Viime vuosi oli virolaisen jazzin juhlavuosi. Jazzkaar-festivaali täytti kaksikymmentäviisi ja Viron jazzliitto kymmenen vuotta, kuten myös jazzmusiikin oppiaine Viron musiikki- ja teatterikorkeakoulussa. Tuo luku sai miettimään, miten nuori ja lapsen kengissä Viron jazzkoulutus oikeastaan vielä on, ja miten paljon olemme lähtökohdat huomioon ottaen onnistuneet lyhyessä ajassa saavuttamaan. Jazzmusiikki oli yhteiskunnassamme kauan persona non grata, siihen kuuluva ajatus vapaudesta ei sopinut yhteen Neuvostoliiton arvojen ja yhteiskuntamallin kanssa. Jonkinlaista jazzelämää elettiin kuitenkin myös noissa olosuhteissa. Luin hetki sitten virolaisen jazzin historiaa tutkineen Valter Ojakäärin kirjoituksia ja huomasin suureksi yllätyksekseni, miten paljon neuvostoaikana sittenkin järjestettiin nykyisiin jazzfestivaaleihin verrattavissa olevia tapahtumia. Kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi puoli vuosisataa eräästä muistamisen arvoisesta hetkestä virolaisen musiikin historiassa, legendaarisesta vuonna 1967 järjestetystä Tallinnan jazz-festivaalista. Jazzin lähettiläs Charles Lloyd tuntui meistä kuin toiselta planeetalta tulleelta, ja suosionosoitukset eivät meinanneet ollenkaan loppua. Tuosta kaikesta puhutaan vielä nykyäänkin. Se oli kuin toivonsäde ja kangastus aavikolla. Mutta ovea raotettiin vain, jotta sen saisi paukauttaa takaisin kiinni. Pisaroita tiputtavat hanat suljettiin kokonaan.
Menneisyyttä tärkeämpää on, minne olemme menossa. Viron pienuuteen voi ilmeisesti kulttuurin ja samalla jazzelämän näkökulmasta suhtautua monin tavoin – riippuen siitä, pitääkö lasia puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä. Toisaalta jazzartisteilla on niukasti esiintymismahdollisuuksia, suurempikin kotimaan-kiertue on rehellisesti sanottuna 4–5 kaupungin jälkeen ohi. Sen jälkeen on odotettava jonkin aikaa ennen kuin saman projektin kanssa pääsee taas eteenpäin. Pienellä yhteisöllä on kuitenkin hyviäkin puolia, ja kuten Viro informaatioteknologian alalla on osoittanut, juuri pienuus on avannut mahdollisuuksia tehdä isoja asioita. Suuremmissa maissa ne eivät ehkä ole yhtä helposti toteutettavia. Viron jazzelämässä kaikki tuntevat kaikki, se on tiivis verkosto, johon kuuluvat sekä muusikot että taustavoimat.
Georg Otsin mukaan nimetty Tallinnan musiikkikoulu ja tietenkin Musiikki- ja teatterikorkeakoulu, Heino Ellerin mukaan nimetty Tarton musiikkikoulu ja Viljandin kulttuuriakatemia ovat kasvualustoja, joista versoaa jazzin tulevaisuus. Monet nuoret ovat siirtyneet vaihto-ohjelmien kautta opiskelemaan erityisesti Pohjoismaihin. Sibeliusakatemia Helsingissä, Kööpenhaminan rytmimusiikkikonservatorio, Tukholman kuninkaallinen musiikkikorkeakoulu sekä koulut Trondheimissä, Göteborgissa ja Skurupissa ovat olleet suosittuja virolaisten muusikkojen keskuudessa. Suuntautumisesta Pohjoismaihin voisi päätellä, että kuuluisalla Nordic soundilla on erityisen paljon kaikupohjaa myös Suomenlahden eteläpuolella. Virolaisesta jazzista löytyy kuitenkin vaikutteita joka puolelta.
