Kevät on saapunut Viroon ja perunanistutus on alkamassa. Meidänkin kylän mummot ovat kohta takapuoli pystyssä perunamaalla. Tarkkaileva antropologi voisi todeta, että kylän elämä ja naapurien väliset suhteet perustuvat perunaan. Vuosi käynnistyy perunan idätyksestä, sitten on perunanistutustalkoot, perunanmultaus ja koloradokuoriaisten nyppiminen. Kun yöt pimenevät, perunapelloilla palavat vahtitulet, etteivät villisiat pääse apajalle. Vuosi päättyy nostotalkoisiin ja lannan levittämiseen. Uuden vuoden odotuksessa vaihdetaan lajikkeita ja hukutetaan kaupunkisukulaiset perunoihin. Hallintomallista riippumatta ihmisen mieli rauhoittuu, kun kellari on täynnä perunoita.
Mutta talkoista toiseen kylä jää yhä hiljaisemmaksi. Keski-ikäkin painuu 70 vanhemmalle puolelle. Naapuri-Veera asuu ojan toisella puolella ja pellon takana Eduard ja Jelena. Vähän kauempana traktori-Värdi.
Eduard – karhunkokoinen pikku-Eediksi sanottu – tosin kuoli toissa vuonna. Eedin kuolema vei elämänhalut hänen elämänkumppaniltaan Jelenalta, Leeniksi sanotulta. Viime kesänä ambulanssi pyyhälsi meidän ohi ilman vilkkuja. Ryntäsin perään ja mietin, kääntyikö se Veeralle, Värdille vai Leenille. Kääntyi Leenille. Naapuri-Värdin traktori puksutti tyhjäkäyntiä perunavakojen toisessa päässä ja toisessa päässä perunapenkkien välissä pötkötti Leeni.
Leeni oli edellisenä päivänä käynyt meillä aamukahvilla. Vaikka Eedin kuolema oli masentanut mielen täysin, perunapelto ei antanut luovuttaa. Leeni oli huolissaan pääseekö traktori-Värdi multaamaan perunat. Sen kertaista juoksemista traktorin perässä vakojen välissä sydän ei enää kestänyt. Oranssisiin haalareihin sonnustautunut ambulanssimies totesi kuoleman ja nostimme Leenin olohuoneen lattialle odottamaan ruumisautoa.
Ennen kuolemaansa Leeni vannotti moneen kertaan, että muistotilaisuus (viroksi peied eli peijaiset) pidettäisiin meillä. Leenillä oli kaikki mietitty valmiiksi, hautajaisvärssyt valittu ja kuolinmekko pesty. Tehtävälista oli lyhyt ja se löytyi piironginlaatikosta.
Virolaiset hautajaistavat eroavat jonkun verran suomalaisista. Hautajaiset pyritään pitämään mahdollisimman pian kuolemasta. Hautajaisiin voivat osallistua kaikki, jotka tuntevat itsensä läheiseksi vainajalle, ajatellaan että kutsujana toimii vainaja. Arkku on tavallisesti auki ja saattoväellä on mahdollisuus hyvästellä kasvotusten vainaja. Leeni lepäsi arkussa pyhähuivi tiukasti leuan alle sidottuna.
Leeni ja Eedi olivat syntyneet Peipsi-järven takana virolaiskylässä ennen sotia. He noudattivat vielä monia vanhoja perinteitä. Ajateltiin, että vainaja viipyy kuolemaansa jälkeiset neljäkymmentä päivää kahden maailman välissä ennen tuonpuoleiseen siirtymistä. Sitten sielu pääsee vapautumaan loputtomista maallisista perunatalkoista. Sitäkin tapahtumaa vietettiin meillä.
Syksyllä, kun Leeniä ei enää ollut, kävimme porukalla nostamassa hänen perunansa, ne mitä villisioilta oli jäänyt. Noissa viimeisissä perunatalkoissa mietin, että virolainen elämänmeno on muuttumassa. Sodan ja neuvostomiehityksen kokeneelle sukupolvelle perunapelto merkitsi kiinnekohtaa elämään. Nykyään monilla ei ole enää perunasukulaisia maalla saati perunakellaria. Perunatkin syödään rapeina eineinä. Jos saisi toivoa, elämä voisi päättyä mullatun vaon välissä traktorin jäädessä pörisemään. Niin voisi päättyä nämä ikuiset perunatalkoot, mutta hyvillä mielin, koska tietäisin, että perunani eivät mätäne peltoon, vaan jälkeeni jääneet ystävät nostavat ne ja sielunikin pääsisi lepoon neljänkymmenen päivän jälkeen.