Indrek Hargla vieraili joitakin vuosia sitten Tuglas-seuran lukupiirissä. Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja oli juuri ilmestynyt, ja kysyimme kirjailijalta loppuiko rikoksia selvittävän tallinnalaisen apteekkarin tarina nyt tähän – leskeksi jäämiseen ja lamauttavaan suruun, kun aikuistuneet lapsetkin lähtivät kotoa.

Hargla vastasi, ehkä vähän kierrellen, että ainahan voi esimerkiksi palata ajassa taaksepäin ja kirjoittaa Melchiorin aikaisemmista murhamysteereistä.

Vastaus tulikin pian. Neljän ensimmäisen Apteekkari Melchior -romaanin jälkeen Indrek Hargla vaihtoi romaaniensa strategiaa. Piritan kuristajan jälkeen kirjoittamissaan kolmessa romaanissa hän seuraa nyt paitsi vanhan apteekkarin myös hänen samannimisen poikansa vaiheita.

Nuori Melchior on lähtenyt Lyypekkiin pätevöitymään apteekkariksi, mutta päätynyt erikoislaatuiseen kiltaan suunnittelemaan ja toteuttamaan palkkamurhia. Niin: kun isä Tallinnassa pinnistää voimansa ja älynsä saattaakseen murhaajat tuomiolle, poika osallistuu Lyypekissä ja muualla pohjois-Saksassa isänsä tietämättä ”oikeutettuihin palkkamurhiin”. Nuori Melchior joutuu myös puoliksi tahtomattaan selvittämään ”Wakenstedien kiroukseksi” kutsutun öisen paniikkitilan alkuperää.

Kun Tallinnassa murhasta syytetyn aatelispojan isä kysyy Melchiorilta, uskoisiko tämä itsekään, jos hänen poikaansa väitetään murhaajaksi, vanha apteekkari ei siis tiedä mistä puhuu: ”Minä olen kasvattanut poikani apteekkariksi. Hänestä ei tule koskaan murhaajaa, sen vakuudeksi voin syödä myrkkyä.”

Siitä kaikki oikeastaan alkaa, vuonna 1433. On kahden Liivinmaan aatelissuvun sukuviha verikostoineen. Sovittelijaksi määrätty ritari von Wenthusen ottaa kummankin suvun perillisen Toompealle aseenkantajakseen, jotta nämä yhdessä kasvaessaan unohtaisivat perityn vihan.

Toisin näyttää käyneen. Toinen nuorista miehistä löydetään surmattuna von Wenthusenin pihalta, toinen hänen vierestään tikari kädessä. Tapaus näyttää selvältä. Jos tapahtunut rikos käsiteltäisiin maallisessa tuomioistuimessa, ylimpien feodaaliherrojen ja lopuksi ritarikunnan komtuurin ”miekkaoikeudessa”, tuomio olisi sitä myöten selvä ja syyttömyyttään vannova nuori Rolof pääsisi hengestään.

Aatelistolla oli kuitenkin privilegio vaatia asiansa käsittelyä kirkko-oikeudessa. Kirkollinen tuomioistuin vastasi paremmin nykyistä käsitystä oikeudenkäynnistä oikeusoppineineen, todistajanlausuntoineen ja puolustajineen. Kun maallisessa oikeudessa päätettiin siitä, kenelle pitäisi jäädä oikeus, kirkko-oikeudessa selvitettiin mikä oli totuus.

Täytyy ihailla, miten luontevasti Hargla pujottaa keskiajan oikeusjärjestyksen kuviot dekkarijuoneen. Kun kirkollinen oikeus oli selvittänyt syyllisen, hänet voitiin rikoksesta riippuen luovuttaa maalliselle tuomioistuimelle rangaistavaksi tai määrätä kirkolliseen rangaistukseen, esimerkiksi pyhiinvaellukselle.

Melchior saa selvitettäväkseen klassisen murhamysteerin. Yön ajaksi suljetussa talossa on rajallinen määrä epäiltyjä, isäntäväkeä, palvelusväkeä ja muutama lyhyt- tai pitkäaikaisempi vieras. Monien tausta on paitsi värikäs myös epäilyttävä. Erityisen kiinnostava hahmo on kiertävä rotanpyydystäjä, jonka metodeja Hargla kuvaa antaumuksellisesti.

Melchior kutsutaan rikosten selvittäjän maineensa ansiosta asumaan Wenthusenin taloon ja hän saa vapaat kädet kuulustella keitä tahansa – niin poikkeuksellista kuin sellainen Toompean itsetietoisissa ja kunniastaan tarkoissa piireissä olikin.

Lopuksi, klassisen dekkarin tapaan, on aika kerätä talonväki yhteen ja paljastaa murhan – siinä vaiheessa jo murhien – motiivi, tekotapa ja tekijä. Ja samalla selviää mikä on tutkimusten aikana usein puheeksi tullut Pilatuksen evankeliumi ja sen osuus tapahtumien kulkuun.

Kolmessa viimeisimmässä Melchior-romaanissaan (Tallinnan kronikka, Gotlannin piru, Pilatuksen evankeliumi) Indrek Hargla noudattaa kahta erilaista kerrontalinjaa. Kun vanha Melchior Tallinnassa tekee pikkutarkkaa ja hitaasti etenevää tutkimusta, jokaisessa romaanissa uuden rikoksen kimpussa, nuoren Melchiorin seikkailut jatkuvat kirjasta toiseen aina vain vauhdikkaampina. Palkkamurhaajan työ jää sivuseikaksi, kun Melchior yrittää jäljittää ja vapauttaa lyypekkiläisen rakastettunsa. Tämän köyhtynyt perhe on päättänyt järjestää nuorelle naiselle rahakkaan naimakaupan.

Lukijan on siis hyvä tiedostaa, että ainakin viimeksi mainitut romaanit kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä. Nuoren Melchiorin seikkailu tuntuu joka jaksossa huipentuvan vaaralliseen cliffhanger-tilanteeseen (vai pitäisikö puhua virolaisittain kaljulrippujasta?).

Indrek Harglan historian tietämys niin pienissä kuin suurissa asioissa on vaikuttavaa, ja tuntuu romaani romaanilta kasvavan. Pilatuksen evankeliumin esipuhe kannattaa lukea jo senkin vuoksi, että faktan ja keksityn raja tulisi edes hieman terävämmäksi. Historiallisen romaanin kirjoittajana hän nojaa Jaan Krossinkin noudattamaan periaatteeseen, että siitä, missä faktat ja dokumentit loppuvat, alkaa mielikuvituksen vapaus.

Varsin kuvaava on esimerkiksi romaanin jakso, jossa nuori Melchior palkkautuu epäluuloisen hampurilaisen alkemistiapteekkarin palvelukseen saadakseen haltuunsa tämän kehittelemän tuntemattoman myrkyn, ”josta ei jää jälkiä”. Tälläkin yksityiskohdalla lienee todellisuuspohjaa – väittää Hargla esipuheessaan – vaikka fosforin valmistuksen virallinen keksijä eli yli kaksisataa vuotta myöhemmin, Hampurissa tietenkin.