Muistelen käyneeni Obinitsassa ensimmäisen kerran vuonna 1988, yli kolme vuotta ennen kuin Viro itsenäistyi uudelleen. Neuvostoajan hiipuminen näkyi kyläkuvassa huolettomana ränsistyneisyytenä, joka T-risteyksen tienoilla painoi leimansa taajamaan vielä pitkään seuraavillakin vuosikymmenillä, syynä se, että karille karahtaneen suunnitelmatalouden valtavat mutta entiset talousrakennukset sattuivat ilkeästi silmään. Kukaan ei huolehtinut niistä, kun sovhoosi – vai kolhoosiko se oli? – oli törmännyt todellisuuteen, ja niin kehitykseltä puuttui tahtoa ja toimeenpanijoita.
Syrjäinen asema Piusajoen rantapusikossa jossain Võrun, Põlvan ja Petserin välillä on aina eristänyt Obinitsan tehokkaasti muusta maailmasta, niin neuvostoajallakin. Ihmeellisesti settojen kansansirpale oli silti noussut nousevan Viron ja maailman huomioon jo 1800-luvun lopulla, ja yhteyksiä olivat luoneet lukuisat muutkin kuin laukkusetot, suomalaiset tutkivat folkloristit ja musiikkitieteilijät etunenässä. A. O. Väisänen oli Obinitsassa usein nähty vieras.
Rajan yli Petseriin Venäjän federaation puolelle pääsi neuvostokauden lopulla muitta mutkitta. OIen itsekin kolistellut sinne Meremäen kantista loppuunkuluneella Ikaruksella, joka lienee pakkosiirretty Liivinmaan kuvernementtiin joskus Unkarin kansannousun jälkeen. Perille se kuitenkin ryskytti omituisen siivottomaan ja huonokuntoiseen pikkukaupunkiin, jonka "kinoteatteri Punaiselle lokakuulle" muodosti häkellyttävän vastakohdan luostarin sädehtivä prameus, portin pielessä kerjäävät vanhukset, hiekkakatakombit arkkuineen ja muumioituneine ruumiineen. Iivana Julman viitoittama veritie portilta alas monasteriin ei johtanutkaan helvetin piireihin vaan pyhättöjen yltäkylläisyyteen ja pappisasukkien itsetietoiseen omahyväisyyteen. Pyhä lähde antoi vettä ja luostari hetkessä nopean johdatuksen rajantakaiseen kaksijakoisuuteen.
Vallankumous ei tuolloin laulaa hoilannut Obinitsan raiteilla, vaikka sinimustavalkoinen lippu oli edellisen vuoden syksyllä tuotu tiettävästi ensimmäistä kertaa julkisuuteen ihan vieressä, Võrun kaupungissa, ainakin jos kirjailija Kadi Kuusia alias Kerttu Rakkea on uskominen. Revoluutio piili pikemmin kodeissa, kuten paikallisten aktiivien Aare ja Rieka Hõrnin luona Andrikovan kylässä parin kilometrin päässä keskustaajamasta. Niissä opetettiin lapset kantamaan kansanpukua ja musisoimaan, tuntemaan ylpeyttä perinteestään – eli totutettiin kansalliseen itsestäänselvyyteen, johon itäisessä kansainliitossa suhtauduttiin näennäisen sallivasti mutta silti vähätellen tai jopa vääristellen. Ulkomaalaiselta kesti pitkään oivaltaa, että pinnan alla kansallisuusroihujen kytöä koetettiin sammuttaa karkein keinoin, ennen kaikkea kielivalinnoilla, ohjailulla ja kielloilla, joilla vähemmistöjen kielenparsia siirrettiin tietoisesti syrjään yleisvenäjän tieltä. Todellisuus paljastui myöhemmin sitä selvemmin, kun väestönlaskennat osoittivat sekä suomensukuisen väestön määrän että varsinkin kielenosaajien tason romahtaneen. Voi luoja, oliko Eugen Schauman sittenkin oikeassa?
Viron neuvostotasavallassa tilanne oli onneksi valoisampi kuin itäisten suomensukuisten keskuudessa. Silti virolaisiakin, samoin kuin muita Baltian asukkaita, koetettiin venäläistää niin härskisti, että se johti avoimeen vastarintaan. Johon muiden suomensukuisten rahkeet eivät riittäneet alkuunkaan. Neuvostoliiton hajotessa moni muu kansa näytti kyntensä, sukulaisemme eivät. Ja tulevat tuskin koskaan näyttämäänkään.
