Virolainen Johannes Hint kirjoitti jatkosodan aikana suomalaisella vankileirillä ollessaan lyhyen kuvauksen Viron oloista miehitys- ja sotavuosina. Tuon 20-sivuisen painotuotteen nimi on Todellisuuskuvia Eestin kansan elämästä v. 1940–1944. Se on painettu Lindellin kirjapainossa Helsingissä 1944. Kustantajaa ei ole merkitty, mutta loppukaneettina Hint kirjoittaa:
”Jos tämä julkaisu auttaa poistamaan Suomen kansan keskuudesta sen väärän ja runsaasti väritetyn harhaluulon, mikä suomalaisilla on ollut neuvostovallasta, on kansalla syytä olla tästä kiitollinen Heikki A. Junnilalle, jonka myötävaikutuksella tämä teos on ilmestynyt. Joh. Hint.”
Vihkonen on varmaankin bibliofiilinen harvinaisuus. Suurempi harvinaisuus se on siksi, että se on aikalaistodistus, vaikka vääräkin, otsikossa mainitsemiensa vuosien tapahtumista, mutta aivan toisesta näkökulmasta, kuin esimerkiksi Nauticus - Mika Waltarin vuonna 1941 ilmestynyt teos Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta tai vuonna 1942 ilmestynyt Jaan Siiras - August Annistin Viro neuvostokurimuksessa: Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolševikkivallan aikana vv. 1939–41. Kaksi viimeksi mainittua kirjaa kuvaavat Viron mullistuksia, valloitusta ja miehitystä niin kuin ne Virossa valtaosin väestön keskuudessa nähtiin ja koettiin ja jollaisiksi myöhempi ja nykyisin vallitseva historiantutkimus on ne vahvistanut, kun taas Hintin näkemys myötäilee silloisten uusien vallanpitäjien neuvostolaisia näkemyksiä. Hint oli kommunisti, hän näki kovasti vaivaa kirjoittaessaan pamflettinsa suoraan suomeksi varmaankin muiden leirillä olleiden tovereiden avustamana, teksti on kömpelöä ja tyypillisiä agitprop-ilmaisuja käyttävää. Uskoisin kuitenkin, että nuori Hint on ollut jokseenkin vilpitön, vaikka ideologiansa, kokemustensa ja koettelemustensa sokaisema.
Kuka Johannes Hint sitten oli? Ei ollut hänkään aivan tyhjänpäiväinen kaveri. Hän syntyi 1914 Saarenmaalla, ja hänen isoveljensä oli Aadu Hint, merkittävä kirjailija, jolta Johannes sai ilmeisesti kommunistisen vakaumuksensa. Tuglas-seuralaisten hyvin tuntema nykykirjailija Eeva Park on siis Johanneksen veljentytär. Hint oli valmistunut diplomi-insinööriksi, ja nuorelle miehelle uskottiin ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana koko Tallinnan kunnallishuolto, jossa hänen alaisuudessaan oli 14 000 työntekijää.
Kun saksalaiset aloittivat sodan Neuvostoliittoa vastaan ja valloittivat Vironkin, Hint painui maan alle, joutui saksalaisten vangiksi, onnistui pakenemaan Suomeen ja koetti edelleen paeta Ruotsiin. Hän jäi kuitenkin Suomessa kiinni ja joutui vankileirille. Sodan jälkeen hänet palautettiin Neuvosto-Viroon.
Virossa Hint jatkoi opintojaan, teki tieteellistä tutkimusta ja suoritti tekniikan tohtorin tutkinnon. Hän kehitti uusia rakennusmateriaaleja, muun muassa silikaltsiittina tunnetun rakennuskiven, joka oli tuotannollinen ja kaupallinen menestys ulkomaita myöten. Hän perusti Desintegraator-nimisen tutkimus- ja tuotantolaitoksen ja vuonna 1977 ensimmäisen neuvostoliittolaisen yhteisyrityksen itävaltalaisen rakennusyhtiön kanssa. Vuonna 1962 hän sai Leninin tiedepalkinnon ja 1964 Viron ansioituneen tiedemiehen arvonimen. Merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja tosiaankin.
Mutta tässä alkaa tragiikka: kahlitsemattomana ajattelijana, kuten oikea tiedemies ikään, Hint oli vuosien varrella ja jo varsin varhain 1960-luvulla pettynyt neuvostojärjestelmään. Hän ei pitänyt näkemyksiään salassa. Siitä huolimatta hän pystyi toimimaan varsin vapaasti aina 1980-luvun alkuun saakka, hankkihan hän merkittäviä valuuttatuloja Neuvostoliitolle. Vuonna 1981 Hint vangittiin tekaistuin syyttein ja hän sai pari vuotta myöhemmin 15-vuoden vankilatuomion. Hän kuoli vuonna 1985 Patarein vankilasairaalassa sydänkohtaukseen. Neuvostoliitto ehti vielä ennen hajoamistaan rehabilitoida Hintin vuonna 1989.
Suomessa julkaistu pamfletti ei jäänyt Johannes Hintin viimeiseksi poliittiseksi kirjoitukseksi. Hän julkaisi niitä maanalaisissa ja ulkomaisissa julkaisuissa. Ehkä kuvaavin on 1969–1974 kirjoitetun traktaatin otsikko: Joidenkin 1900-luvun rehellisten ihmisten tragedia.