Hyvät Viron ystävät,
Elämme kasvavassa määrin historiatonta aikaa. Tällä tarkoitan sitä että ihmisten tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme, on paremminkin vähenemässä kuin kasvamassa. Sen yksi seuraus on se, että tämän tietoisuuden puute vaikeuttaa myös tulevaisuuden näkemistä ja haltuunottoa ja ruokkii joidenkin postmoderniksi nimittää tässä-ja-nyt lyhytjänteisyyttä.

Väite että historiaa tuntemattomat ovat tuomittuja sitä toistamaan voi olla totta tai ei, mutta tietämättömyys lisää mahdollisuuksia joutua historian vangiksi ja sitä väärinkäyttävien poliitikkojen pyrkimysten välikappaleiksi.

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikkaa, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Tietyn ensisijaisuuden voi kuitenkin antaa Saksalle jonne historiapolitiikan käsitteelliset juuret ulottuvat. Kun Saksan liittotasavallassa 1980-luvulla alettiin ruotia kansakunnan vaikeaa suhdetta viime sen viime vuosisadan juutalaisten tuhoamiseen huipentuneeseen kammottavaan historiaan. Tätä kuvaamaan on kehitetty käsite vergangenheitsbewältigung. Suomeksi se kääntyy helposti menneisyydenhallinnaksi, mutta juuri muille kielille, viro mukaan lukien, se ei ole yhtä helpolla eikä yhdellä sanalla käännettävissä.

Se ei suinkaan tarkoita yritystä manipuloida menneisyyttä vaan paremminkin sitä, että menneisyys kohdataan avoimesti ja yritetään tulla sen kanssa toimeen. Tässä katsannossa Saksa on suorastaan esikuvallisesti onnistunut vaikeassa tilinteossaan haastavan menneisyytensä kanssa.

Lista sellaisista maista jotka olisivat yltäneet lähellekään samaa on huomattavan lyhyt, verrattuna listaan niistä maista, joissa siihen ei ole kyetty tai jossa yrityksetkin siihen on kokonaan torjuttu. Myönteinen esimerkki voisi olla apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka totuuskomissioineen.

Huonojen ja jopa pelottavien esimerkkien lista on pitkä. Japani ja Serbia ovat tässä suhteessa ensimmäisten joukossa mieleen nousevia maita, puhumattakaan Venäjästä joka tässä suhteessa on epäilyksettä ongelmallisin tapaus.Tämä tietenkin korostuu, kun kyseessä on suurvalta, jonka historiakäsitykset voivat suoraan heijastua sen ulkosuhteisiin. Venäjän autoritaarisessa ja tiedonvälityksen ja kansalaisyhteiskunnan vapautta rajoittavassa ilmapiirissä se on myös johtanut siihen, että riippumaton ja kriittinen historiantutkimus ja sitä harjoittavat historioitsijat ovat voineet kohdata painostusta ja suorastaan fyysisiä uhkauksia.

Vielä viisi vuotta sitten totesin Tallinnassa pitämässäni esitelmässä, miten “kuva historiankäsittelystä Venäjällä ei ole yksiselitteisen masentava. Lopullinen ja avoin tunnustus sille että Neuvostoliito oli vastuussa Katynin joukkomurhasta ja Venäjän johdon valmius kunnioittaa Stalinin rikosten uhreja yhteisessä muistotilaisuudessa Puolan johtajien kanssa, oli todellinen läpimurto rajat ylittävän historiallisen ymmärryksen rakentamisessa, joka siinä yhteydessä tapahtuneen mm. Puolan presidentin hengen vieneen traagisen lento-onnettomuuden vuoksi muodostui vieläkin voimakkaammaksi sovinnonteon välineeksi.”

Nyt neljä vuotta myöhemmin olemme jälleen voineet ikäväksemme havaita, miten Venäjän valtion edustajat ovat uudelleen nostattaneet vastakkaiset historiantulkinnat valtioiden välisen erimielisyyden kohteeksi. Venäjän ja Suomen välillä ei näistä kuitenkaan ole valtiollisten riitojen aiheeksi edelleenkään ja toivoa sopii että näin olisi myös Venäjän ja Viron välillä.