Keskeisen etnisen ongelman kanssa painiva Viro ei ollut 1980-luvulla kypsä pohtimaan omien vähemmistöjensä asemaa, kaukana siitä. Viron ensimmäinen tasavalta suojeli suurimpia vähemmistöjään vielä lakisääteisesti, kunnes suotuisa kehitys tyrehtyi 1930-luvun mittaan ja pysähtyi sodan jälkeen kuin seinään osoituksena Neuvostoliiton sallivasta kieli- ja kulttuuripolitiikasta. Laulava vallankumous vaikutti vihdoin niinkin, että perinteisten vähemmistöjen – venäläisten, saksalaisten, juutalaisten ja vironruotsalaisten – rinnalla huomattiin, että maahan on vaivihkaa siinnyt itsetietoista separatismia omankin kielen sisälle, nimittäin etelävirolaisen liikehdinnän muodossa.
Vähemmistöistä välittämättä
Epätasaisessa taistelussa maan etnistä tasapainoa keikuttavaa maahanmuuttoa vastaan võrolaiset ja setot olivat sentään virolaisia, eli kuuluivat ikään kuin rintamalinjan oikealle puolelle. Näkökulma oli kuitenkin toinen valtavirolaisiin verrattuna. Etelä-Virossa – tai tarkemmin ottaen kaakossa – korostettiin oman kulttuurin ja perinteen asemaa siinä määrin, että murrettakin kutsuttiin kieleksi. Se oli raikasta ja uudentavaa, pian muille esimerkiksi kelpaavaa – ja tarjosi samalla kestoaiheen paitsi nälvimiselle niin myös ratkaisemattomalle kiistalle murteen ja kielen suhteesta. Sillä tunteita võrolaisten avaus aikoinaan herätti niin jyrkkiä ja kiivaita, että syrjästäkatsojana, sitten osallistujanakin, saattoi vain taivastella, kuinka arvokkaat voimavarat valuivat ja niitä valutettiin hukkaan.
Siksikö ei mikään maa, ei Suomikaan, anna hevin puunata murteittensa status quota, vaikka maailma muuttuisi ja kehitys kehittyisi? Ja valtion rattaat raksahtavat vain puhujien oman aktiivisuuden varassa: miljoona savolaista ei puhu kieltä vaan murretta, koska rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen päämäärän, että heidän ei tarvitse mitään toivoa. Yhtä vetisten kulkuyhteyksien varrelle asettuneet lounaissuomalaiset ovat sentään kunnostautuneet parempina kielioptimisteina.
Võrolaisia selvemmin kulttuuriset erot pohjoisviroon tulivat näkyviin setukaisilla eli setoilla, jotka olivat perinteisesti ortodokseja, eläneet rajan pinnassa tiiviissä kosketuksessa venäläisiin ja siirtäneet laulu- ja muuta perinnettään jatkuvasti jälkipolville. Võrulaiset eli võrolaiset pyrähtivät kuitenkin paikallisen kansallisriennon alkukirissä naapureitaan karkuun.
Jatkon kannalta symbolisen virstanpylvään aseman sai nuoren Kauksi Üllen võronkielinen esikoisrunokokoelma. Se viitoitti tietä ainakin kahtaalle: paitsi tekijän omaan laajaan kauno- ja tietokirjalliseen tuotantoon, joka erikoisella tavalla sittemmin muuttui võrolaisesta aina settomaisemmaksi, niin myös laajemmin võronkielisen kirjallisuuden nousuun. Võro loi käytännöllisesti katsoen tyhjästä, historiallisen mutta ammoin väistyneen eteläviron pohjalta, uutta kirjallisuutta ja rakenteita kulttuurin edistämiseksi. Tuloksina vuosien mittaan muiden muassa muassa instituutti, kalenteri, tieteellinen julkaisusarja, omakielinen sanomalehti ja säännöllisiä tapahtumia historiallisella ja nykyisellä Võromaalla. Venäjän suomensukuiset kansat saattoivat vain noloina seurata, että pikkuinen Võromaa julkaisi vuodessa enemmän kuin kymmenen kertaa isommat sukulaisensa. Ja sopii olla monen hitosti ylpeä siitä, että suomalaiset osallistuivat võron nousuun melkein sen alusta saakka.
