Isä alkoi valitella väsymystä kevättalvella kahdeksankymmentäkahdeksan. Tähän asti hän oli ollut seitsemästäkymmenestäseitsemästä ikävuodestaan huolimatta terve ja energinen. Vaikka hän olikin väsynyt, hän lähti joka aamu entiseen tapaansa Mustamäeltä kävellen keskustaan töihin ja hän liikkui paljon päivälläkin. Niinpä ajattelin, että väsymys on vain keväistä vitamiinien puutetta, mutta mietin kuitenkin, kuinka saada isä luopumaan työssäkäymisestä. Olimme puhuneet siitä aikaisemminkin, mutta tuloksetta.

Itse asiassa ajattelin isää harvoin. Asuin Tartossa, hän Tallinnassa, kummallakin meillä oli omat puuhamme, omat velvollisuutemme. Tapasimme pikaisesti vain kerran kuussa, hyvä jos aina sitäkään. Se riitti. Isän olemassaolo oli minulle jotain niin itsestäänselvää, että minun ei tarvinnut kiinnittää siihen erityistä huomiota. Ainahan voin tarvittaessa soittaa Tallinnaan tai mennä käymään siellä.

Elettiin kummallista aikaa. Joku liikehti jossain syvyydessä, kevään levottomuus, mutta jotain muutakin. Helmikuun toisena päivänä, Tarton rauhansopimuksen kuudentenakymmenentenäkahdeksantena vuosipäivänä Tarton Vanemuine-katu oli katkaistu bussein ja miliisiketjuin. Ensimmäistä kertaa ihmiset näkivät edessään kumipamppuja, kilpiä, verikoiria. Kaikesta tästä puhuttiin paljon ja ennusteltiin monenlaista tulevaa, mutta huhtikuussa muinaismuistopäivien aikaan Tartossa oli poikkeuksellisen lauha kevätsää. Kaupunki oli täynnä väkeä, oli paljon tuttuja, juteltiin, pohdittiin päivän tapahtumia, katsottiin vanhoja elokuvakatsauksia, muisteltiin tuhottuja patsaita, rakennuksia, ihmiskohtaloita. Illan hämärtyessä yliopiston päärakennuksen edestä lähti liikkeelle soihtukulkue, tunnelma oli iloinen ja ylevä, laulettiin ja huudettiin iskulauseita. Kulkueen kärjessä liehui lippuja: sininen, musta ja valkoinen, vielä jokainen omassa tangossaan. Eesti Üliõpilaste Seltsin entisen talon edessä pidettiin ensimmäiset julkiset puheet moneen vuosikymmeneen. Pienemmät lapset olivat mukanani, he hyppivät ja riehuivat katsomon edessä, vanhemmat pojat olivat kavereidensa kanssa jossain väenpaljoudessa.

Kaikki tapahtui tässä ja nyt, kaikkien silmien edessä. Jokin murtumattomaksi luultu murtui. Sanat pääsivät kerralla vapaaksi, ne lensivät korkealle iltataivaalle. Ylpeinä ja rohkeina ne lensivät ihmisten yläpuolella muodostaen rajoja rikkovia yhdistelmiä, ne osuivat sydämeen ja kiihdyttivät mieliä. Saattoi kuulla, kuinka purot solisivat katuojissa, kuinka ruohonkorret nousivat kohisten sulavassa mullassa, kuinka silmut pullistuivat rutisten ja kaiken läpi ja kaikkialla virtasi kevään huumaavan ihana tuoksu.

”Painakaa tämä ilta mieleenne, se jää vielä historiaan”, mieheni sanoi lapsille, kun kävelimme kotiin pimeän Toomemäen yli.

Seuraavana päivänä Raadilla Viron kansallismuseon raunioilla ilma oli vieläkin lämpimämpi. Tallinnalainen tuttavani oli paitahihaisillaan, takki käsivarrella. Kaksi sotilasta lähestyi raunioilta päin, mutta kansanjoukon nähdessään he perääntyivät pensaikkoon. Heille oli varmaankin annettu käsky olla sekaantumatta. Entisen museorakennuksen edessä nuoret miehet nostivat ylös sinimustavalkean kankaan. Se oli ensimmäinen suuri Viron lippu, jonka näin julkisesti. Pieniä lippuja oli ollut siellä täällä jo aiemmin. Lippu oli vanha ja reikäinen, sininen oli kulunut lähes harmaaksi. Ilmeisesti sitä oli pidetty kaikki nämä vuodet piilossa.

Huhtikuun lopulla soitti äiti. Hänen äänestään kuului paniikki. Isällä oli todettu keuhkokuume ja hänet oli viety sairaalaan. Hänellä oli ollut pari päivää vähän kuumetta ja hän oli ollut hyvin heikkona. Kuume meni kyllä ohi, mutta paikallinen lääkäri oli halunnut ottaa kokeita ennen töihin paluuta. Tulokset osoittivat, että isällä oli ollut keuhkokuume, joka ei ollut vieläkään parantunut. Hänet oli otettu saman tien sairaalaan ja määrätty penisilliinikuurille.

Kuun puolessavälissä olin käynyt kerran Tallinnassa. Isä vaikutti silloin tavalliselta. Tosin, hän kyllä valitteli väsymystä ja meni aikaisin nukkumaan. Toisaalta, ainahan hän oli tehnyt niin, hän heräsi joka aamu kello viisi. Yritin rauhoitella äitiä. Sanoin, että minusta on vain hyvä, että isä vietiin sairaalaan. Muuten hän olisi käynyt töissä puolikuntoisena ja tilanne olisi voinut mennä todella pahaksi. Nyt isästä huolehtivat lääkärit, tulehdus hoidetaan kunnolla ja isä saa levätä ja toipua.

Äiti rauhoittuikin hieman. Sanoi, että oikeastaan hän ajatteli itsekin samoin. Rupesimme miettimään, mitä syötävää isälle pitäisi viedä sairaalaan. Hunajaa tietysti, hapankermaa, mehua, tomaatteja, lihalientä.

”Teen hänelle perunasalaattia”, sanoi äiti. ”Laitan paljon kermaa ja sekaan kanaa, siitä hän pitää.”

Seuraavalla viikolla soitin monta kertaa Tallinnaan. Äidin ääni oli iloinen, isällä meni hyvin. Isä tunsi itsensä terveeksi ja painokin oli jo noussut.

”Ainoa valittamisen aihe hänellä on toimettomuus,” sanoi äiti. ”Tiedäthän isän, ei hän ole tottunut vain löhöämään. Mutta lääkärit eivät päästä häntä pois ennen kuin penisilliinikuuri on loppunut ja kaikki tutkimustulokset ovat normaaleja.”

Vapun aikaan läksimme maalle. Maapaikkamme on Tartosta kolmen vartin automatkan päässä: suuri vanha asuintalo, aitta, liiteri, savusauna, puutarha hedelmäpuineen, marjapensaineen ja perennapenkkeineen. Ostimme sen kahdeksantoista vuotta sitten ensimmäisen poikamme syntymän aikoihin. Asumme maalla koko kesän, talvella käymme siellä harvemmin, hiihtämässä tai uutta vuotta vastaanottamassa, vanhemmat pojat käyvät siellä silloin tällöin tyttöystävineen viikonloppua viettämässä.

Joka kevät, kun pääsemme taas koko perhe pidemmäksi aikaa maalle, minusta tuntuu, että kaikki siihen asti touhuttu on ollut turhaa, kaikki pitää aloittaa taas kerran alusta. Eteiseen on kertynyt talven aikana kuraa ja hella savuttaa. Rotat ovat nakertaneet kuivaruokapakkauksiin reikiä, järsineet ovia ja kiskoneet tapetista suikaleita. Huoneet pitää siivota, talven vieraiden lakanat pestä, jynssätä kaapit, ikkunat, pöydät, siivota piha, polttaa talven roskat, leikata puut ja pensaat, muokata kukkapenkit. Multa höyryää ja odottaa siementä, perennapenkeissä rehottaa rikkaruoho. Aita on talven aikana painunut kasaan monesta kohdasta, portti on irronnut saranoiltaan, maali on hilseillyt talon seiniltä. Jostain syystä tuona vuonna lehdissä ja radiossa puhuttiin koko ajan likaisista ikkunoista. Viron kansaa kehotettiin pesemään ikkunansa, ikkunanpesusta piti alkaa tie Eurooppaan. Mulkoilin joka päivä makuuhuoneen ikkunan punaisia raitoja, jotka olivat valuneet lasiin kaksi vuotta sitten, kun talon ulkoseiniä maalattiin. Mutta kun voitonpäiväkin oli mennyt ja meidän oli pakko alistua kohtaloomme ja matkustaa kaupunkiin, raidat jäivät edelleen sinne.

Kaupungissa puhelimen näkeminen muistutti minua siitä, etten ole soittanut äidille vähään aikaan. Mutta oli jo liian myöhä ja kevättuuli oli puhaltanut lävitseni ja tehnyt minut raukeaksi. Ja isällähän oli kaikki kunnossa. Sängyssä selailin vielä lehtiä. Taiteilijaliittojen kokous oli avannut suut. Seurue toisensa jälkeen tuki, vaati ja esitti epäluottamusta. Tarton lentokentältä nousivat parin minuutin välein ilmaan pommittajat, ikkunalasit helisivät kun koneet lensivät talon yli. Vielä puoliunessakin kuulin lentokoneiden raskasta jyrinää.

Aikaisin aamulla soi puhelin.

”Mikset ole soittanut?” äiti töksäytti tervehdyksen sijaan. ”Isä on kovasti huonona.”

Äiti kertoi, että pari päivää sitten isä oli alkanut heiketä jälleen. Tila huononi nopeasti, hän ei jaksanut enää edes kulkea portaissa. Seuraavassa tarkastuksessa isän vasemmasta keuhkosta löytyi nestettä.

En ottanut äidin puheita vielä vakavasti. Isän iässä oli minusta luonnollista olla välillä sairas. Isän vanhempi sisar oli viety monta kertaa kriittisessä tilassa sairaalaan, mutta pian hän oli aina ollut terveempi ja vahvempi kuin aikaisemmin. Soitin nyt velvollisuudentunnossani joka päivä Tallinnaan. Jo äidin äänensävy hänen sanoessaan ”haloo” kertoi, että tilanne ei ollut parantunut. Isän keuhkosta oli poistettu puolitoista litraa nestettä. Huonovointisuus paheni. Näytti siltä kuin joku olisi yhtäkkiä romahtanut hänessä.

Äiti selitti minulle pitkään ruuista, joita hän vei isälle sairaalaan. Olin samaa mieltä, mutta tällä kertaa äiti ei rauhoittunut. Eniten häntä huolestutti isän keuhkosta otettu pala, joka oli lähetetty syöpäsairaalaan tutkittavaksi. Lääkärit olivat tosin vakuuttaneet, että näin tehdään aina, mutta sekin oli hermostuttanut äitiä. Vastauksen piti tulla seuraavalla viikolla. Eräs Hiiun syöpähoitoneuvolassa työskentelevä äidin tuttava lupasi tulla kertomaan äidille, miten asiat ovat. Mutta sen päivän iltana, jolloin tuttavan piti tulla, äiti soitti taas. Hän oli odottanut aamusta saakka, mutta vierasta ei näkynyt. Äiti itki.

”Tietysti isällä on syöpä ja hän ei vain halunnut kertoa sitä minulle.”

”Hölmö”, ajattelin. ”Varmasti on monta syytä, miksi ihminen voi jättää tulematta. Eivätkä kokeiden tuloksetkaan välttämättä valmistu juuri ajallaan.”

Mutta tuttavaa ei näkynyt seuraavinakaan päivinä.

Ja vasta nyt ymmärsin viimeinkin, että asia koskee mitä suurimmassa määrin myös minua. Ehkä koko tähänastinen huolettomuuteni oli ollut vain vaistonvaraista itsesuojelua, halua työntää eteenpäin sitä, mikä oli edessä.

Sillä nyt tiesin: Isä kuolee.

Noin vuosi sitten olin nähnyt unta, joka tiesi isän kuolemaa. Tavallisesti uneni ovat ärsyttävän arkisia, sellaisia, jotka unohdan heti herättyäni. Olen koko elämäni aikana nähnyt vain pari todella tärkeää unta, joiden sanoma on ollut minulle selvä heti herättyäni. Tällä kertaa kävi niin. Kaikki oli yksiselitteisen symbolista, selvää, tarkkaa. Kaikki osui kohdalleen. Ei ollut mitään muulla tavalla tulkitsemisen mahdollisuutta. Isä kuolisi pian, kertoi uni.

Ainoa, mikä ei osunut kohdalleen, oli isä itse. Hän oli terve ja energinen kuten aina. Vähän aiemmin hänelle oli sotaveteraanina tehty perusteellinen tarkastus, josta lääkäri sanoi, että hänen terveytensä kelpaisi esimerkiksi nuorille miehille. Kaupungilla isä liikkui puolijuoksua, minulla oli tekemistä pysyä hänen perässään. Hän ei edelleenkään suostunut jäämään pois työstä. Lomallakin maalla isä touhusi koko ajan: sahasi puita, korjasi aitoja, kaivoi maata, kantoi vettä, lämmitti saunaa, keräsi sieniä ja marjoja.

Kun viikot ja kuukaudet kuluivat ja isän tilassa ei tapahtunut mitään muutoksia, päätin että uneen ei voi luottaa varmasti niinkuin ei enteisiin ylipäänsäkään. Jos ne sattumalta toteutuvat, silloin niillä on merkitystä ja jos taas ei, silloin ne unohdetaan. Niin minäkin annoin uneni vähitellen vaipua jonnekin muistin syvimpään sopukkaan.

Nyt uni oli edessäni ja se vilkkui punaista.

Kaikki näytti, että tulee epätavallinen kesä. Keväinen huuma ei mennyt ohi, vaan se syveni koko ajan. Lehtien lukeminen alkoi viedä yhä enemmän aikaa. Työpaikoilla, kaupoissa ja kampaamoissa väännettiin radiot kovemmalle uutisten ajaksi. Kaikkialla perustettiin seuroja, yhdistyksiä, aloitettiin keräyksiä, kerättiin allekirjoituksia. Jokainen liittyi jäseneksi, lahjoitti, allekirjoitti. Kaikkialla Virossa kaivettiin maasta ja kiskottiin lampien pohjasta vapaussodan muistopatsaiden palasia, ahkerimmat ryhtyivät jo kokoamaan patsaita. Toukokuun lopulla Tarton musiikkipäivillä laulettiin Tähtveren lavalla ensimmäistä kertaa Alo Mattiesenin isänmaallisia lauluja. Ne tunnettiin heti, napattiin lennosta ja ruvettiin laulamaan mukana. Lavan edessä tungeksivassa nuorisojoukossa liehui monta suurta sinimustavalkoista lippua, ensimmäiset rivit ottivat toisiaan kädestä kiinni ja keinuttivat itseään musiikin tahtiin. Aurinko oli jo lämmin, puiden nuoret lehdet tuoksuivat, Tähtveren puutarhoissa kukkivat valkoiset ja punaiset narsissit. Vuoden kahdeksankymmentäkahdeksan kuuma kesä oli alkamassa ja eikä mikään voinut enää estää sitä.

Minullekin oli määrätty osa tässä kesässä ja en voinut muuta kuin seurata osaani. Lähetin perheen maalle ja lähdin itse Tallinnaan. Ilma oli edelleen lämmin, mittari näytti varjossa kahtakymmentäviittä astetta. Otin äidiltä muovikassin, jossa oli puhtaita nenäliinoja ja ruokatarpeita ja läksin sairaalaan.

Isä makasi Liivalaian sairaalassa. Sairaalasta ei ollut pitkä matka hänen lapsuudenmaisemiinsa: Veerenniin, Vaeste-Patusteen, Uus-Tatariin, nyt tuntemattomiksi uudelleenrakennettuihin paikkoihin. Mutta kun päädyin Herne-kadun vanhojen puutalojen tienoille, tunsin herääväni. Läkähdyttävässä kuumuudessa uinuvien julkisivujen rauha oli petollista, varjoisissa pihoissa liikkui joku, lankkuaidan raoista tihkui ääniä ja tuoksuja, jotka olivat peräisin varhaisemmilta ajoilta kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä. Olivatko ne kerääntyneet tänne isän takia, aivan kuin vahvistaakseen, että ympyrä on sulkeutumassa? Vai oliko se minun oma lapsuuteni, joka muistutti minua olemassaolostaan tuolla tavoin?

Sairaalakin oli yhden jo menneen aikakauden tuote, nykyiseksi armottoman pieni. Isää hoitavan lääkärin vastaanottohuone oli toisessa kerroksessa. Ovi oli lukossa, lääkäri oli mennyt syömään. Nojauduin häntä odottaessani seinää vasten. Vihreä linoleumlattia ja äsken maalattu ovenkarmi näyttivät jotenkin tutuilta. Kaikki tämä oli jo ollut. Saippualle ja lääkkeille tuoksuva sairaalan käytävä ja minä ohuissa kesähousuissani ja valkoisessa puserossani odottamassa lääkärin oven takana. Minä aivan kuin katsoin jostain kaukaa takaisin omaan menneisyyteeni, joka oli tällä hetkellä vielä olevaa. Mutta taaksepäin katsova minä tiesi jo, mitä lääkäri tulee minulle pian sanomaan.

”Isänne tilanne on huono,” sanoi lääkäri. ”Keuhkosyöpä loppuvaiheessa. Etäpesäkkeitä on jo kaulassa ja ilmeisesti myös maksassa. Hoito ei auta enää, voitte viedä hänet huomenna kotiin.”

”Kuinka kauan hän vielä elää?” kysyin.

”Sitä ei tiedä vielä kukaan,” sanoi lääkäri. ”Joskus menee hyvinkin nopeasti, joskus vie enemmän aikaa.”

Lääkäri tutki papereitaan ja jatkoi nostamatta katsettaan papereista.

”Hän tietää itse kaiken,” lääkäri sanoi. ”Hän kysyi ja minä kerroin hänelle. Luulen, että hän aavisti sen jo kauan sitten.”

Kun olin pieni, pidin isääni maailman kauneimpana miehenä. Isällä oli pyöreät silmälasit ja siksi pidin pitkään kaikista silmälasipäisistä ihmisistä. Lääkärilläkin oli silmälasit, mutta ne olivat nykyaikaiset, leveäkehyksiset. Nyt lääkäri otti lasinsa pois ja hieroi silmiään. Ilman silmälaseja hän näytti avuttomalta, lähes onnettomalta.

”Uskokaa minua,” lääkäri sanoi kuin minua vakuuttaakseen, vaikka en ollut sanonut sanaakaan. ”Olen nähnyt paljon sairaita, myös toivottomia tapauksia. Olen aivan varma, että isällenne tuli puhua totta. Hän itse halusi sitä.”

Teini-ikäisenä tarkastelin isääni kriittisemmin ja totesin, että isä ei ole lainkaan kaunis. Pikemminkin päinvastoin, joskus tunsin suorastaan huolta kun minulle sanottiin, että olen isän näköinen. Isä vaikutti kuitenkin miellyttävältä. Hänestä huokuva sisäinen arvokkuus, ystävällisyys ja hyväntahtoinen huumori herättivät sympatiaa. Ehkäpä juuri tuota kaikkea olin pitänyt lapsena kauneutena. Mutta oli vielä jotain, jonka tajusin vasta myöhemmin.

Isä itse kertoi joskus kolmekymmenluvun puolivälissä sattuneesta tapauksesta, jolloin hän työskenteli myyjänä erässä keskustan koneliikkeessä. Eräänä iltana työpäivän jälkeen lattiaa pyyhkiessään isä löysi roskien seasta kruunun rahan ja antoi sen liikkeen pitäjälle. Myöhemmin omistaja tunnusti, että hän oli pannut rahan tahallaan lattialle kokeillakseen isäni rehellisyyttä. Isä ei ymmärtänyt omistajaa: Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin antaa rahan omistajalle. Todellakin, mitä? Isä oli luonteeltaan viimeiseen saakka rehellinen ihminen, kaikkine hyveineen ja huolineen. Kavaltaminen, pettämisestä puhumattakaan, ei tullut kysymykseenkään. Vaikka kyse olisi ollut hänen ainoasta elämästään. Minulla ei tullut mieleenikään syyttää lääkäriä mistään, hän oli epäilemättä hyvä ihmistuntija. Eiköhän hän ollut tehnyt isän eteen kaiken mahdollisen. Loppu kuului nyt isälle itselleen. Minäkin olin vain sivustakatsoja, vaikka olisin halunnut olla enemmän.

Toin isän autolla sairaalasta kotiin Mustamäelle. Äidille olin kertonut sekavahkon tarinan isän keuhkosta löytyneestä vanhasta kasvaimesta, jota ei voi leikata, koska isä on keuhkokuumeen jäljiltä vielä hyvin heikkona. Hänen täytyy levätä ja toipua ja siihen on kotona paremmat mahdollisuudet kuin sairaalassa. Äiti ahdistui, itki, otti lääkkeitä, mutta sana ”toipua” sai hänet taas liikkeelle. Toipuminen oli hänen alaansa, jotain konkreettista, jonka voi ymmärtää ja jonka hän osasi. Eli en aivan valehdellut, enkä puhunut aivan tottakaan.

”Älä kerro heti äidille”, isä oli varoittanut minua sairaalassa. ”Ei kannata pelästyttää häntä, kyllä hän tajuaa kohta itsekin.”

Uskon, että isä oli lähenevää kuolemaa enemmän huolissaan siitä, kuinka äiti sopeutuisi asiaan. He olivat eläneet yhdessä viisikymmentäyksi vuotta enkä muista että isä olisi koskaan sanonut äidille pahaa sanaa. ”Kuolema” oli takuulla pahin kaikista mahdollisista sanoista. Jopa lääkäri oli välttänyt sen sanan käyttämistä. Tämä oli myös isän ainoa pyyntö. Muuten hän oli samanlainen kuin ennenkin, kyseli minulta kuulumisia maalta ja lasten vointia, nauroi heidän tempuilleen. Minun piti luetella hänelle kaikki linnut, jotka pesivät lähellämme. Mutta kiivetessään portaita hitaasti kolmanteen kerrokseen hän huohotti jokaisella tasanteella kaiteeseen nojaten ja kun yritin kömpelösti lohduttaa häntä kertomalla muuan tuttavan tuttavasta, joka pahalaatuisesta keuhkosyövästä huolimatta eli vielä monta vuotta, isä pudisti äkkiä päätään.

”Minä tiedän, että minä menen nopeasti,” hän sanoi.

Minäkin kuulin: aika oli alkanut tikittää nopeasti. Mutta se tikitti takaperin kuin avaruusraketin lähdön edellä. Sydän pumppasi verta, jokaisella sydämenlyönnillä aika hupeni. Minun piti kiirehtiä, käyttää hyödyksi tuo ohikiitävä aika. Mutta kuinka? Mitä minun piti tehdä?

Jätin isän Tallinnaan äidin hoiviin ja läksin takaisin maalle. Minua odotti suuri ja sekava perhe satoine pikkuasioineen, joista minun piti huolehtia. Varsinkin pienemmistä lapsista ja kesäpaikastamme. Jo ruuan hankkimisesta oli tullut tehtävä sinänsä, sitä mukaa kun kaupat tyhjenivät. Vanhimmalla pojalla oli ylioppilaskirjoitukset ja sen jälkeen edessä olivat yliopiston pääsykokeet. Keskimmäisellä pojalla oli kymmenes luokka lopuillaan, mikä sekin tarkoitti monia kokeita ja sitä että poikien apuun ei maatöissä voinut paljoa luottaa. Aita pihatien vieressä oli edelleen nurin, puutarhassa rikkaruoho peitti hentoja porkkanan- ja nauriintaimia, jotkut tuntemattomat tuholaiset olivat syöneet kaalinjuuria ja toiset järsineet reikiä mansikanlehtiin. Mies niitti puoli päivää lähinnä voikukista koostunutta nurmikkoa, teki hellapuita ja vapaina hetkinään kirjoitti yläkerran huoneessa. Hän oli ruskettunut ja tuoksui hielle ja tuoreelle heinälle. Lastenkin niskat punoittivat, kasvot olivat naarmuilla, jalkapohjat paljain jaloin juoksemisesta hellinä. Öisin he kääntyilivät vuoteissaan ja raapivat hyttysten syömiä käsivarsiaan.

En saanut unta, makasin pitkään hereillä ja ajattelin isää. Hän lähtee pian kokonaan pois enkä näe häntä enää koskaan. Minun kävi niin sääliksi isää. Ja itseänikin. Jokin välillämme oli jäänyt olematta. Olimme eläneet elämäämme rinnakkain, mutta emme olleet koskaan halunneet tai osanneet päästä aivan lähelle toisiamme. Syvimmässä sisimmässämme säilytimme molemmat koskemattoman yksityisen tilamme. Se oli tuntunut luonnolliselta, mutta nyt, kuoleman varjon edessä huomasin, että en tiedä isästäni oikeastaan mitään.

Isän kirjoituspöydän alalaatikossa oli musta nahkakantinen albumi. Lapsena minusta oli hauska katsella sitä. Albumissa oli kuvia isän ja äidin seurusteluajoilta ja ensimmäisiltä avioliittovuosilta. Isällä oli kaulassaan valkoinen huivi, jakaus oli viivasuora ja kiiltävät hiukset oli kammattu sileäksi. Ilmeisesti hän käytti jotain tuon ajan hiusvoidetta. Äidillä oli päällään suoralinjainen puku, käsissä hansikkaat, pieni hattu tyylikkäästi silmillä. He olivat nuoria, kauniita, muodikkaita. Halusin uskoa, että myös onnellisia. Toisissa kuvissa äiti ja isä olivat Piritan uimarannalla, retkeilemässä Etelä-Virossa tai sukulaisten luona Juurussa heinää tekemässä.

Kuvia ympäröi jokin erityinen aura. Aurinko paistoi, ihmisten kasvot olivat puhtaat ja sileät, varjot teräviä, esineiden ääriviivat erottuivat selvästi. Tiesin että se oli se vanha Viron aika, joka noista kuvista kuulsi. Viime aikoina tuo maaginen sanaliitto oli jälleen alkanut tunkeutua julkiseen kielenkäyttöön, kodeissahan sitä oli aina käytetty. Lapsuudessani jutut Viron ajasta liittyivät mielessäni etenkin Maretin tummansinisiin värikuviin idyllisistä luonnonmaisemista: valkoiset poutapilvet tuulessa keinuvien niittyjen yläpuolella, valkorunkoiset koivut maalaistalon pihassa, ruiskuhilaat kukkuloilla sateen tummentamaa elokuun taivasta vasten, yksinäinen latu sinisten varjojen värittämällä lumilakeudella. Mutta myös huolettomaan seurapiirikronikkaan samaisesta Maretista: Haapsalun ja Narva-Jõesuun valkoiset kylpylät, pyöreät lyhdyt, portaat, terassit, kolmekymmentäluvun uima-asut, ”perheidemme pienten käskijöiden” onnelliset lapsenkasvot – mitä noille pienille lapsille tapahtui muutaman vuoden kuluttua, onko heistä kukaan vielä elossa ja jos on niin missä?

Oli vielä yksi kirja, jota selasin lapsena, se oli yleisteos Viron kaksikymmenvuotisesta itsenäisyydestä. Luvut eivät kiinnostaneet minua eikä presidentti Konstantin Päts ollut minusta mikään komea mies. Ja pikkulottien lyhyiksi leikatut sileät hiukset ja poikien kynityt päät aiheuttivat puistatuksia. Sen sijaan en väsynyt katselemasta uudisrakennusten kuvia. Orun linna ja Lõopõllun kansakoulun uudisrakennus. Lenderin yksityislukio ja Ranskalainen lyseo. Kylpylaitokset Mustamäellä ja Tartossa, modernit asuin- ja liikerakennukset Pärnussa, Nõmmella ja Tallinnassa, uudet maalaistalot. Kadriorgin lastenpuisto, Konstantin Pätsin koulutuskeskus Kose-Liikatilla, Viron keskuspankin rakennus Tartossa. Ja sama aurinko, valo, varjot, pilvet. Ääretön selkeys, puhtaus, järjestys, niin talojen suunnittelussa kuin vastarakennetuissa viheralueissakin. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään rempallaan. Kaikkialla edistyksen ja kehityksen mukaansatempaava aura.

Jotkut kuvien talot tunnistin, olin nähnyt ne itse. Yksi oli entinen kouluni, jotkut olivat Pärnun maantien varressa edelleen pystyssä. Mutta nyt ne olivat ihan arkipäiväisiä, rähjäisiä, synkkiä. Rappaus oli rapissut laikkuina seiniltä, kadut talojen ympärillä olivat kuoppaisia, siellä täällä lojui roskaläjiä. Erityinen sädekehä oli kokonaan haihtunut.

Isälle oli oikeastaan käynyt vähän samalla tavalla. Hän oli aivan jokapäiväinen, kuului tähän samaan vähän rähjäiseen maailmaan ympärillämme, oli kuulunut siihen niin kauan kuin olin hänet tuntenut. Kuitenkin albumin kuvat todistivat, että kerran hänenkin päälleen oli paistanut teräviä varjoja piirtävä Viron aikainen aurinko. Hänkin oli kerran ollut Reaalikoulun poika, tanssittanut Kauppalukion tyttöjä. Hänkin oli seissyt isänmaan valkorunkoisten koivujen alla, käsi nuorikkonsa ympärillä, täynnä ahkeruutta ja tulevaisuudenuskoa. Isä oli elänyt koko nuoruutensa Viron aikana ja se veti minun ja hänen kokemustensa väliin ylittämättömän viivan.

Isän nuorempi sisar sanoi minulle kerran: ”Se oli meidän ikioma maamme. Me olimme sen kanssa samanikäisiä, me kasvoimme ja kehityimme yhdessä maamme kanssa. En toivu koskaan siitä. On kuin minun oma elämäni olisi lopetettu väkivalloin kaksikymmentäkaksivuotiaana.”

Tädin elämä ei kuitenkaan päättynyt niin nuorena. Hän lähti sodan aikana miehensä ja poikansa kanssa Ruotsiin ja asui sittemmin siellä, Ruotsin kuningaskunnan kansalaisena. Mutta tavallaan se oli todellakin toinen elämä.

Isä jäi tänne ja hänet otettiin vuonna 1941 puna-armeijaan. Hän olisi kuollut työpataljoonassa nälkään mutta sairasti keuhkotaudin, jäi henkiin ja lähetettiin Velikije Lukin taisteluun. Heti taistelun alettua hän sai kuulan rintaansa, se viilsi vähän keuhkoa, mutta ei aiheuttanut kuitenkaan suurempaa vaaraa. Isä makasi jälleen kuukausia sairaalassa ja lopulta hänet määrättiin rintaman taakse reservijoukkoihin. Näin hän selvisi sodasta laukaustakaan ampumatta, mitä hän myöhemmin syvästi tyytyväisenä korosti.

Isä ei ollut kuitenkaan sodan jälkeen entisensä. Neljäkymmenluvun lopun ja viisikymmenluvun alun valokuvista katsoo väsynyt, jo vähän kulunut mies. Ne ovat muutenkin ihan toisenlaisia kuvia. Aura on hävinnyt. Vaikka ihmiset hymyilisivätkin kuvissa, heidän takaansa huokuu jotain ahdistavaa, väärennettyä. On arkipäivä, toinen elämä, ainoa elämä, jonka minä olen tuntenut.

Kun ensimmäinen poikamme syntyi, kuvasimme häntä usein. Teimme tuolloin kaiken itse, kehitimme filmin, valmistimme kuvat. Seuraavien lasten kohdalla into vähän hiipui, ei ollut enää aikaa odotella pimiössä. Katson joskus ensimmäisiä kuvia, yritän keksiä mistä ne tunnistaa muutaman vuoden päästä. Teknisesti kuvat eivät ole parhaita mahdollisia, osa on alivalottuneita, harmaata on paljon. Valo on enimmäkseen pehmeää, se tihkuu kuvassa näkymättömästä ikkunasta tai avoimesta ovesta ja se saa jonkun posken tai hiukset hehkumaan. Olen joskus kysynyt pojaltani, mitä hän muistaa lapsuudestaan. Hän on maininnut joitakin yksittäisiä tapauksia, mutta se ei ole se, minkä olisin halunnut kuulla. Ehkä en ole osannut kysyä paremmin.

Isä valmistui etäopiskelijana sodan jälkeen Tarton yliopistosta ja työskenteli sittemmin koko elämänsä keskitason virkamiehenä. Hän teki työnsä aina rehellisesti ja kunnolla. Joskus minusta tuntui, että vähän turhankin rehellisesti ja kunnolla. Järjestelmä sinänsähän oli typerä, sitä rehellisesti ja kunnolla palvellessaan hän teki typeryyttä vain suuremmaksi. Mutta isä ymmärsi asiat tavallaan. Hän eli elämäänsä itse laatimiensa sääntöjen mukaan. Mitä muut tekivät, se ei ollut hänen asiansa. Puolueeseen isä ei liittynyt, ja luopui näin mahdollisuudesta nousta virkaportailla. Se ei näyttänyt isää häiritsevän. Isältä näytti puuttuvan kaikenlainen kunnianhimo ja nuorena ihmisenä minun oli joskus vaikea ymmärtää sitä. Minusta tuntui, että isä voisi elää paljon mielenkiintoisempaakin elämää kuin tuo jokapäiväinen töihinmeno ja töistätulo, lehdenluku, radionkuuntelu ja pienet kotiaskareet. Hän oli hyvä jutunkertoja, hän oli kiinnostunut historiasta, politiikasta ja taloudesta, hän luki paljon, mutta hän ei koskaan yrittänytkään sekaantua mihinkään itse ja äidin ensi kehotuksesta hän laittoi kirjan syrjään ja otti iloisesti käteensä roskasangon, pölynimurin tai kauppakassin. Juuri tuo iloinen ilme ei antanut minulle rauhaa. Isä oli selvästi tyytyväinen pienen ihmisen elämäänsä eikä kaivannut mitään muuta.

Oliko hän tyytyväinen nyt, jälkeenpäin, kun tuo elämä oli päättymässä? Olisiko hän halunnut, että jokin olisi ollut toisin? Olivatko säännöt, joiden mukaan hän eli, olleet todellisia sääntöjä, sellaisia, jotka kelpaisivat kuolemaankin? Viimeinen oli enemmän kuin kysymys. Vastauksesta riippui osoittain koko elämän arvosana.

Olin jo neljäkymmentävuotias, mutta en ollut vielä nähnyt kuolevaa ihmistä. Minun ikäiselleni se oli epäluonnollista, vaikka voisi sanoa toisinkin: minulla oli ollut onni, että kaikki läheiseni olivat vielä elossa. Ajattelin kyllä usein kuolemaa. Kuolema oli joka paikassa vastassa. Oli toivotonta ymmärtää elämää ilman kuolemaa. Mutta en ymmärtänyt kuolemaa. Kuolema kuului kuin toiseen maailmaan, maailmaan, joka puuttui elävien maailmasta ja joka avautui vasta kuolevalle. Neljänkymmenen ikäisenä tiesin kuolemasta yhtä paljon kuin nelivuotiaana: kuolema oli arvoitus. Olin jo lähes alistunut siihen, mutta toivoin kuitenkin, että kuoleman hetkellä, jolloin kahden maailman välinen portti hetkeksi raottuu, tapahtuisi jotakin, josta herkkä läsnäolija voisi saada jonkin merkin tai vihjeen.

Kerran toivo oli minut jo pettänyt. En ollut kyennyt tavoittamaan syntymän hetkeä. Olin monta kertaa saanut seurata lapsen kasvamista sisälläni, mutta en kokenut koskaan mitään erityistä. Enkeli ei ilmestynyt minulle unessa, pyhä henki ei lävistänyt minua. Totta kai tiesin, että lasteni elämä oli alkanut paljon aikaisemmin kuin sillä hetkellä, jolloin he verisinä ja limaisina liukuivat synnytyspöydälle ja vetivät ensimmäisen kerran henkeä ja päästivät ensimmäiset itkunsa. Mutta milloin? Silloinko kun tunsin heidän ensimmäiset liikkeensä? Vai vieläkö aikaisemmin, hedelmöittymisen hetkellä, jolloin kaksi elävää solua yhdistyivät? Vai olivatko he eläneet jo ennen tätäkin, minun munasoluinani, jotka valmistuivat yhdessä minun kanssani, niinkuin minä elin ennen syntymääni ja hedelmöittymistäni äitini munasoluna ja hän äitinsä ja niin edelleen pitkin ajan kuilua alkuveteen saakka ja ensimmäiseen elävään soluun, joka syntyi vedessä ja Jumalan henkeen, joka leijui veden päällä? Olimmeko me kaikki jo siellä olemassa, siinä vedessä, siinä hengessä? Ja oliko kuolema samanlainen kuiluun putoaminen, vain päinvastoin?

Oli miten oli, en uskonut juurikaan, että voisin tavata isäni vielä joskus jossakin. Piti tarttua viimeiseen mahdollisuuteen. Piti antaa hänen tuntea, että rakastan häntä. Siinä kaikki, mitä saatoin enää tehdä hänen hyväkseen. Tallinnassa alkoivat vanhankaupungin päivät, olin luvannut pienemmille lapsille jo aikoja sitten, että sinne mennään. Yövyimme Lasnamäellä tuttavien luona. Isä tarvitsi nyt rauhaa, ja lasten kanssa ei voi välttää elämisen kovia ääniä ja liikettä. Kävin joka päivä isän luona Mustamäellä, mutta tapaamiset olivat liian lyhyitä ja minä olin liian kömpelö. En osannut sanoa isälle mitään tärkeää ja eikä hänkään sanonut minulle mitään merkittävää. En tiedä, halusiko hän edes sitä. Olihan kaikki jo muutenkin tiedossa.

Parilla kerralla otin lapset mukaan. Käskin heidän olla kunnolla, kerroin heille, että isoisä on hyvin sairas, hän voi kuolla pikapuoliin. He eivät sanoneet minulle mitään, mutta olivat kyllä virkeitä. He keksivät ottaa mukaansa isoisälle näytettäväksi uuden englanninkielisen kuvakirjan ja muita heille itselleen tärkeitä tavaroita.

Isä oli lapset nähtyään aluksi iloinen, kuten aina, mutta pian kävi selväksi, että hän ei jaksa enää lasten tahdissa. Hän pani lastenkirjan sivuun, painautui nojatuoliin ja alkoi kuunnella radiota. Lapsiakaan isoisä ei enää kiinnostanut, vaan he ryntäsivät keittiöön pyytämään isoäidiltä lettuja. Ja pian syötyämme läksimme pois hypätäksemme taas vanhankaupungin päivien humuun.

Olivathan lapset tulleet Tallinnaan juuri vanhankaupungin päivien takia. Minulle tuo konserttien, esitysten ja näyttelyiden humu oli mahdollisuus viedä aikaa jotenkin eteenpäin. Isä kuunteli radiota. Mitä minun piti tehdä? Molemmat odotimme ja emme voineet auttaa toisiamme. ”Kotikaupungin pihassa” istuminen ja mikkihiirinäytelmän katsominen oli mahdollisuus kokea vielä yksi päivä, astua vielä yksi askel eteenpäin. Mahdollisuus ajatella, puhua ja kirjoittaa hetki jostain muusta. Sillä enhän voi kirjoittaa oman isäni kuolemasta, en vaikka kuinka haluaisin ja ehkä osaisinkin. Olin tuolloin kuolemaa hyvin lähellä, näin kuoleman lähestyvän askel askeleelta. Mutta en voi kirjoittaa isäni rapistuvasta ruumiista ajattelematta, mitä hän itse ajattelisi siitä. En tiedä, mikä minua estää, ehkä uskonnollinen tunne, usko että isä on kuitenkin vielä jossain muodossa olemassa ja että hänellä on oikeus yksityisyyteen, myös kuoleman jälkeen. En voi tehdä kuolevasta isästäni etusivun sankaria. Voisin tehdä sankarin Kuolemasta. Kuolema on helppo personifioida, siitä saisi hyvän sankarin. Mutta se olisi petosta, vain kirjallinen temppu, ei enempää. Itse asiassa en tiedä kuolemasta edelleenkään mitään.

Se, mistä voin ja osaan kirjoittaa, on tuo järjettömän kuuma kesä, jolloin isä kuoli. Kesä, joka oli aina etusivulla. Kesä, jolloin kaikkea oli niin paljon. Hehkuvaa aurinkoa. Ilmaa ahmivia suita. Hikisiä ruumiita. Kosteita hiuksia. Kansaa kaduilla ja aukioilla. Kioskikojuja Tallinnan raatihuoneentorilla. Vieraskielistä puhetta. Lippuja ja lauluja. Heräämisen ihmetystä ja iloa. Viron vapauden kaukaista kajoa. Ja kuolemaa.

Seitsenvuotias poikani leikkasi piirustuspaperista itselleen ja vuotta nuoremmalle sisarelleen ympyränmuotoiset kiekot, väritti ne tussilla sinimustavalkoisiksi ja kiinnitti ne hakaneulalla itsensä ja sisarensa rintaan. Minä ostin itselleni kioskista sinisen, mustan ja valkoisen muovisen rannekorun. Emme olleet ainoita. Kenellä oli trikoloripaita, kenellä housut, kenellä tupsun nauha. Muuan punkkari oli maalannut väriraidat poskeensa, toisella oli kaulassa kolmivärinen hiirenloukku. Kodeissa isoäidit neuloivat talven varalle jo sinimustavalkoisia huiveja, pipoja, villapaitoja ja housuja. Kesäpaikkamme lähellä kolhoosikeskuksessa maalattiin paikallisen voimalaitoksen piippu kansallisväreillä raidalliseksi, kansaa kävi kauempaakin sitä katsomassa. Kaikki tekivät lippuja, kuka mitenkin. Sinisen värin sävyt vaihtelivat heleän kesätaivaan vaaleasta tumman musteen siniseen. Tallinnasta kotiin päästyämme huomasimme meidänkin talomme pihassa suorasta männynrungosta tehdyn lipputangon ja siinä liehuvan trikolorin. Vanhin poikamme oli järjestänyt sen. Hän oli leikannut kappaleiksi yhden lakanoistani, värjännyt palat laatikon pohjalta löytämällään kangasvärillä siniseksi ja mustaksi ja ommellut ne käsin yhteen. Olin todella yllättynyt, sillä en tiennyt että hän osaisi ommella. Viimeksi olin nähnyt hänet neulan ja langan kanssa kun heille oli annettu käsityötunnilla tehtäväksi tehdä räsynukke. Ja silloinkin olin minä se, joka ompeli nuken lopulta valmiiksi.

Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan hyvin. Ruokailupaikkoja oli täpötäydessä kaupungissa liian vähän. Kuumuus ja kaikki koettu väsyttivät lapsia, he halusivat syödä, juoda, pissalle, levätä. Harvojen nakki- ja saslikkikioskien edessä kiemurtelivat hirvittävät jonot. Hinnasta ei kannattanut edes puhua. Lopen väsyneet lapset tinkivät lopulta itsensä raatihuoneentorilla nakkijonoon, menköön vaikka iltaan asti. Pelkäsin aluksi että koko torillinen kansaa haluaa nakkeja, mutta sitten jossain levykaupan takana alkoi soida musiikki ja liput alkoivat liehua. ”Eestlane olen ja eestlaseks jään!” tapaili kansanjoukko toinen toistaan kädestä kiinni pitäen ja musiikin tahdissa keinuen. Huomasin ilokseni, että nakkeja todella haluavien jono ei ollutkaan niin pitkä, ehkä vain kolme varttia kestävä. Senkin kolmen vartin sisään mahtui kymmenkunta tuttua, kaikki pukeutuneina kauniisiin kesävaatteisiin, sielu tunteiden heilahteluista hellänä ja kova halu jutella. Ja kun lopulta olimme saaneet ja syöneet kaksi nakkiamme, lusikallisen ketsuppia ja palanpainikkeeksi lasillisen pepsiä, olimme mekin taas valmiita menemään, osallistumaan, puhumaan, laulamaan ja keinumaan laulun tahdissa.

Lapset taas mukanamme – mihin olisimme voineet heidät jättää ja miksi olisi pitänyt jättää – läksimme tuttavan kanssa keskiyön paikkeilla Lasnamäeltä Laulukentälle. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta bussi oli täynnä ja kaikki matkustajat olivat virolaisia. Päivällä oli vielä ollut päinvastoin: bussissa kaikui kovaääninen venäjänkielinen puheensorina, sain osakseni pitkän haukkumasaarnan tädiltä, jonka istuinta vasten bussiin tunkeva väkijoukko minut painoi. Aamulla Lasnamäellä kaupassa käydessäni olin yrittänyt epätoivoisesti muistuttaa itselleni, että kysyisin makkaranpalastani viron kielellä, että olen vielä Virossa, Tallinnassa enkä jossain venäläisessä kaupungissa. Ruokakaupan ympärillä kiemurteli monirivinen jono kaikenikäisiä miehiä, pullokassit käsissään. Onneksi jonon alku ei kadonnut sisäpuolelle pääovesta, vaan pienemmästä sivuovesta. Vihaiset alta kulmien heitetyt mulkaisut saattelivat minua kun tunkeuduin heidän lävitseen. ”Sam by jemu stajat!” sanoi yksi lyhyenläntä vanhus, kunniamerkkiraidat takin rintamuksessa, mutta ymmärsin että hän ei tarkoittanut minua.

Makkara mukanani kaupasta kotiin mennessä mietin esivanhempiani. Muuan ulkovirolainen kertoi minulle kerran, kuinka hän oli ensimmäistä kertaa Virossa käydessään tavannut esivanhempiaan. He olivat tulleet eräänä myöhäisenä iltana Viru-hotelliin hänen huoneeseensa, jossa hän makasi saamatta unta – huoneen täydeltä harmaata vaatetta. He olivat seisoneet vaitonaisina ja vain katsoneet häneen herkeämättä. Yksi hyvin vanha nainen ja hyvin vanha mies olivat seisoneet erillään muista, heistä oli huokunut voimaa, joka oli muista vahvempaa. Mitään muuta ei ollut, kukaan ei sanonut sanaakaan. Tuttavani ei osannut sanoa, kauanko sitä kesti. Lopulta hahmojen ääriviivat alkoivat muuttua epätarkoiksi ja ne olivat haihtuneet vähitellen kuin sumu tai savu, jonka tuuli puhaltaa hajalle. Kanadassa asuva nuori nainen yritti välittää minulle ahdistustaan, joka häntä sen tapaamisen jälkeen vaivasi.

”Miksi he eivät puhuneet minulle, miksi he eivät ottaneet mitään kontaktia?” hän kertasi uudelleen ja uudelleen. ”Minä tunsin selvästi kuinka he odottivat minulta jotakin, että olisin voinut auttaa heitä jotenkin. Mutta en tiedä vieläkään, miten.”

Minun luonani esivanhemmat eivät olleet vierailleet tällä tavalla. Mutta minunkin sydämeni oli raskas. Aurinko porotti, vaikka ilmassa saattoikin tuntea meren läheisyyden. Tiesin: ilma oli sama. Lagedin kylän talonpojat, kartanonherrat, kalastajat, kivenhakkaajat kalkkikivilouhoksessa, kaikki, jotka olivat täällä joskus eläneet ja olleet, olivat hengittäneet tätä samaa ilmaa. Tämä oli esivanhempien sielunilmaa, jota vedin jokaisella siemauksella sisääni ja ilman mukana minuun imeytyi muistoja, kaipuuta, vihaa ja toivoa, jota en oikein ymmärtänyt, mutta jota vastaan olin voimaton.

Bussi pysähtyi Laulukentän kohdalla ja kaikki ihmiset kiirehtivät ulos. Täältä ylhäältä avautui suurenmoinen näkymä. Kävi kevyt tuulenvire, päivän kuumuus oli pois pyyhkäisty. Poissa oli myös kiukku ja ärtymys. Hämärä edessämme eli, hengitti, huusi, lauloi, tanssi. Näytti kuin alhaalla olisi ollut liikkeessä vain yksi iloa hehkuva jättiläisolento. Hetken ihmettelimme sitä etäältä, sitten riemu tarttui meihinkin. Seisoimme mekin kylki kyljessä kansanjoukossa, lauloimme mukana, taputimme, tartuimme ventovieraita ihmisiä kädestä. Miksi, en minä tiedä. Ei kai voikaan täysin selittää, mitä tuolloin kesäkuun öinä Tallinnan laulukentällä tapahtui, siellä olisi pitänyt olla itse paikalla. Kolmiväriset liput liehuivat vaaleaa yötaivasta vasten. Niin, tietysti, sehän oli Viron vapaus, joka niiden taustalla niin huumaavasti hehkui. Oli vielä jotain muutakin. Tartossa oli ollut heräävä kevät, luonnon suloinen puhkeaminen, mutta täällä juhli jo kesä itse. Pohjolan lyhyt kesä. Se on meillä veressä. Esivanhempamme ovat eläneet näillä leveysasteilla tuhansia vuosia. Meidän kaikkien alitajunnassamme kuiski käsky: tartu hetkeen! Käytä hyväksesi tämä pieni valon ja lämmön hetki! Laula, tanssi, juhli! Rakasta ja iloitse! Talvi tulee kuitenkin liian aikaisin, pimeys tulee kuitenkin, kylmä tulee. Mitä muuta tällaisena yönä olisi voinut tehdä? Joku nuorukainen ajoi moottoripyörällä kentän ympäri, lippu korkealla hulmuten. Oli niin valoisaa, että tunnistin laululavan edessä tanssivasta kansanjoukosta monia tuttuja. Minua he eivät huomanneet. Heidän kasvonsa olivat onnelliset, avoimet ja luettavat. Lähes samalla hetkellä kadotin heidät näkyvistä. Tilalle tulivat uudet kasvot, kaikki aivan samanlaisia.

Isä makasi sinäkin yönä huohottaen kapeanpuoleisella sohvallaan. Ikkuna oli auki, mutta Laulukentän äänet eivät kantautuneet sinne asti. Kerroin hänelle niistä seuraavana päivänä. Yritin kuvailla öistä onnentunnetta, mutta täällä, sairaudelle ja lääkkeille tuoksuvassa huoneessa se tuntui sopimattomalta. En ymmärtänyt enää itsekään, miksi olin niin iloinen. Isä oli joka tapauksessa kiinnostunut, ihmetteli, uskoi ja ei kuitenkaan uskonut. Enemmän ehkä ei kuitenkaan uskonut. Että tästä kaikesta voisi tullakin jotakin, että elämässämme voisi jokin merkittävästi muuttua. Mutta hänen silmiinsä syttyi hetkeksi kiilto.

Isä oli tuntenut sisimmässään oikein. Sairaus eteni hyvin nopeasti. Isä loittoni joka päivä, hän sulkeutui itseensä. Kun vanhat ystävät tulivat tapaamaan häntä, hän muuttui hetkeksi entiselleen, uteli uutisia, vitsailikin. Mutta hän jaksoi tehdä niin aina vain lyhyemmän aikaa. Suurimman osan päivästä isä lepäsi nojatuolissa puoliksi makuuasennossa, pieni radio sylissä. Hiljaisella olevasta radiosta oli tullut hänelle suojakilpi, selitys toimettomuuteen, ulospääsy äidin kyselemisestä ja huolehtimisesta.

Hengittäminen alkoi vaatia isältä yhä enemmän ponnisteluja. Minäkin huomasin, että se oli todella raskasta työtä. Piti vetää ilmaa suun tai nenän kautta keuhkoihin ja puhaltaa sitten ulos. Ja vetää uudelleen. Ja puhaltaa taas. Ja vetää vielä kerran. Ja puhaltaa vielä kerran. Ja niin edelleen, jatkuvasti, ilman taukoa, ilman yhtäkään levon hetkeä, koko elämän ajan. En ymmärtänyt kuinka olin selvinnyt omasta hengittämisestäni tähän saakka. Onneksi minulle oli riittänyt tähän asti ilmaa. Isän ilma alkoi selvästi olla vähissä. Isälle määrätty ilmavaranto oli kulumassa loppuun ja koko ympäröivä ilmavaltamerikään ei voinut enää auttaa häntä.

Isän uskovainen sisar kävi katsomassa häntä nyt joka päivä, toi Raamatun ja jutteli Jumalasta. Isä vastasi vähäsanaisesti, antoi sisarelleen luvan panna Raamatun yöpöydälle, mutta ei avannut sitä koskaan. Kerran kun pyyhin yöpöydältä pölyjä ja otin Raamatun käteeni, isä sanoi enemmän itselleen:
”On luonnollista, että ihminen syntyy ja elää ja kerran myös kuolee. Minä olen elänyt elämäni niin kuin osasin ja arvelin että on hyvä ja minä en aio ruveta kuoleman jälkeen tekemään mitään toisin. Mutta en halua väitellä sisareni kanssa, tiedän, että se satuttaa häntä.”

Nyt oli selvää, että isä kuolee todellakin samalla tavalla kuin hän oli elänyt. Kaikkein tärkein oli hänen heikkenevässä ruumiissaan edelleen: sama rauhallinen varmuus, ennakkoluulottomuus. Hän oli huolissaan äidin terveydestä, hän kehotti minua huolehtimaan lapsista, omista murheistaan hän ei puhunut. Hän ei puhunut myöskään omista ajatuksistaan. Kuitenkin hänen oli nyt ajateltava kuolemaa, sen oli oltava hänelle nyt tärkeää. Pelkäsikö hän kuolemaa? Vai pelkäsikö hän pikemminkin niitä fyysisiä oireita, jotka odottivat häntä vielä ennen kuolemaa? Sillä monet merkit ennustivat, että lopusta tulee hyvin tuskallinen. Vai oliko vielä jotakin, jota en osannut aavistaa? Olisin todella halunnut tietää. Mutta tuntui aivan mahdottomalta murtautua irti vaikenemisen tottumuksesta. Etenkin nyt kun puhuminen oli isälle ponnistus. Enkä tiennyt vieläkään, halusiko hän edes puhua? Sanat olivat avuttomia, tyhjiä, vääriä, niillä oli vaikea välittää mitään. Sanat rikkoivat kaiken, piilottivat totuttuun merkitykseensä sen, jolla oli ainoana jotain merkitystä. Ja kuitenkin minun oli vähintään yritettävä.

”Minusta tuntuu, että olet oikeassa,” pakotin itseni vastaamaan isälle. ”Jos Jumala on todellakin olemassa, hän päättää ihmisen kohtalosta koko hänen elämänsä perusteella, ei vain jonkin muodollisesti lausutun sanan tai toteutetun rituaalin pohjalta. Ei hän muuten olisi Jumala.”

Mutta halusin sanoa isälle vielä jotakin. Minun oli yksinkertaisesti pakko sanoa se, vaikka se oli minusta kiusallista.

”Sinä voit olla rauhassa”, sanoin isälle. ”Samantekevää, Jumalanko vai itsesi edessä. Olen siitä aivan varma. Mitä kuolema ikinä tarkoittaakaan, voit olla rauhassa, sinä olet elänyt elämäsi hyvin.”

Hautajaiskulkueet keskikaupungin hautausmaalle olivat kulkeneet isän lapsuudenkodin editse Veerenni-katua pitkin. Nelivuotias isä oli ollut polvillaan jakkaralla ikkunan edessä ja itkenyt katkerasti hautajaisväkeä nähdessään.

”Suretko todella noita vieraita ihmisiä?” sisaret kyselivät.

”En”, isä vastasi. ”Minua itkettää, kun noin paljon ihmisiä kuolee ja taivas tulee täyteen ennen kuin minä ehdin perille.”

Nyt, lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin isä oli itse menossa, mutta hän ei enää tiennyt minne. Enkä minäkään osannut auttaa häntä.

Minulla oli yksi ajatus rohkaisuksi, lähes lohdutukseksi. Yritin antaa sen isällekin.

”Samantekevää, mitä kuolema on,” sanoin vielä kerran, ”et ole siinä yksin. Niin monet sinulle läheiset ihmiset ovat kuolleet ennen sinua. Äitisi ja isäsi. Koulutoverisi. Sota- ja työkaverisi. Jos he ovat kerran selvinneet, selviät siitä sinäkin. Olet siellä, missä hekin, olet heidän kanssaan rajan samalla puolella, ihan sama, mitä se sitten tarkoittaakaan.”

Mutta isä ei tainnut ymmärtää, mitä tarkoitin.

”Niin, äiti oli hyvä ihminen,” hän sanoi, käänsi päänsä sivuun ja sulki silmänsä. Minun oli aika lähteä.

Vanhankaupungin päivät olivat ohi, menimme lasten kanssa kotiin. Maalla muut olivat kuunnelleet Suomen radion suoraa lähetystä Laulukentän öisistä laulujuhlista. Radiossa oli puhuttu kaikesta muustakin, eikä meillä ollut erityisiä uutisia tuliaisina. Ei maallakaan ollut mitään mainittavia uutisia. Mansikkapenkit olivat kasvaneet rikkaruohoa, vaikka minulle vakuutettiin, että niitä oli kitketty niinkuin kaikkia muitakin penkkejä. Ja niin kai olikin. Rikkaruoho vain kasvoi niin nopeasti. Mitä minun läsnäoloni tilannetta muuttaisi? Marjojakin oli tulossa. Karviaisista ja vadelmista näki jo että on tulossa hyvä marjavuosi, ensimmäiset mansikatkin punersivat jo. Ehkä vähempikin huolehtiminen ja touhuaminen riittäisi. Maailma oli täynnä ilonaiheita. Piti vain kiinnittää huomionsa tekemättömistä töistä kaikkeen itsestään tapahtuvaan. Heräämiseen, kasvamiseen, kukkimiseen, sadon kypsymiseen. Laulamiseen, lentämiseen, maassa piipertämiseen, vedessä uimiseen. Mustiin pikkuruisiin kohti tuijottaviin silmiin, portailla vilahtavaan hännänpäähän.

Lapset kuuluivat samoin tuohon luonnon suureen veljeskuntaan.

Omatunto kolkutti, että lapsille jää liian vähän aikaa, pitäisi puuhailla heidän kanssaan enemmän. Kuitenkin he kasvoivat, rupesivat aivan kuin itsestään kävelemään, puhumaan, oppivat lukemaan, ajamaan polkupyörällä, uimaan, luistelemaan. Heillä oli jo omat näkemyksensä maailmasta, hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta. He ajattelivat jo omilla aivoillaan. Lapset kehittyivät kuin jonkin sisimmän pakottamina ja sen toteaminen oli yhtä ihanaa kuin kerätä kulhollinen punaisia mansikoita ei ehkä kaikkein esikuvallisimmin hoidetusta penkistä.