Viron jazzliitolla on suuri rooli jazzmuusikoiden toiminnan koordinoinnissa. Liiton konserttitoiminta kattaa nykyään jo huomattavan osa maata. Oleg Pissarenkon ansiosta on Tartossa syntynyt ihan oma jazzelämänsä. Kaupungissa järjestetään syksyisin IdeeJazz-festivaali, siellä toimii jazzklubi ja julkaistaan säännöllisesti jazz-aiheista lehteä.
Itä-Virumaalla voi saada hyvää jazzopetusta. Jazzkärpänen on purrut myös Narvassa ja Sillamäellä, ja siten jazz toimii Virossa myös yhtenä integraation muotona. Musiikkihan ei välitä kansallisuudesta eikä kielestä.
Jazzelämä Tallinnassa on alati kuplivaa eikä sen kartoittaminen ole kovin helppoa. Tallinnassa on paljon paikkoja, joissa jazzia soitetaan livenä, mutta monet niistä ovat viime vuosina myös kadonneet. Jazzpiirien suuri unelma, perustaa ihan oikea jazzklubi, jossa nuoret muusikot saisivat enemmän esiintymismahdollisuuksia, toteutui viime vuoden alussa. Yhteisten ponnistusten tuloksena nousi Tallinnan keskustaan, vain muutaman askeleen päähän Vapauden aukiolta, Philly Joe’s -klubi. Klubi on jazzmuusikoiden itsensä tekemä ja sille on alkanut muodostua jo omia perinteitä.
Virolaisen jazzin nopeasta kehityksestä ei voi puhua mainitsematta Jazzkaar-festivaalia ja sen johtajaa Anne Ermiä. Festivaali sai alkunsa 1980-luvun lopun uskomattomissa olosuhteissa, eri yhteiskuntajärjestelmän ja eri valuutan aikana. Nykyisestä menestyksestä ei osattu vielä edes unelmoida. Jazzkaaren perustaminen tuonaikaisissa oloissa oli asianosaisten mukaan täysin surrealistinen hanke. Nykypäivään mennessä on festivaali ehtinyt saada paljon uutta yleisöä. Järjestäjät näkevät jazzin hyvin laajasti. He ottavat mukaan erilaisia musiikkityylejä, jotka voisivat puhutella eri sukupolvia ja tuoda lähemmäksi jazzia myös siihen epäilevästi suhtautuvia ihmisiä. Jazzkaaresta on muodostunut brändi, eikä vain siksi, että se on Baltian suurin. Muusikot tietävät, mitä on odotettavissa ja epäilemättä sen vuoksi artistien saaminen festivaalille on helppoa.
Jazzkaar-ilmiö on virolaiselle musiikille merkittävä kahdella tavalla. Viroon on tullut paljon jazzin suuria nimiä, joista ilman Jazzkaarta voisimme vain uneksia ja jotka ovat inspiroineet nuoria muusikoita. Toisaalta Jazzkaar on antanut oleellisen panoksen myös paikallisen jazzkentän kehitykseen. Ei ole salaisuus, että monet yhtyeet ja projektit ovat saaneet alkunsa juuri Jazzkaar-festivaalilla.
Virolainen jazz suuntaa on tulevaisuudessa ulospäin. Vielä ei ole kunnon käsitystä siitä, miten muu maailma, tai edes Eurooppa, suhtautuu virolaiseen jazziin, ja miten se ymmärretään. Jazzmuusikoiden esiintyminen ulkomailla ei ole enää suuri uutinen, siitä kuulee lähes joka päivä. Viime vuoden Jazz-gaalassa Kadri Voorand, yksi virolaisen jazzin suurimmista tähdistä, sanoi, että virolainen jazz erottuu juuri eksoottisuudellaan. Paraskin kopio kalpenee aina alkuperäisen rinnalla, siksi on tärkeää löytää oma tyyli eikä kopioida muita. Uskallan olla sitä mieltä, että Virossa ollaan hyvin lähellä läpimurtoa, sillä juuri viime vuosina on syntynyt vakavasti otettavia ja ulkomaista yleisöä saavuttavia nuoria yhtyeitä. Virolaisella jazzilla on edessään valoisa tulevaisuus.