Kauksi Üllen merkityksen voi tiivistää myös sanaan etnofuturismi. Juuri Venäjän suomensukuisten kansojen keskuudessa parhaiten levinnyt, kohta jo kolmikymppinen entisten nuorten sävellahja on tärkeä pala Kaakkois-Viron – ja Tuglas-seurankin – kulttuurihistoriaa. Liikkeen äitihahmo Kauksi Ülle on uskollisesti seurannut ismin kotipaikanvaihdoksia muuttamalla itsekin alkuperäisiltä luomissijoilta nykyiseen keskukseen – Tartosta Obinitsaan. Ei siis ihme, että tämänvuotisen suomalais-ugrilaisen kulttuurimetropolin ohjelmaan kuului toistaiseksi laajin koskaan pidetty etnofuturistinen tapaaminen useine seminaareineen. Etnofuturismi näkyy elävän ja porskuttavan niin voimissaan, että sen voisi kohta ampua alas – sillä ansaitseehan kelpo aate aina vastareaktionsa.
Vähemmistöjä välittämässä
Kääntäjän taival setontaitoiseksi kulkee kuin maantie Võruun: Tarttoon asti on tasaista, sitten alkavat vastaleet. Viroa oppii vielä korvakuulolta, rakastumalla tai ryhtymällä tunnelinrakentajaksi, mutta pitemmälle hamuavat tietävät, miten hankalaa on edistää estofiiliyttä muualla kuin pääkaupunkiseudulla, Viron tahi Suomen pääkaupungin. Amatöörin taas tunnistaa siitä, että hän pitää viroa helppona nakkina tai ei lainkaan vaivan arvoisena. Mutta kuten elämä on laiffii, niin on vähättelykin asennekysymys. Ei kannata vaahdota tasavertaisuudesta, jos oma suhtautuminen ei muutu. Vähän se on sentään niksahtanut jonnekin päin, arvelee 30 vuoden kokemukseni.
Võro ja setto ovat vielä jatkokurssin asioita niillekin, jotka ovat jo kaiken nähneet: Estonian porukka, Tuglas-seuran kääntäjäklubin aktiivit, Olutsillan estomaanit, SVYL:n sinnikkäät, viroksi julkaisevat suomalaiset kirjailijat, SSS-radion kielipuolet ja Tasasten heimotuvan armaat asukit. Jatkokurssin pääsykokeeseen luetaan tuhat sivua võroa, kuulustelu pidetään Tasasten savusaunassa. Sitten asetutaan pöydän ympärille ja käännetään porukalla Hiro. Ja hansan innoittaman uskaliaisuuden varassa tulos luovutetaan Setomaan kuningaskunnan päivänä itse ülemtsootskalle, joskin varsin vaatimattomana painotuotteena: Siitä laulakaa, että Setomaata tulee rakastaa! Mutta juuri siitähän on kysymys.
Muistelen käyneeni Obinitsassa. Tilastot eivät kiinnosta ketään, mutta jossain vaiheessa aloin toistaa kuin mantraa, että olen käynyt Obinitsassa ainakin parikymmentä kertaa. Se on luultavasti totta. Moni kirjallinen kaverini on kummastellut aikoinaan, missä helskutissa nyt oikein ollaan, kun ”Oittismatkat” on heidät sinne kuljettanut; jonnekin pusikkoon, vaikkapa mitäänsanomattomaan tienristeykseen Settojen seuraintalon ja sittemmin syntyneen gallerian korvalle. Välittämättä vähääkään Obinitsasta olin imarreltu siinä vaiheessa, kun Kauksi Ülle kysyi tänä kesänä, Setomaa-lehden vastavalittuna päätoimittajana, voisinko kirjoittaa lehteen jutun itsestäni ”kuin A. O. Väisäsestä”. En voinut olla varma, oliko tuore päätoimittaja menettänyt järkensä alustavasti vai lopullisesti. Mutta jompikumpi meistä oli toivottavasti vielä tolkuissaan.
Suokaa silti anteeksi: ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Sillä tämä onkin se Üllen pyytämä juttu.