Nyt sitten olen Suomessa, minulla on henkilötunnus ja verokorttikin. Viime vuonna puoliksi leikillään eikä lainkaan epätoivoisesti ilmoille heitetty lause – nyt ei muu auta kuin lähteä Suomeen töihin – onkin tullut todeksi.

Olen käynyt Suomessa lukemattomat kerrat. Eräänä päivänä mieleen muistui jostain syystä erityisen kirkkaasti ensimmäinen Suomen-matkani, jonka tein syvimpänä neuvostoaikana, maaliskuun alussa vuonna 1978. Tarton yliopistossa suomea opiskelleille viron pääaineopiskelijoille tarjottiin yhtäkkiä aivan uskomattomalta tuntunutta mahdollisuutta: pääsimme tuonaikaisen Sputnik-matkatoimiston ryhmän mukana Suomeen! Hoidimme paperiasiat kuntoon ja lähdimme matkaan, linja-autolla, maateitse, puoli autollista opiskelijoita Tartosta ja toinen puoli Petroskoista. Matkan tarkoituksena oli suomentaitoisten matkaoppaiden kouluttaminen tulevia tarpeita silmällä pitäen.

Ennen rajanylitystä ja kapitalistiseen Suomeen siirtymistä meidät majoitettiin muutamaksi päiväksi erääseen lomakylään Narva-Jõesuussa. Petroskoilaisille se oli eräänlainen sopeutumisjakso, heidän mielestään olimmekin jo melkein kuin Suomessa. Narva-Jõesuussa meille pidettiin koko joukko perusluonteisia luentoja Suomesta ja suomalaisuudesta. Esimerkiksi suomalaista työkulttuuria havainnollisti kuva Helsingin satamasta, jossa kaikkien nosturien puomit osoittivat samaan suuntaan. Opettaja oli selvästi vaikuttunut näkemästään ja kiinnitti asiaan meidänkin huomiomme: katsokaa, millaisia työläisiä – nosturinkuljettajat jaksavat päivän päätteeksi vielä ajatella tällaista, eikö olekin kaunista! Eräällä toisella ”olennaisia ja varoittavia tietoja” välittäneellä tunnilla luennoitsija kertoi kuvarainan tuella siitä, kuinka kapitalistiset tihutyön tekijät hankkiutuvat mitä ovelimpia keinoja käyttäen Neuvostoliittoa vakoilemaan. Taiteilijan loihtima kuva esitti vainolaista, jolla oli kaasupullot selässään ja laukaisunappi vatsansa päällä. Nappia painamalla kaasupullot ja niihin yhdistetty potkuri lennättivät salaisen asiamiehen jälkiä jättämättä yli haravoidun rajavyöhykkeen. Toisessa kuvassa esiintyi nelinkontin rajaa ylittävä länsivakooja, joka jätti jälkeensä karhun käpälänjälkiä.

Meille kerrottiin myös suomalaisista ruokailu- ja pöytätavoista: Suomessa on aina syötävä kauniisti haarukkaa ja veistä käyttäen, levitettävä lautasliina polville, ja mikä tärkeintä, maiskuttelu on epäkohteliasta. Ja kun aamiaislautasellamme oli seuraavana aamuna perkaamaton muikku, leipää ja nokare voita, mutta käytössämme pelkästään haarukka, nostimme kovan metakan ja vaadimme veitsiä pöytään.

Suomeen ajoimme Vaalimaan kautta, enkä ikinä unohda sitä kontrastia, jota ei kerta kaikkiaan voinut olla huomaamatta. Suomen puolella muuttui luonto, muuttuivat ihmiset, kaikki oli jotenkin aivan toisenlaista – ajattelutapa, mielialat, asenteet, käsitykset. En ole sittemmin kokenut vastaavaa, yhä edelleen selvästi muistamaani tunnetta.

Entä olisiko koulutus ollut paikallaan myös ennen tämänkertaista Suomeen lähtöä? Helsingin tyylikkäillä kaduilla kulkiessani ja kauniita ihmisiä katsellessani koetan mielessäni miettiä, mitä kieltä nämä useimmiten tummaihoiset kaupunkilaiset puhuvat. Tarpeeseen olisikin tullut kurssi, jossa olisi käyty läpi maailman kielikuntia ja sitä, miltä kielet kuulostavat. Suomen verotusjärjestelmä on todella monimutkainen, enkä olisi pannut pahakseni sen saloihin perehdyttävää lyhyttä intensiivikurssia. Suomi on minun silmissäni ollut puhdas maa. Valitettavasti ja totuuden nimissä olisi kuitenkin tarvittu pilvilinnat romuttavaa kurssia (ja luonnollisesti myös havainnollistavia kuvarainoja) roskia maahan kylvävästä Suomen kansalaisesta. Luentoja ja kursseja odotellessani minun on kotouduttava suomalaiseen (työ)elämään yrityksen ja erehdyksen menetelmällä.