Kun suomalainen kuulee sanan kansallismuseo, on hänelle selvää, että sillä tarkoitetaan jotain, joka on jo yli sadan vuoden ajan kauniissa rakennuksessaan sivistänyt kansalaisia valistuksen hengessä sille määrätyin tavoittein osana ihmisten kansallista omaatuntoa. Vaikka ajatus kansallismuseosta Virossa syntyi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin veljeskansalla Suomessa, ei sitä voitu ahtaampien olojen ja rajoitetumman autonomian vuoksi toteuttaa lainkaan siinä määrin kuin Suomessa. Kun Virossa avataan nyt tulevana syksynä ensimmäinen varta vasten kansallismuseolle tarkoitettu rakennus, tapahtuu se tasan vuosisata myöhemmin kuin Suomessa, jossa Mannerheimintien varteen nousi museorakennus jo vuonna 1916. Tämän takia kansallismuseo on juuri se, jonka kohdalla kulttuurinen jälkeenjääneisyytemme on Suomeen verrattuna ainakin muodollisesti ollut kaikkein suurinta.
Tähänastisen saamattomuutemme aiheuttamaa kiusaantuneisuutta voimistaa vielä sekin, että juuri Viron kansallismuseo (Eesti Rahva Muuseum) on ollut yksi kansallisen kulttuurimme kunnianhimoisimmista päämääristä. Tavoite saada oma kansallismuseo lausuttiin ääneen ensimmäisen kerran Viron ensimmäisillä laulujuhlilla Tartossa vuonna 1869, ja kansankulttuurin henkisen ja aineellisen perinnön kokoaminen oli maanlaajuisesti suosittu harrastus jo kauan ennen kuin museo vuonna 1909 sai itselleen juridisen muodon. Kun meillä oli jo tarpeeksi arvoja ja arvokkuutta museon täyttämiseksi, oli valtiolliseen itsenäisyyteen enää lyhyt askel. Kansallismuseon synty edes ideana oli mahdollista vasta kun Viroon oli syntynyt kriittinen massa ihmisiä, jotka uskoivat että he ovat maailman kaikkien muiden kansojen tasolla ja että heidän kulttuurinsa on tarpeeksi monipuolinen ja arvokas, jotta sitä voidaan kerätä, säilyttää ja tutkia. Ja jolle rakentaa kansallinen itsetunto.
Viron kansallismuseon syntymän myytti yhdistyy eurooppalaisessa perinteessä rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden jumalattaren Afroditen tarinaan, jossa Hesiodoksen mukaan jumalattaren syntymälle otollinen ympäristö syntyy Kronoksen kastroitua isänsä Uranoksen sirpillä ja heitettyään palan veteen vaahtoutumaan. Viron kansallismuseo syntyi kansallisen poliittisen itsemääräämisoikeuden mahdottomuudesta eli kastroituna olemisesta tsaarinvallan alla ja kulttuurin kukoistuksesta sen vastakohtana. Vuodesta 2016 lähtien on rakkaudella, kauneudella ja hedelmällisyydellä oma simpukankuorensa Tarton Raadilla, jossa Viron kansankulttuuri aikoo kukoistaa vähintään seuraavat kaksi vuosisataa.
Mikä on takanapäin, se tiedetään. Kun toisen maailmansodan tuhojen jälkeen kansankulttuurin tärkeät pyhäköt Tallinnassa, Tartossa, Pärnussa ja muualla avattiin yksi toisensa jälkeen uudelleen, oli Viron kansallismuseo, joka oli paloiteltu osiksi ja alennettu etnografiseksi museoksi, vielä vuonna 1988 ilman omaa taloa. Tämän vuoksi oli mitä vaatia ja niin kansallismuseo nousi idean ja rakennuksen tasolla poliittisen taistelun keskipisteeseen. Vuoteen 1994 mennessä oli saatu ensimmäinen väliaikainen näyttelyrakennus ja vuonna 2006 pidetyn kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun lopputuloksena valittiin uuden rakennuksen suunnitelmaksi luonnos, jonka mukaan museo on pinta-alaltaan Itämeren alueen suurimpia. Museo tulee kattamaan Raadilla yhteensä 60 hehtaarin suuruisen maa-alueen. Jo olemassa olevien rakennusten lisäksi tulee 350 metriä pitkässä ja 70 metriä leveässä uudessa rakennuksessa olemaan lähes 34 000 neliömetriä uutta nettopinta-alaa. Kilpailun voittajat, Pariisissa työskentelevät arkkitehdit Dan Dorell, Lina Ghotmeh ja Tsuyoshi Tane antoivat työlleen nimen Muistojen kenttä ja se kuvaa suunnitelmaa hyvin: vain kahden kilometrin kävelymatka Tarton raatihuoneentorilta, mutta siltikin tarttolaisille unohdettu ja kaukana oleva paikka. Historiallinen Raadin kartano, viinan myynnillä tsaarin armeijalle rikastunut ja taiteen täyttämä, oli koko 1800-luvun kaupungin ulkopuolella, kartanoiden pelloille rakennettujen hautausmaiden, myllyjen, kapakoiden ja talojen tuolla puolen. Myöhemmin 1900-luvun punaisen miehityksen vuosikymmeninä Raadi oli kuin kieltomerkki liikenteessä – suunta, jonne kaupunkilaisilla ei ollut asiaa, kaikki tiet olivat umpikujia päättyen piikkilankaan ja sen takana olevaan lentokenttään, jonka ainoa tehtävä oli tarjota suojapaikka kylmän sodan raskaille pommikoneille, joiden tuli olla valmiina tarvittaessa tuhoamaan Lontoo, Washington, Pariisi tai Länsi-Berliini maan tasalle. Proosallisessa todellisuudessa nuo lentokoneet hajosivat harjoituslennoilla kotikentälläkin.
