Julkaistu: 11. tammikuuta 2016

Elintasokantosiipialuspakolaisena Virossa

 

He tulevat tänne etsimään helppoa e-elämää, halpoja yhteiskunnallisia maksuja ja olematonta autoveroa. Tuovat vielä omat tapansa mukanaan. Vaativat tiukasti kuittia kahvilassa, vaikka se myöhemmin unohtuu pöytään. Mölisevät käsittämätöntä kieltään kovalla äänellä kadulla, huutelevat eksyneenä toisiaan tai konsulaattiosastoa. Pahimmillaan he ovat orjanpitäjiä, jotka sitovat paikallisen lehmänketjulla liiteriin tai ryöstävät liikekumppaninsa ja paloittelevat ruumiin jätesäkkiin. Ja kaikkein pahimmat vievät paikalliset naiset!

Sellaisia me olemme – sommid Virossa!

Astuin kiikkerään kantosiipialukseen vuonna 1992. Edessä oli vaarallinen merimatka myrskyisällä Itämerellä. Olin elintasopakolainen, lomautettu toimittaja ja köyhä opiskelija. Löysin täältä anomatta turvapaikan ja mukavan elämän. Ja ihanan naisen.

Opiskelin kahdeksan vuotta Tarton yliopistossa, neljä vuotta paikallisessa taidekorkeakoulussa ja suoritin vielä kahden vuoden maisterin tutkinnon. Vuosien varrella opintomaksu vaihteli 15 000–60 000 kruunua, mutta minun osalta opintokustannukset jäivät virolaisten maksettavaksi (14 vuotta × keskiarvona 30 000 kruunua tekee vähintään 420 000 kruunua!) Olisin opiskellut kyllä pitempäänkin, mutta tyttäreni kielsi – isä ei saa enää opiskella.

Opintojen ohella ja jälkeen olen ollut töissä yhteensä seitsemän vuotta, mutta fiskaaliselta kannalta olen nettosaaja, varsinkin kun nykyään ponteva tyttäremme syntyi keskosena ja sai virolaisten veronmaksajien kustantamaa erityissairaanhoitoa.

Olen siis ollut yhteiskunnan kustannuksella elävä mamu, vaikka voissa paistais!

Vuosien mittaan Virossa vaikuttaneita suomalaisia on ollut moneen junaan, esimerkiksi Viron vapaussodan panssarijunaan. Urheita suomalaisia osallistui vapaussotaan pelkästään valkoisten puolella 1 358, joista 147 kaatui1. Kaikki eivät kuolleet rintamalla. Ilman perhettä tulleiden nuorten miesten mamuiluihin liittyivät tuolloinkin viina ja järjestyshäiriöt. Yhden Pohjan Pojan ampuivat virolaiset, koska muuten tätä ei saatu aisoihin.

Myös kuuluisa kielitieteilijä Lauri Kettunen osallistui vapaussotaan. Innostuneen heimoaatteen rinnalla hänkin harmittelee suomalaisten kurittomuutta ja valloittajan otteita. Monien arvioiden mukaan suomalaisten panos vapaussodassa räjähti lähinnä symbolisesti – vaikka uhraukset (kaatuneet, sairastuneet ja kadonneet) olivat konkreettisia.

Näistä maahanmuuton varjopuolista huolimatta meihin mamuihin suhtaudutaan täällä vieläkin yllättävän suopeasti. Mielestäni tämä on selvä osoitus virolaisten maahanmuuttopolitiikan onnistumisesta ja paikallisten laaja-alaisesta suvaitsevuudesta. He ovat ymmärtäneet, että muutaman mamun toilailujen perusteella ei kannata tuomita koko porukkaa.

1. Iiris Heino, Hinnalla hengen ja veren. Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919. Helsingin yliopisto 2000.


Elo 1/2016