Kaikki virolaiset oppivat kouluaikanaan Tuglaksesta sen, että hän oli instituutio: aloitteentekijä, toimeenpanija, järjestäjä, valvoja. Virolaisen novellin ja esseistiikan klassikko. Sekä luova henki että linjanvetäjä samassa persoonassa. Pyhimyksen veroinen auktoriteetti, jota on kutsuttu sekä Viron kirjallisuuden paaviksi että kirjallisuuskritiikin Martti Lutheriksi. Pilvin pimein on hänestä tehty tutkimuksia, milloin elämästä tai tuotannosta, milloin teosten maailmaa tulkiten tai saaden niistä alkusysäyksensä – virolaisista kirjailijoista on hänen lisäkseen vain Tammsaaresta kirjoitettu yhtä paljon. Monet virolaiset kirjallisuudentutkijat ovat tulleet myös tunnetuiksi ’Tuglas-asiantuntijoina’: August Eelmäe, Jaan Undusk, Toomas Haug. Tuglaksesta on eri aikoina ilmestynyt myös elämäkertoja – varhaisin Paul Viiresin vuonna 1937 ilmestynyt Friedebert Tuglas. Elu ja looming (FT. Elämä ja tuotanto), viimeisin valitettavasti jo miltei puoli vuosisataa sitten Eesti kirjamehi -sarjassa ilmestynyt Nigol Andresenin Friedebert Tuglas (1968). Mutta vaikka lisäksi on julkaistu esseitä tai etydejä kirjan kansissa, on silti aivan ilmeinen tarve saada aikaan meidän uuden vuosisatamme oma Tuglas-yleisesitys.
Tässä esityksessä voisi elämäkertaa ja tuotantoa kuvaavien artikkelien lisäksi olla myös sellaisia lukuja kuin ”Tuglas ja hänen aikakautensa”, ”Intiimi Tuglas” ja ”Tuglas-elämys”. Luku ”Intiimi Tuglas” käsittelisi Tuglaksen eroottisuutta, jonka henkistymisiä tai tihentymisiä näemme useissa hänen novelleissaan, mutta esille tulisivat myös kirjailijan naissuhteet. Monellekin pyhitetyn Tuglaksen ihailijalle saattoi yllättävän pettymyksen tuottaa vuonna 2006 ilmestynyt Marie Underi ja Friedebert Tuglase kirjavahetus (MU:n ja FT:n kirjeenvaihto, koonnut Rutt Hinrikus). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Sirje Kiinin Under-monografiassa Marie Under. Elu, luuletaja identiteet ja teoste vastuvõtt (MU. Elämä, runoilijan identiteetti ja teosten vastaanotto; 2009) on kokonainen luku Underin ja Tuglaksen ”tunnemyrskystä” vuoden 1917 kesällä, ja Viron Tasavallan satavuotispäiväksi siitä valmistuu Raimo Jõerandin käsikirjoitukseen pohjautuva ja hänen myös ohjaamansa elokuva Printsess, Paaž ja Felix (Prinsessa, Paaši ja Felix). Muuten, teoksessaan Sirje Kiin vihjaa myös siihen, että ”pitkistä maanpakolaisuuden vuosista oli Tuglakselle jäänyt myös Suomeen rakkaiksi käyneitä naisia”. Kappas vain, itse paavikin on osoittautunut hamesankariksi!
Niinpä niin, mutta entä ”Tuglas-elämys”? Toisaalta se vetäisi yhteen Tuglaksen vastaanoton historiasta emotionaalisemman puolen, kohtaamisen sen ilon kanssa, joka oli Tuglakselle itselleenkin olennainen tavoite, toisaalta se sisältäisi muistikuvia Tuglaksesta ja hänen tuotannostaan. Koska jokainen elämä muuttuu sitä muisteltaessa jonkinlaiseksi elämysten kimpuksi.
Kun nyt koetan palauttaa mieleeni oman Tuglas-elämykseni, en voi sanoa että se liittyisi kaikista antologioista tuttuun novelliin Popi ja Huhuu, joka sadunomaisine peruskuvioineen luokiteltiin välillä suorastaan lastenkirjallisuudeksi, vaikka se on todellakin kaikkea muuta. Tuglaksen ohjelmallinen estetismi jäi minulle nuoruudessani ylipäätään jokseenkin etäiseksi, keinotekoisesti luoduksi. Mutta oli myös aika, 1960-luvun alku – silloin olin koulussa seitsemännellä, kahdeksannella luokalla – jolloin neuvostohallinnon aina vuoteen 1955 saakka ahdistaman Tuglaksen teoksia alettiin jakaa luettavaksi niin sanoakseni tipoittain, koska Tuglaksen novellit olivat kaikkea muuta kuin neuvostoajan sosialistista (lue: julisteenomaista) realismia. Tuglas-parka, jonka Patarein vankilassa kirjoittamaa vallankumousromanttista runoelmaa Meri (1908) skandeerasivat neuvostolaiset pioneerit Neuvostoliiton Suuren Sosialistisen Lokakuun Vallankumouksen vuosijuhlissa!
Kummallista kyllä, minä löysin oman ensimmäisen Tuglas-elämykseni Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen vironkielisen käännöksen kautta, joka ilmestyi vuonna 1924 ja jonka ties miten monetta painosta olin kouluaikaan lukenut. Voin siis sanoa, että omaan Tuglas-elämykseeni pääsin niin sanoakseni ulkoa sisälle päin liikkuen. Ja että itse tuli kypsyä tietylle asteelle, jotta Tuglaksen saattoi ottaa vastaan. Luulenpa, että näin on monien muidenkin laita. Tuglas ei tule itse lukijoitaan vastaan vaan edellyttää, että lukijat yltävät häneen asti. Mutta kun he kerran ovat sinne saakka päässeet, Tuglas nielaisee heidät kokonaan. Kuten esimerkiksi Felix Ormusson (1915), tuo uneksuva kesänviettoromaani, jonka syvintä tasoa ovat taidefilosofiset pohdiskelut. Juoni tyhjentyy kertalukemisella, mutta juuri tuo syvin taso vetää aina palaamaan romaanin ääreen.
Muutama räjähdysmäinen Tuglas-elämys minulla on sentään jakaa, kaikki koettu jo täysi-ikäisenä. Vähän lienee niitä virolaisia, jotka eivät ole tarttuneet romaaniin Väike Illimar (1937). Mutta jos he ovat tehneet sen lapsuusiässä kuten minäkin ensimmäistä kertaa, heidän on täytynyt pettyä enempiä ymmärtämättä. Koska Illimar on muistelmanomainen, ei tässä ja nyt toimiva romaanihenkilö.
Toinen tapaamiseni Illimarin kanssa oli kuin katharsis. Se tapahtui vuonna 1979, jolloin olin joutunut oman elämäni ensimmäiseen käännekohtaan. Olin Kristuksen iässä, 33-vuotias. Ensimmäinen vaimoni oli menettänyt vielä syntymättömän lapsen, avioliitto oli kariutunut, kaikki näytti tyhjältä ja turhalta. Oman elämäni umpikujan lisäksi levisi yli Viron eräs pimeimpiä ja ahdistavimpia ajanjaksoja koko neuvostokaudella. Ja silloin minä avaan Pikku Illimarin ja luen sen aloituskappaleen:
Illimar heräsi aamulla siihen, että kirkas auringonsäde värähteli aivan hänen kasvojensa lähellä. Hän olisi nukkunut vielä, mutta valo paisui yhä vahvemmaksi ja tunkeutui lopulta hänen suljettujen luomiensa läpi. Eikä antanut enää rauhaa. (suom. Raili Kilpi-Hynynen, Pikku Illimar, 1967)
Ja minä luen ja itken liikutuksesta, puhdistumisesta. Maailma ei ole hukassa. Olemassa olevan maailman ohessa on vielä muita maailmoja, joihin voit aina ajatella itsesi ja jotka ovat yhtä lailla tulvillaan kaikkea löytämisen arvoista kuin tulevaisuuden maailmat. Se vain, että toisistaan ne erottaa toivon ja lohdun määrä. Jos tulevaisuuden suhteen meillä on vain toivoa, niin lapsuudessa ovat toivo ja lohdutus erottamattomassa yhteydessä. Illimar löytää askel askelelta maailman ympärillään, ja viisikymmentä vuotta jo täyttänyt Tuglas löytää sen mitä tapahtuu Illimarin sielussa. Meille kaikille on tarpeen löytää itsestämme lapsi, jonka olemme jättäneet tai unohtaneet, mutta jonka tapaaminen uudelleen muistoissa antaa voimia kulkea koko oma elämäntiemme loppuun saakka. Jotta voisimme todeta lohduttavasti: ”Minulla se meni näin.” Tai kuten eräässä tunnetussa laulussa, jonka lauloi kuuluisuuteen Frank Sinatra: ”I did it my way.”
Jonnekin samaan aikakauteen jää myös se millainen elämys minulle oli löytää oma Tuglakseni, ajattelijana ja esseistinä. Vuonna 1968 ilmestynyt Tuglaksen mietelastujen valikoima Muutlik vikerkaar (Häilyvä sateenkaari) saatteli minua hyvän aikaa. Sen lukemisen on täytynyt vaikuttaa niin syvästi, että kun minusta tuli vuonna 1985 kirjallisuuslehti Vikerkaarin (Sateenkaari) ensimmäinen päätoimittaja – nyt lehti on siis ilmestynyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan – otin Tuglaksen mukaani lehden linjan luomiseen.
”Mutta eräästä asiasta me haluaisimme pitää kiinni, haluaisimme olla totuuden ja mielikuvituksen päiväkirja, kuten määritetään F. Tuglaksen kirjan Muutlik vikerkaar alaotsikossa. Se ajatus saatteleekin meidät matkaan” – näin lopetin alkusanat lehden ensimmäisessä numerossa. Ja aloitin motolla tuosta samasta Tuglaksen mietepäiväkirjasta: ”Mutta nyt avartuu etäisyys. Sateenkaaren kaari sinkoutuu taivaankannen yhdestä reunasta toiseen. Ja juna kiitää kohti tätä aivan kuin moniväristä porttia… sitä kuitenkaan saavuttamatta…” Tämähän on unelma, joka tässä on valettu kielikuvaan ja jota kohti lähteminen on kuin ikuisuuden tavoittelua.
Muuan Tuglas-elämys on ollut kirjahyllyni ylpeys jo usean vuosikymmenen ajan. 1970-luvun keskivaiheilla osuin Tarton kirja-antikvariaattiin enkä uskonut omia silmiäni – siellä oli nahkaan sidottuna tuohon aikaan miltei kiellettynä kirjallisuutena pidetyn Tuglaksen Kriitika (Kritiikki) -sarjan kaikki osat. Panin peliin koko juuri ansaitsemani kuukausipalkan, äiti lähetti Pärnusta sähkeitse puuttumaan jääneen rahasumman, ja ostin saman tien sarjan itselleni. Muistan kirkkaasti mieleni vallanneen onnen tunteen, kun pääsin kotiin viisi sidosta Tuglasta torikassissa mukanani. Aivan kuin olisin saanut synnytyssairaalasta mukaani vastasyntyneen lapsen.
Vuonna 1976 minusta tuli aspirantti eli nykykielellä tohtorikoulutettava virolaisen kirjallisuuskritiikin tutkimuksen alalla, ja sitten, vuonna 1984, myös työni ohjaajan Maie Kaldan jälkeen yksi harvoja virolaisia kirjallisuudentutkijoita, joka on kirjoittanut ja puolustanut nykymuotoisen tohtorinväitöskirjan puhtaasti Viron kritiikin historiasta. Vuonna 2000 syntyi lisäksi kirjallisuuskritiikin teoriaa luova monografia Kriitikakunst (Kritiikin taito), joka kauttaaltaan perustuu romanttis-idealistiseen käsitykseen kirjallisuuskritiikistä tekstuaalisuuden erityisenä ilmentymänä. Näin on minun Tuglas-elämykseni löytänyt myös sanallisesti välittyvän hahmon. Tai jättänyt ainakin jäljen.