ja olemisen tavoissa juontavat juurensa yhteiseen aikaan heimojen ammoisessa alkukodissa sekä kansojen nykyiseen sijaintiin maailman kolkassa, joka suuren osan vuodesta on pimeä ja kylmä. Niin virolaiset kuin suomalaisetkin rakastavat luontoa sekä arvostavat hiljaisuutta ja omaa tilaa. Kuten pohjoisessa tapana on, talvi vietetään säästöliekillä, kun taas lyhyestä ja valoisasta kesästä pyritään nauttimaan täysin siemauksin.

Ajattelutavoissa on kuitenkin eroja, nähdäkseni ennen kaikkea ihmisten mielipiteissä politiikasta ja yhteiskunnasta. Nämä ajattelutavat ovat modernisoituneen ja kansallismielisen yhteiskunnan tuotoksia, ja siten uudempaa perua kuin monet muut. Virossa tunnutaan karsastavan ammattiyhdistysliikettä ja progressivista verotusta tavalla, jonka arvelen pitkän neuvostomiehityksen vaikutukseksi. Neuvostomiehitys vaikuttaa mielestäni yhä virolaisessa poliittisessa kulttuurissa ja ihmisten mielipiteissä, eikä se ole mikään ihme.

Tulkitsen, että neuvostomiehitys vaikuttaa myös virolaisten asenteisiin maahanmuuttoa kohtaan sekä ympäristöön liittyviin elämäntapavalintoihin. Neuvostoliiton yhteiskuntamalliin liittyvän totalitarismin lisäksi ihmisten asenteisiin vaikuttanee neuvostoajan materiaalisen yksipuolisuuden, jopa niukkuudeen, kokemus. Täpärästi itsenäisenä säilyneessä Suomessa on ollut aikaa ja mahdollisuuksia kehittää yhteiskuntaa vapaasti ja poliittisen yhteistyön avulla. Arvostan suomalaista, historiallisesti pitkäkestoista ja monipuolista (tosin uhattua) hyvinvointiyhteiskuntamallia ja sen muassa syntynyttä asetusviidakkoa, toisaalta minua kiehtoo virolaisen yhteiskunnan ja kulttuurin dynaamisuus ja pragmaattisuus. Välillä suomalainen säntillisyys, jopa paapominen, myös ärsyttää. Esimerkiksi naurettavalta tuntuu, miten tietyissä tapauksissa ravintoloiden asiakkaat eivät lainsäädännön vuoksi saa kantaa omia juomiaan terassipöytään.

Lopuksi, jotta tämä jutustelu ei alkaisi muistuttaa valitusvirttä – ja myös Viron 100-vuotispäivän jälkimainingeissa – on vielä todettava, että nostan hattua sille vauhdille, millä Viro on noussut kansalaisistaan huolehtivaksi, taloudellisesti kilpailukykyiseksi valtioksi neuvostomiehityksen ja vaikean 1990-luvun alkupuolen jälkeen. En ollut uskoa silmiäni vieraillessani Virossa kolmatta kertaa, niinkin myöhään kuin vuonna 2006. Ero oli niin huima verrattuna muistikuviini kahdelta ensimmäiseltä vierailulta, jotka tein nuorena koululaisena ystävyysluokan tykö Saarenmaalle vuosina 1989 ja 1991. Ladat olivat vaihtuneet Tallinnassa Hummereihin, nousukauden pröystäileviin muotiautoihin.

Virossa on mukava elää, sillä ihmiset ovat lämpimiä, ystävällisiä ja vieraanvaraisia, eivätkä he hetkahda pienistä vastoinkäymisistä. Minulle ”silta” Suomen ja Viron välillä välittyy ennen kaikkea siitä, miten tutuilta monet täkäläiset ajattelu- ja käytöstavat lopulta Suomessa kasvaneelle tuntuvat, vaikka maiden historiat toisistaan eroavatkin. Mainioita maita molemmat.