Viron kansallismuseon kustantamana on ilmestynyt valokuvakirja Rahvas – see tähendab inimesi. Soomeugrilased ja samojeedidi vanadel etnograafilistel fotodel (Kansa – se tarkoittaa ihmisiä. Suomalais-urgilaiset ja samojedit vanhoissa etnografisissa kuvissa).

Kirjassa on paljon ainutlaatuisia ja suurimmaksi osaksi julkaisemattomia kuvia 1800-luvun jälkipuoliskolta ja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Noihin aikoihin oppineet osoittivat todellista kiinnostusta talonpoikasväestöä kohtaan, ja väestö luokiteltiin kieli- ja kulttuuriominaisuuksien mukaan kansoiksi. Kuvien lisäksi kirjasta löytyy esimerkkejä tuon aikaisista etnografisista kartoista.

Kirjan koostaja Indrek Jääts on todennut, että ison kirjan tekeminen oli suuri työ. Kirja syntyi yhteistyössä Venäjän etnografisen museon kanssa eikä suurinta osaa kuvista ole aikaisemmin julkaistu Virossa. Venäjän etnografisen museon kokoelmien lisäksi kuvia etsittiin myös Unkarista.

Kielisukulaisuus sekoitetaan usein kulttuurisuuntauksiin ja etniseen alkuperään. Suomalais-ugrilaisten kansojen kielisukulaisuuden löysi 1700-luvun lopussa unkarilainen oppinut János Sajnovics (1733–1785). Unkarilaisen teologin huomioista kasvanut kielitieteen haara fennougristiikka on nyt laajentunut uralistiikaksi (uralilaisten kielten tutkimus), joka käsittää myös samojedikielet.

Kielten samankaltaisesta rakenteesta huolimatta eivät niiden puhujat ymmärrä toisiaan. Virolainen voi ymmärtää jotain suomalaisen puheesta, udmurtti komin ja ersäläinen mokšan kielestä, mutta kaukaisempien kielten puhujien ymmärtäminen ei enää käy helposti. Suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään kieleen. Myös kansankulttuurissa on sellaisia yhteisiä piirteitä, jotka erottavat meidät muista kansoista. Esimerkiksi elollinen ja eloton luonto ei suomalais-urgilaiselle ole vain ihmistä ympäröivää materiaa, vaan keskustelukumppani.

Kirjan valokuvista katsovat totiset ihmiset. Kuvaaminen oli harvinainen ja juhlallinen hetki, siksi nuo kuvat ovatkin erityisen arvokkaita. Valitettavasti emme saa useinkaan tietää, keitä kuvatut ihmiset olivat, sillä tuon aikaista etnografiaa kiinnostivat lähinnä kansat. Yksilö oli kansansa edustaja, ei kiinnostuksen kohde itsessään. Voimme vain arvella, mitä nuo ihmiset ajattelivat, miten he puhuivat ja millainen oli heidän kohtalonsa kuvien ottamisen jälkeen.

Erityisesti koskettavat valokuvat niiden kansojen edustajista, joita on nykyään enää vähän. Esimerkiksi vatjalaiset, jotka ovat Inkerinmaan, nykyisen Venäjän federaation Leningradin oblastin Jaaman eli Kingissepin piirin alkuperäisiä asukkaita ja joiden kieli on viron kielen lähin sukukieli. Vuonna 2010 vatjan puhujia oli enää 68. Jokainen kuva tuon kielen puhujasta on harvinaisuus.

Tämä kuvakirja on hyvä muistutus meille siitä, mistä tulemme ja missä juuremme ovat. Kirjan tekstit ovat viroksi, englanniksi ja venäjäksi. Kirja on hyvä johdanto helmikuussa 2021 Viron kansallismuseossa avattuun näyttelyyn sekä kesäkuussa 2021 museossa pidettäväään suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressiin.