Kynääni kirvoitti tieto, että Viron kulttuuriministeriö on nimennyt kulumassa olevan vuoden merikulttuurin vuodeksi. Mieleen nousi useampikin kirjailijanimi ja ennen kaikkea aiheeseen sopiva kummastelu siitä, miten hyvin virolaiset lainkaan tunnetaan meillä lähinaapurissa merenkulkijoina, meren kuvaajina – tai mitä ”merikulttuurilla” sitten tarkoitetaankin. Siksi muutama kommentti laajaan aiheeseen.
Viron kirjallisuudessa ei välttämättä ihan ensiksi hoksaa, että lukuisat kirjailijat ovat – sittenkin – kirjoittaneet merestä aika lailla. Se ei ihme olekaan, kun vilkaisee karttaan. Maata huuhtoo meri lännestä ja pohjoisesta, kun taas idässä liialliselle tunkeilulle muodostavat luonnollisen vesiesteen Peipsi- ja Pihkovanjärvet; ihan rapakoksi ei jää Võrtsjärvikään. Paljon ei puutu siitä, että maa olisi saari. Ajatus kiehtoo sikälikin, että useat laajat ja läpitunkemattomat suoalueet ovat historian kuluessa tehokkaasti eristäneet Viron eri osia ja jättäneet koetelluiksi kulkuväyliksi vain kapeita ”siltoja” vihollisten ja tuttujen kulkea.
Maan suurimmat saaret – ja ne pienemmätkin – erottavat läntisen Viron poikkeavan merelliseksi ympäristöksi: Riian- eli Liivinlahden ja Itämeren väliin jää jopa Väinämeri saarelaisten omaksi pikkuruiseksi sisämereksi. Alue on omaleimainen, vaikka merikontakteja voi yhtä lailla hakea myös Heinastesta tai Pärnun tienoilta, pohjoisrannikon tärkeistä satamapaikoista, kuten Narvasta, Käsmusta, Paldiskista ja tietysti pääkaupungista Tallinnasta. Tämä kaikki näkyy myös kirjallisuudessa.
Meri on vaikuttanut jokaisen vähänkään merkittävän saarelaisauktorin teoksiin: Aadu Hint, Juhan Smuul, Ülo ja Jüri Tuulik, Juhan Peegel, Herman Sergo, Julius Oengo, Albert ja Lembit Uustulnd. Ehkä heidän intoaan on kohottanut itse Suur-Tõll, sillä onhan kansanrunoudesta tunnetulla Kalevipoegin saarelaisvastineella selvät kytkökset mereen ja saarelliseen ympäristöönsä, samoin kuin tietysti Suur-Tõllin hiidenmaalaiskaverilla Leigerillakin.
Vaikuttava lista syntyy myös rantamaille muuttaneista tai niistä, jotka ovat tekaisseet merestä mestariteoksen, vaikka tuotannon päävuo virtaisi muissa uomissa: Lennart Meri Hopeanvalkeassa itseoikeutettuna Ultima thule -teoreetikkona, Jaan Kross ainakin kirjoissa Tahtamaa ja Vastatuulenlaiva, Juhan Paju hakemassa monivivahteiseen fantasointiinsa näkökulmia Haapsalusta ja Vormsin saarelta. Virosta pakenemisen toisen maailmansodan loppuvaiheissa on konkreettisesti sijoittanut laivalle August Gailit alakuloisessa romaanissaan Üle rahutu vee (Yli rauhattoman veden, 1951). Virolaista meriproosaa on jopa koottu teokseen Meri, mehed, laev ja linnud (1985). Sen kirjailijoita ovat muun muassa August Mälk, Jakob Mändmets, Eduard Männik ja August Jakobson.
Meri virolaisissa tietokirjoissa
Matkaoppaissa luulisi, että vasta Viron uuden itsenäisyyden aikana olisi kirjoitettu vapaasti kaikenlaisista kohteista, mukaan lukien saarten houkuttavat ympäristöt. Osaksi näin onkin, sillä matkaoppaiden määrä luonnollisesti moninkertaistui pian neuvostokauden päätyttyä. Kuvaan sisältyy silti erikoinen harha. Nimittäin vaikka suuri osa merenrannoista ja saarista oli enemmän tai vähemmän kiellettyä vyöhykettä rajasäännösten vuoksi, niin siitä huolimatta useista paikoista kirjoitettiin esittelyjä myös tuolloin. Niiden näkökulmaa voi luonnehtia kulttuurihistorialliseksi ja luonnontieteelliseksi. Hyvä esimerkki on Haide-Ene Rebassoon vuonna 1970 ilmestynyt Laidude raamat, kirja Väinämeren luodoista tai pikkusaarista, alueen linnustosta, eläimistöstä ja kasvikunnasta.
Meren tiimoilta on tietysti julkaistu paljon muutakin. Erikoisuuden tietokirjojen kirjavassa joukossa muodostaa Kaido Kaman võroksi ilmestynyt Ümbreilma reisikirä (2001), aidosti kokemuspohjainen kuvaus maailmanympäripurjehduksesta. Tietokirjamaisimpia muista teoksista, joihin olen törmännyt, ovat Ants Pärnan virolaisen merenkulun historiaa käsittelevä Meri ja mehed (1979), Rein Oraksen ja Jaak Sammetin kalastusaiheinen Lahekäärust ookeaniavarustele (1982) ja purjehtimisen historiaa Pärnun tasalta tarkasteleva Robert Kurgon Rannalautritest ilmameredele (1965). Jatkoksi voi mainita ainakin Viron majakoita esittelevän klassikon, Armas Luigen Eesti tuletornid (1974). Sattuma ja kustannusalan vapautuminen ovat viskanneet kirjastooni myös vaatimattomampia tekeleitä, mutta kelpo lähteitä etsivä tietysti löytää sellaisia. Silloin ei kannata unohtaa vaikkapa lukuisten paikallisten rantamuseoiden julkaisusarjoja, Viron merimiesliiton vuosikirjaa Eesti laevanduse aastaraamat ja vastaavia. Aineistoa on kosolti.
Meri suomennetuissa kaunokirjoissa
Suomennokset tarjoavat joltisenkin kuvan Virosta merikirjallisuuden näkökulmasta. Saarenmaalaisen August Mälkin keskeisiä teoksia liittävät mereen jo otsikot: Kukkiva meri (suom. Kerttu Mustonen, 1941), Meren antimet (suom. Helvi Katajavuori, 1943) ja Hyvä satama (suom. Kerttu ja Liisa Mustonen, 1946). August Gailitin Ankara meri (suom. Kerttu Mustonen, 1939) on harvinainen Ruhnu-kuvaus Suomen kirjallisuudessa. Mereen liittyy suoraan Jüri Parijõen Laivapoika-ajoiltani (suom. Ida Grünthal, 1930) ja Enn Vetemaan humoristinen pläjäys Vedenneidot (suom. Eva Lille, 1983); osaksi merta sivuavat Aadu Hintin laaja sukupolviromaani Tuulinen ranta (suom. Tauno Haapalainen, 1959–1971) ja Ülo Tuulikin Sodan jaloissa (suom. Anja ja Juhani Salokannel, 1974).
Muhumaan mahtikirjailijan Juhan Smuulin tuotannossa meri lainehtii useaan genreen: proosaan ja dokumenttiproosaan, näytelmiin, lastenkirjoihin, runoihin ja jopa librettoon asti. Suomennettu on silti vain keskeinen Jäätikkökirja (suom. Roy Širokov, 1964) ja runoja. Harvojen käännösten perusteella Smuulista on vaikea muodostaa kuvaa edes kirjailijana, puhumattakaan hänen panoksestaan juuri merikirjallisuuteen. Smuulin reseptiota Suomessa on mitä ilmeisimmin hankaloittanut käsitys tekijästä vakaumuksellisena kommunistina. Smuulin hyvin tuntenut Ülo Tuulik on sen osin kyseenalaistanut, mutta vaikka vakaumus olisi tottakin, niin Smuul ei silti ole kirjailijana tendenssimäinen; samaa ei voi suinkaan sanoa kaikista sodanjälkeisistä virolaiskynäilijöistä.