On kuitenkin jatkettava, etteivät suinkaan kaikki liberaaleina demokratioina pitämämme maat huomautuksitta läpäise kriittistä tarkastelua. Näin voi todeta Iso-Britanniasta, Ranskasta ja yleensäkin entisistä siirtomaavalloista, joilla on edelleen vaikeuksia käsitellä avoimesti esim. Kenian ja Algerian siirtomaasotien synkimpiä vaiheita. Samaan hengenvetoon on silti todettava, ettei tämä kuitenkaan ole rajoittanut revisionistisen ja kriittisen historiantutkimuksen vapautta samalla tavoin, kuin aktiivisimmin historiankieltävissä valtiossa on käynyt.

Entä miten tulee arvioida historiapolitiikkaa Suomessa ja Virossa?

Historia on ollut keskeisessä roolissa kun Suomen kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historioitsijat mobilisoitiin todistamaan kuinka keisari Aleksanteri I nosti Porvoossa v. 1809 Suomen kansankuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa.

Historioitsijat ryhtyivät aktiiviseksi osapuoleksi kiistassa, jonka ydinkysymys oli tulkinta siitä mitä Porvoossa oikein tapahtui; eli tunnustettiinko Suomi valtioksi jo vuonna 1809 vai oliko kyse siitä että silloin pantiin n alulle kehitys, joka vähitellen johti vuosisadan kuluessa siihen että Suomi sai erillisen valtion piirteet omine senaatteineen, valtiopäivineen ja jopa omina rahayksikköineen. Suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi ja sen mukaan aikalaisten Porvoon maapäivinä tuntemaa tapahtumaaa ryhdyttiin systemaattisen anakronistisesti kutsumaan valtiopäiviksi. Tätä narratiivia on vasta 1900-luvun loppupuolella on voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla päteviä argumentteja kritisoida autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.

Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita tarvittiin sotien välisenä aikana ja sotien aikana antamaan tukea nationalistisille Suur-Suomi pyrkimyksille. Sotien jälkeen historioitsijoita tarvittiin propagoimaan teesiä Suomen Saksasta riippumattomasta erillissodasta Neuvostoliittoa vastaan ja selittämään Suomen jatkosotaan joutumisen ns. ajopuuteorian merkeissä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun nuoremmat tutkijapolvet jo upottivat ajopuun eikä Suomen sota-ajan politiikan osalta ole faktojen ja tuskin tulkintojenkaan osalta aihetta historiasotiin.

Kylmän sodan aikana turvauduttiin Suomessa Neuvostoliiton varjossa käyttökelpoisiin historiallisiin narratiiveihin. Tällainen oli esim. Urho Kekkosen käyttämä Leninin roolin henkilöittäminen ja ylikorostaminen Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa. Vaikka laskelmoiva Kekkonen varmasti tiesi mitä teki niin sitä eivät välttämättä tienneet kaikki hänen perässähiihtäjänsä, jotka saattoivat nielaista sellaisenaan yksinkertaistetun tulkinnan Suomen itsenäisyydestä Leninin lahjana.

Vuoden 1918 sisällissota jätti syvät haavat suomalaiseen yhteiskuntaan, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen osaltaan vauhdittivat ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman että sisällissotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on enää millään mielekkeellä tavalla liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Meillä ei Suomessa ole onneksi aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin ja anteeksiantoihin. Se mitä edelleen tarvitsemme on oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

Kylmän sodan kausi ja Suomen YYA-suhde Neuvostoliittoon ns. suomettumisilmiöineen ja sen päättyminen ovat molemmat tuottaneet uusia historiatulkintojen avauksia ja myös värikkäitä yksittäisiä ulostuloja ja sellaisia käsitteitä kuten ”rähmälläänolo”, mutta eivät silti ole synnyttäneet mitään pysyvämpiä historiantutkijoiden koulukuntien vastakkainasetteluja. Toki näistä ja muistakin historiamme vaiheista käydään edelleen keskustelua ja väittelyäkin, mutta niissä osapuolina ovat yleensä muut kuin historioitsijat.

Suomi on harvoja maita maailmassa joka ei ole itsenäisyytensä aikana läpikäynyt äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuun ottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali. Mutta melkein kaikki edeltäneestä menneisyydestä kertova arkistomateriaali säilyi arkistoissa ja kirjastojen kellareissa.

Meillä ei Suomessa ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehtyihin rikoksiin. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.

Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan. Vallanvaihdokset työllistävät melkein aina myös historioitsijoita, joiden on oltava valmiita antamaan tietonsa, osaamisensa ja tutkimustuloksensa niiden käyttöön, jotka ovat näistä vallansiirtoon liittyvistä selvitysprosesseista vastaavat. Samalla on tärkeätä, että historioitsijat eivät liittyisi tällaisiin institutionaalisiin prosesseihin sellaisella tavalla joka asettaisi heidät edes epäsuorasti tuomarin rooliin.

Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä. Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia ancien regimen jättämiä hyvin konkreettisten jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä jotka auttavat historian ymmärtämiseen. Suomessa voimme olla jopa ylpeitä siitä, että Aleksanteri II patsas on saanut olla rauhassa Helsingin arvokkaimmalla paikalla, mutta pohtia sopii olisiko patsasrauha pysynyt jos kyseessä olisi ollut Nikolai I tai Nikolai II?

Kunnioittava suhtautuminen tällaisiin reliikkeihin on erityisen tarpeen silloin, kun ne mielipiteitä jakavinakin edelleen merkitsevät jollekin väestöryhmälle tärkeätä muistamista. Sodissa kaatuneiden muistomerkkeihin osataan nykyisin jo suhtautua kaikkialla kunnioittavasti ja rajoista riippumatta pitää niistä asianmukaista huolta, kuten Suomessa ja Venäjän lähialueilla puolin ja toisin tehdään. Tämän vaikeudet näkyvät myös Virossa, jossa vanhojen ensimmäisen itsenäisyyskauden muistojen ja muistomerkkien palauttaminen neuvostokauden muistojen purkaminen on ollut tärkeätä ja kiistoja herättävää.

Suomalaisen historiapolitiikan tuntemus on hyvä pohja sen ymmärtämiselle, miksi historiapoliittinen keskustelu näyttää joskus suurestikin poikkeavan Suomenlahden eri puolilla. Aika parantaa historiallisiakin haavoja ja Suomella on ollut enemmän aikaa tähän kun Virolla, jonka ikävimmät historialliset muistot ovat vielä niin pinnalla että oman historian käsittely on vaikeampaa ja historiakiistat sen mukaisia. Kun syksyllä tapasin Tallinnassa virolaisia historioitsijoita oli kutsuja lähetettäessä varmistettava, että kaikki kutsutut voivat istua samassa pöydässä keskustelemassa.

Omaa vapaata historiantutkimusta ei Virossa voitu harjoittaa viiteenkymmeneen vuoteen, joten ei ole ihme että lähihistorian purkaminen on vaiketa. Hylkimisreaktio kaikkeen neuvostoaikaiseen historiankirjoitukseen on ymmärrettävää, mutta kenties vähän kohtuutonta. Ainakin Pertti Grönholm laajassa artikkelissaan vuodelta 2007 on käynyt huomattavan nyanssoidusti läpi neuvostoaikaista historiantutkimus ja kirjoittamista Virossa.

Hän kirjoittaa miten ”Neuvostoliiton luhistuttua vuonna 1991 neuvostovallan aikaista historioitsijoiden ammattikuntaa alettiin pitää uusissa ja etenkin jälleenitsenäistyneissä valtioissa, kuten Virossa, puolueen kuuliaisina propagandisteina ja vallan oikeuttajina. Näkökulma korostui varsinkin, jos historioitsijoita verrattiin henkensä ja terveytensä alttiiksi panneisiin metsäveljiin, sorrettuihin poliittisiin aktivisteihin tai sarkastisiin kulttuurivaikuttajiin. Tällainen rinnastus ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen eikä yleistävyydessään edes totuudenmukainen.”

Tosiasiassa monet historiantutkijan uransa neuvostovallan aikana aloittaneista kirjoittajista ovat nousseet jälleen itsenäistyneessä Virossa merkittäviin asemiin Lennart Merestä alkaen.

Viron historiaa käydään kuitenkin edelleen lävitse vereslihalla. Se on osaltaan johtanut siihen mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset historiantutkijat – Martti Turtola ja Seppo Zetterberg ja vähän allekirjoittanutkin – ovat aktiivisesti osallistuneet jopa edelläkävijöinä Viron historian avaamiseen. Tämä ei ole herättänyt Virossa yksinomaan ihastusta ja erityisesti Turtola on saanut osakseen syvän loukkaantumisen värittämää kiihkeätäkin kritiikkiä.