Uusi ja tehokas toimintaympäristö vaatii tottumista ja sopeutumista. Virossa ei ole taidemuseo Kumua lukuun ottamatta rakennettu suuria varta vasten museoksi tarkoitettuja rakennuksia. Vaikka museon näyttelyille varattu 6 100 m2 on Viron mittakaavassa valtava koko, muodostaa se kuitenkin vain viidenneksen koko rakennuksen nettopinta-alasta. Näyttelyt ovat museolle valistustoiminnan ydin, mutta museon työhön kuuluu paljon muutakin alkaen perustuslaillisten tehtävien täyttämisestä, tieteellisestä työstä ja taiteellisesta luomistyöstä näyttelyitä valmistettaessa, kokoelmien kartuttamisesta ja konservoinnista, mutta toisaalta myös opettamisesta ja oppimisesta, popularisoinnista ja viihteestä, jonka sisältö muodostuu suoraan ja välillisesti näyttelyissä kuvatusta ja esitetystä.
Viron kansallismuseon näyttelyt ulottuvat ajallisesti jääkauden päättymisestä nykypäivään ja teemat käsittävät koko kirjon yksinkertaisesta käsityöstä lingvistisiin tai ihmissielun syvimpien ongelmien ratkaisuihin. Alueellisesti näyttely jakaantuu kolmeksi. Ensinnäkin on Viron historian ja kulttuurihistorian jatkuva näyttely, joka jakaantuu vielä kahdeksitoista temaattisesti monipuoliseksi ja itsenäiseksi pienemmäksi yksiköksi, joissa analysoidaan ihmisen elämää kaupungissa ja maaseudulla, kotona ja muualla, ennen ja nyt. Jokaisella aikakaudella on omat pyhäinjäännöksensä, yhtenä tärkeimmistä museon perusnäyttelyssä esille pääsee Eesti Üliõpilaste Seltsin vuonna 1884 valmistunut ja vihitty ensimmäinen sinimustavalkoinen lippu, kaikkien meidän lippujemme esiäiti.
Toiseksi, Viron kansallismuseolle on viime vuosisadan aikana tullut pysyväksi velvollisuudeksi huolehtia kaikkien ilman omaa valtiota olevien kielisukulaisten kulttuurien säilyttämisestä ja esittelemisestä. Yli 1 000 m2 näyttelypinta-alalle yritämme saada mahtumaan lähes kahdenkymmenen suomalais-ugrilaisen ja pohjoisen kansan kohtalot ja toiveet. Meillä ei ole tässä vaihtoehtoja. Kun suomalais-ugrilaisten valtioiden, siis suomalaisten, unkarilaisten ja virolaisten tuella rakennettiin ennen viimeisintä suurta sotaa Irēn kylään kansantalo liiviläisille, ei kukaan osannut pelätä että talo jää, mutta kansa sen ympäriltä katoaa. Vaikka koskaan ei pidä menettää toivoa siitä, että joskus vielä suomalais-ugrilaisten heimojen kulttuuri kukoistaisi nyky-Venäjälläkin, on varmempaa jos heistä kertova temppeli sijaitsee vapaiden sukulaisten vapaassa maassa.
Kolmas näyttelyalue on 900 m2 suuruinen kerran vuodessa vaihtuvien näyttelyiden tila, johon on vuodeksi 2017 suunniteltu kaikkien aikojen suurin virolaisten kansallispukujen näyttely, mitä seuraa Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlavuoden näyttely lähihistorian murrosvuosista 1987–1994. Myöhemmin meille on avoinna koko maailma, sillä kaikki ystävämme eivät voi koskaan tulla Tarttoon eivätkä kaikki virolaiset pääse koskaan suureen maailmaan saamaan osaansa maailman eri kulttuureista. Toisin sanoen haluamme tuoda Tarttoon kulttuurien helmiä kiinalaisilta ja inkoilta, egyptiläisiltä ja inuiiteilta.
Näyttelyiden ohella kansallismuseon uudesta rakennuksesta tulee Viron suurin kansantalo, johon tulee peruskoulun verran luokkahuoneita opetuskäyttöön, elokuvateatteri, kongressisali, teatteri, kirjasto, ja juhlatiloja. Jo kunnostetun Raadin kartanopuiston lisäksi vapaa-ajan viettomahdollisuuksia tarjoaa viiden hehtaarin laajuinen teemapuisto. Ainoa mitä emme, toisin kuin brittiläiset kollegamme, pysty heti tarjoamaan, on yöpyminen museorakennuksessa. Kunhan vaan ei joskus koittaisi sekin päivä, jolloin museon ympäristö on täynnä hotelleja ja kylpylöitä. Tuo ei ole välttämättä mitään utopiaa, sillä Viron toiseksi suurimpana kaupunkina ja historiallisena vastakohtana pääkaupungille on Tartto ympäristöineen Tallinnan ohella ainoa alue Virossa, jonka väkiluku on kasvanut neljännesvuosisadan kestäneen vapauden aikana.
Kun Viron kansallismuseo avaa uuden rakennuksensa ovet 22. syyskuuta 2016, tulee uudesta museosta moneksi vuodeksi Viron kulttuurin suurin vetonaula myös suomalaisille, sillä onhan Tallinnan satamasta uuden museon portille vain vajaan kahden tunnin matka.