Suomen ja Viron yhteiskirjallisuuden kruunaamattoman kuningattaren Aino Kallaksen tuotannossa meri välkähtelee moniaalla. Mainittakoon esimerkkinä novellikokoelmasta Lähtevien laivojen kaupunki (1913) jakso Saarenmaalainen intermezzo ja tarina Lasnamäen valkoinen laiva. Merellisiin lastenkirjoihin kuuluu ainakin itse suomentamani Leelo Tungalin Juku, Kalle ja laivanhaltia Tallinnassa (2002).
Suurin puute merisuomennoksissa lienee Herman Sergo, jota ei huomatakseni ole suomennettu lainkaan. Se on kummallista, sillä taitavakynäinen Sergo on kirjoittanut paitsi runsaasti meriaiheista proosaa niin myös vironruotsalaisten kohtaloon ja Hiidenmaahan liittyvän laajan sukupolviromaanin Näkimadalad. Vaikka suomennoksissa ei millään ehdittäisi seurata kaikkea, niin Sergo on jäänyt pimentoon suotta.
Tietokirjoja suomeksi
Suomalaisille läheisiin meriaiheisiin ovat tietokirjallisuudessa tarttuneet pirtun salakuljetusta ruotinut Raimo Pullat teoksessa Itämeren rutto (Pohjoinen, 1993) tai piraattien historiaa setvinyt Juha Ruusuvuori teoksessa Itämeren merirosvot (Teos, 2004). Tallinnan olympiapurjehduksia siivitti kaupallisemman sälän ohella myös erikoinen suomeksi ilmestynyt tietokirja, Heino Kuivjõen Kansanregatoista olympiaregattaan (1979). Sen sijaan Suomenlahdella harjoitettu seprakauppa lienee piiloutunut historiateosten mainintoihin tai artikkeleihin, tai sitten silmiini ei vain ole sattunut kattavampaa tutkimusta.
Tunnetut haaksirikot ovat tietysti olleet mannaa kirjailijoille, vaikka esimerkiksi osa Estonian turmaan perustuvista kansainvälisistä teelmistä on laskettava pikemmmin sekoilun ja fiktion kuin tietokirjallisuuden tiliin. Salaliittoroskan äärellä tuntuu jopa turhalta huomauttaa, että se mikä myy parhaiten, ei välttämättä liity lainkaan totuuteen.
Varsin erikoinen osa-alue virolaisessa merikirjallisuudessa on Antarktikseen eli Etelämantereeseen liittyvä kokemusperäinen tieto- ja kaunokirjallisuus. Etelämanteren tutkimuksella on Virossa yllättävän pitkät perinteet – niin pitkät, että venäläinen tietokirjailija Vasili Pasetski saattoi jo 1970 julkaista tunnetussa Maailm ja mõnda -sarjassa yleiskatsauksen lähinnä baltiansaksalaisten tiedemiesten ansioista alalla. Heihin kuuluivat muiden muassa Adam Johann Krusenstern, Otto Kotzebue, Karl Ernst von Baer, Aleksander Theodor Middendorff ja Eduard Toll. Neuvostoajalla suurimman Antarktis-kuuluisuuden kahmaisi Juhan Smuul Lenin-palkitulla Jäätikkökirjallaan, mutta yhtä näkyvästi Etelämanteren tiimoilta on ollut esillä Enn Kreem, myös suomeksi. Virossa on kylmästä maanosasta kirjoittanut moni muukin.
Merikirjallisuus näyttäisi olevan pikemmin miesten kuin naisten aluetta. Vaikka meri ei aseta kuvaajilleen sukupuolivaatimuksia, niin miehet näkyvät tarttuneen teemaan hanakammin. Osaksi tämä johtunee siitä, että merenkulkua ja kalastusta on pidetty hyvinkin miehisinä ammatteina, mutta naiskirjoituksia odottaisi silti enemmän. Merkittävän poikkeuksen tekee runoudessa Debora Vaarandi. Muussakin lyriikassa meri näkyy selvästi niin Virossa kuin Suomessa. Aihepiirin erikoisuuksiin kuuluu Otavan vuonna 1980 julkaisema ja Henrik Tikkasen kuvittama Purje – merirunoutta neljällä kielellä. Sen runot ilmestyivät suomeksi, ruotsiksi, viroksi ja venäjäksi.