Historian vaikempienkin vaiheiden avoin läpikäyminen verganheitsbewältigungin hengessä on kuitenkin välttämätöntä. Tärkeätä on silloin että kukin ei käy vain omaa historiaansa vaan myös ennen kaikkea naapureiden ja muiden oman maan tilanteeseen vaikuttaneiden historiaa lävitse. Se luo ymmärrystä sille, miksi nykytilaa ja tulevaisuden odotuksia voidaan käsitellä naapurimaissakin eri tavoin. Tässä suhteessa myös Suomen ja Viron historioitsijoiden vuorovaikutuksen lisääminen on tervetullutta.

Tiedämme että virallisen Suomen näennäisen kylmäkiskoisuuden ja varovaisuuden ohi juuri Suomella ja suomalaisilla oli erityinen merkitys Viron itsenäisyyden palauttamiseprosessissa. Suomalaisten ja Suomen on helppo näin ollen myös ymmärtää niitä valintoja, jota Viro on kansainvälisen asemansa suhteen halunnut tehdä ja tukenut tätä valinnan vapautta osallistumatta niitä koskevaan keskusteluun ja lobbaukseen Virossa. Joskus vain tuntuu siltä, että vastavuoroisesti mekin voisimme odottaa virolaisilta suurempaa ymmärrystä Suomen valinnoille ja ainakin kunnioitusta omalla oikeudellemme arvioida mikä on meille ja meidän mielestämme laajemminkin Itämeren vakaudelle ja turvallisuudelle parhaaksi.

Arvoisat kuulijat,
Mikä sitten on oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On kenties helpompi aloittaa toteamalla, millainen sen EI ainakaan tulisi olla. Historiallisista totuuksista ja tulkinnoista ei tule tehdä lainsäädäntökysymyksiä. Siksi en ole koskaan pitänyt hyvänä enkä tarpeellisena holokaustin kieltämisen kriminalisointia. Tätä harjoittavat syyllistyvät ihan riittävässä määrin vihapuheeseen ja muihin laissa kiellettyihin tekoihin ilman, että lainsäädäntöä täytyy laajentaa käsittelemään erikseen sitä miten historiaa on opetettava ja tulkittava.

Ja vaikka pidän Turkin edelleen osoittamaa kykenemättömyyttä riittävän avoimesti käsitellä sata vuotta sitten Ottomaanien valtakunnassa jopa yli miljoonan armenialaisen hengen vaatinutta joukkotuhoa valitettavana, en kuitenkaan pidä hyvänä sitä että parlamentit tekevät asiasta julkilausumia, puhumattakaan siitä että säätäisivät lakeja siitä miten tätä joukkotuhoa tulisi käsitellä ja mitä nimitystä siitä käyttää.

Tästä syystä vierastan sitä miten presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuessaan kesäkuussa 2011 Viron Vapaussodan muistomerkillä Tallinnassa totesi, kuinka ”Tänäänkin kuulemme vaatimuksia, joiden mukaan meidän pitäisi jättää historia historioitsijoille ja että poliitikot älkööt puuttuko historiaan. Minä olen eri mieltä. Vain poliitikot ja valtion johtajat saavat antaa valtion nimissä arvioita maansa historiasta.”

Niin toivottavaa kuin onkin, että poliitikoille olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä puhua ja käsitellä historiallisia aiheita, ei heidän tule tehdä sitä lainsäädäntöön eikä valtion arvovaltaan turvautumalla. Se mitä heidän tulee tehdä on pitää huoli siitä, että historiallinen tutkimustyö on riittävästi resursoitua ja että sitä voidaan harjoittaa ilman valtiollista ohjausta. Se ei tarkoita etteikö politiikka voi myös identifioida asioita ja kohteita, joissa tutkimusta tarvitaan eikö sitä, etteikö tätä varten voida perustaa ja rahoittaa erillisiä tutkimusprojekteja, kuten Suomessa on tehty vuosien 1914–1922, myös Viron vapaussotaan osallistumisen kattavan sotasurmat-hankkeen merkeissä.

Politiikkojen asiana on myös pitää huoli siitä että historioitsijalla on rajoittamaton ja avoin pääsy kaikkiin historiallisiin arkistoihin, asiakirjoihin ja muuhun lähdeaineistoon. Tästä ei ole mitään kansainvälisiä sopimuksia olemassa, mutta kansainvälisen arkistoneuvoston parikymmentä vuotta sitten hyväksymät suositukset arkistonhoitajien eettisiksi säännöiksi ovat kuitenkin hyvä alku jonka periaatteita voidaan soveltaa myös arkistojen kansainvälisessä yhteistyössä.

Entä sitten historioitsijoiden vastuu ja rooli? Valitettavasti ei ole mitään joka ennalta poistaisi sen mahdollisuuden että he ovat aivan yhtä lailla kuin mikä tahansa muukin ammattiryhmä väärinkäyttäisivät tietojaan ja osaamistaan. Historian moninainen väärinkäyttö konfliktien synnyttämiseen, ylläpitämiseen ja kärjistämiseen ei olisi nykyisessä laajuudessaan mahdollista elleivät myös historioitsijat turhan usein olisi siihen aloitteellisia, tai ainakin sen käyttöön sopeutuneita.

Esimerkkejä historian tulkintojen osuudesta konflikteissa on riittämiin, eikä Turkin ja Armenian erimielisyydet vuoden 1915 tapahtumien tulkinnasta ole suinkaan pahimmasta päästä. Erityisen kipeä lähimenneisyyden muistot ovat vallanvaihdoksia kokeneissa maissa keski- ja Itä-Euroopassa. Tulevaisuuteen suuntautuvan historian haaste on näissä maissa erityisen suuri: mikäli menneisyyden traumoja kyetään avoimella ja rehellisellä tavalla työstämään, historialla voi olla suorastaan terapeuttinen vaikutus, kun kansallisen identiteetin sirpaleita kootaan yhteen.

Vaikeiden esimerkkien luettelointia voisi jatkaa pitkään. Voimme hyvin perustein arvostella näitä maita ja niiden johtajia sekä niitä historioitsijoita jotka asettautuvat nationalistisen ja konfrontaatiohakuisen historiankäytön palvelukseen. Tällaiset historioitsijat ovat kuitenkin vähemmistö, mutta kenen tahansa historiantutkijan töitä voidaan myös lainata ja käyttää väärin. Siten on äärimmäisen tärkeätä on pyrkiä dialogiin kaikkien tutkijoina esiintyvien historioitsijoiden kesken tavoitteena rohkaista ja tukea mahdollisuuksia riippumattomaan ja kriittiseen rajat ylittävään historiantutkimukseen niin, että historioitsijat voisivat toimia myös konfliktien ehkäisijöinä ja ratkaisijoina.

Tämä on teema josta olen jo pitkään puhunut historioitsijoiden, diplomaattien ja poliitikkojen kanssa Suomessa ja lukuisissa muissa maissa. Olen ilahtunut siitä miten laajalti ajatus historioitsijoiden aktiivisesta ja systemaattisesta kansainvälisestä yhteistyöstä konfliktien ratkaisemisessa ja rauhanvälityksessä on otettu kaikkialla positiivisesti vastaan.

Tästä rohkaistuneena kutsuttiin viime kesäkuussa laaja joukko suomalaisia historioitsijoita koolle keskustelemaan teemasta. Keskustelujen päätteeksi päätettiin perustaa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -niminen yhdistys.

Sääntöjensä mukaan yhdistyksen tarkoituksena on osana rajat ylittävää historioitsijoiden kansainvälistä verkostoa
- edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta
- edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä
- edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista
- myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa

Haluamme siis olla edistämässä näiden tarkoitusten toteuttamista myös kansainvälisellä verkostoitumisella. Yhdistys on ottanut laajasti yhteyksiä kansainvälisesti myös Euroopan ulkopuolelle ja edustajamme ovat näissä merkeissä olleet mukana tapaamisissa mm Berliinissä, Tallinnassa, Pariisissa, Maputossa, Johannesburgissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa ja Delhissä. Näissä tapaamisissa olemme pohjustaneet toukokuun 19.–20. Helsingissä yliopiston tiloissa järjestettävää kansainvälistä Historians without Borders – the Use and Abuse of History in Conflicts -konferenssia.

Esitelmä Tuglas-seuran vuosikokouksessa