Ehkä elämän kuuluikin olla vähän rempallaan, kesken. Täydellinen järjestys vallitsi vain hautausmaalla ja museossa. Ja kuitenkin tunsin välillä, että olen ahminut itselleni liikaa ja että sydämeeni koski samaisen puolillaan olevan keskeneräisen elämän takia, joka ei käynyt täysin yli voimieni. Joskus haaveilin, että vastuullani tässä maailmassa olisi vain yksi pieni huone: pöytä, tuoli, kirjahylly, sohva nukkumista varten, ja minä itse. Mutta tiesin, että vaikka minun onnistuisikin loppuun asti hallita huonetta, en voisi hallita itseäni kaikkine järjettömine tuntemuksineni, joihin kuului myös kaipuu täydellisestä järjestetystä maailmasta. Ehkä se oli sittenkin kuolemankaipuuta.

Eräänä myöhäisenä iltana, kun valot oli jo sammutettu, kipusi nuorempi poika itkien vuoteeseemme ja tunki minun ja mieheni väliin.

”Kenelle jäävät kaikki tavaranne, kun te kuolette?”, hän kysyi.

”No sinulle ja sisaruksillesi,” vastasin yllättyneenä.

”Mutta niinhän mekin kuolemme kerran,” poika sanoi. ”Mitä järkeä on silloin ylipäänsä koota kaikkea omaisuutta, jos kerran kuitenkin kuollaan?”

”Eihän meillä mitään suurempaa omaisuutta,” ihmettelin.

”No, vaikka niitä hopealusikoita,” poika sanoi. ”Mitä järkeä tässä kaikessa on? Mitä järkeä?” Hän etsi sanoja kertoakseen, mikä häntä vaivasi.

”Mitä järkeä on ylipäänsä syntyä, kun kerran kuitenkin pitää kuolla,” hän purkautui. ”Parempi olisi ollut jäädä kokonaan syntymättä!” Hän itki taas. Hän oli täysin vilpitön, täysin avuton tuon ensimmäistä kertaa häntä mietityttäneen kysymyksen vaikeuden edessä.

Otimme hänet kainaloomme, silitimme ja lohdutimme häntä, puhuimme, selitimme niin hyvin kuin osasimme, niin kuin itse ajattelimme. Puhuimme aivan vakavasti, vilpittömästi kuin kaltaisellemme, ja sellainenhan hän olikin. En tiedä, kuunteliko hän meitä, mutta hänen ruumiinsa rentoutui vähitellen, hengitys muuttui tasaisemmaksi. Kun hän nukkui, mies vei hänet takaisin hänen omaan sänkyynsä.

Aamulla keräsin muovikassillisen vadelmanlehtiä yrttiteeaineksiksi, poimin penkistä salaatinlehtiä, purkitin ensimmäiset mansikat ja matkustin takaisin Tallinnaan. Olin halunnut olla isän kanssa mahdollisimman paljon nyt kun se oli vielä mahdollista, mutta olin kuvitellut sen olevan toisenlaista. En oikein tiennyt itsekään, mitä olin kuvitellut. Ilmeisesti lähinnä jotain henkistä yhdessäoloa. Mutta nyt ymmärsin, että isän fyysinen poteminen muuttui yhä tärkeämmäksi. Äiti ei pärjännyt enää yksin, hän tarvitsi apua. Myös moraalista.

Tarton linja-autoasemalla myytiin sinimustavalkeita pieniä lippuja, kolme ruplaa kappale. Liput olivat keinokuituisia, paksulla maalilla värjättyjä, kovia ja kankeita. Senkin takia ostin yhden, isää ajatellen. Oli kesäkuun kuudestoista päivä. Jossain Põltsamaan tienoilla radio tiedotti, että Karl Vaino on vapautettu Viron kommunistisen puolueen pääsihteerin virasta. Silmänräpäyksessä bussillinen ihmisiä havahtui puoliunestaan, tunnelma vilkastui ja ventovieraat ihmiset alkoivat jutella keskenään, joku avasi tuuletusluukkujakin. Kun Vaino Väljasin ansioluettelo luettiin radiossa, kytki kuljettaja kaikki kaiuttimet päälle.

Isä lepäsi tällä kertaa sohvalla pyjamassa, vaikka oli päivä. Minusta näytti kuin hän olisi huohottanut enemmän kuin muutama päivä sitten. Radio oli yöpöydällä, hän oli kuullut jo uutisen. Otin lipun laukustani, lipulla ei ollut jalustaa enkä oikein osannut laittaa sitä mihinkään. Lopulta tökkäsin sen tyhjään maljakkoon ja asetin maljakon radion viereen yöpöydälle.

”Viron lippuja myydään taas julkisesti,” sanoin isälle.

Isä katsoi lippua. Sanoi sitten hitaasti, joka toisen sanan jälkeen henkeä vetäen: ”En ole kertonut sinulle, mutta kun venäläiset marssivat maahan kesäkuussa neljäkymmentä ja meidän ei annettu nousta vastarintaan, minä revin oman Viron lippuni. Sillä tiesin: Viron valtio on nyt loppu.”

Minäkin muistin lipputangon lapsuudestani. Se oli metallinen tanko mustalla jalustalla. Lipputanko oli kaapin alahyllyllä taaimmaisessa nurkassa. Ihan kuin tankokin pitäisi piilottaa, ihan kuin tankokin olisi syyllinen siihen, mikä lippu siinä oli joskus ollut.

”Ei sitä tiedä,” sanoin. ”Nyt on niin kummalliset ajat. Ei tiedä, vaikka Viron valtio tulisi tuon lipun myötä vielä joskus takaisin.”

Isä pudisteli vain päätänsä.

”Äiti,” hän sanoi ja vaikeni.

Pelkäsin, että hänelle tulee taas kyyneleet silmiin kuten niin usein viime aikoina äidistä puhuessaan. Mutta isä kokosi itsensä, hengitti pari kertaa syvään ja jatkoi.

”Äiti sanoi, että mieluummin olisivat voineet hänen poikansa kuolla taistelussa kuin että Viro annettiin sillä tavalla pois ilman vastarintaa.”

Heinäkuun alussa 1940 äiti ja isä olivat maalla isoäidin luona. Kylään tuli agitaatioprikaati Tallinnasta tekemään vaalipropagandaa Työtätekevän kansan liiton ehdokkaiden puolesta. Koska kaikki muut ehdokkaat oli hylätty, ei tavallaan ollut ketään, ketä äänestää. Kuitenkin kansa käskettiin koolle kunnantalolle, pidettiin puheita. Yksi puhujista oli nuori nainen, tunnettuja kesäkuun kommunisteja. Hän puhui liikuttavan kovasta elämästä Viron tasavallassa, työläisten lapsista, jotka eivät saaneet rahanpuutteen takia opiskella vaan joiden piti kulkea kaduilla ja penkoa roska-astioita henkensä pitimiksi. Suuressa Neuvostomaassa päinvastoin kaikki lapset olivat onnellisia, heidät pantiin jo vauvoina lastentarhoihin, joissa valtio huolehti heistä. Tämä oli tavallisesti hillitylle isälleni liikaa. Hän astui esiin ja kysyi, miksi puhuja valehtelee keskellä kirkasta päivää. Hän on itse tuo köyhän perheen työläislapsi, isä sanoi. Hänen isänsä työskenteli tavallisena työläisenä rautateillä, heillä oli kotona seitsemän suuta syömässä. Ja kuitenkin kaikki lapset kirjoittivat ylioppilaiksi ja vatsa oli heillä aina täynnä. Teidän lastentarhoihinne emme anna lapsiamme, opetatte ne siellä valehtelemaan, isä lopetti. Äitini oli silloin ensimmäisiä kuukausia raskaana.

Loppu oli kuin jännityselokuvasta. Kansa osoitti isälle suosiotaan, samaan aikaan jotkut miehet lähestyivät isää. Isä säntäsi juoksuun, hyppäsi aidan yli ja katosi. Koko illan ja yön hän piileskeli naapurin heinäladossa. Kokouksen loputtua samat miehet tulivat kunnanjohtajan luo ja vaativat, että hän kertoisi, kuka tuo puheenvuoron pitänyt mies oli. Kunnanjohtaja, joka tunsi isän hyvin, vannoi että hän ei ollut nähnyt miestä koskaan aikaisemmin, eikä hän ollut takuulla paikallisia, mikä lie sattumalta paikalle osunut ohikulkija. Miehet kyselivät hänestä vielä yhdeltä ja toiselta, mutta kaikki kohauttivat vain olkapäitään ja siihen juttu jäikin.

Sodan päätyttyä isä palasi äitini ja veljeni luokse. Mutta hän oli muuttunut. Hän ei yrittänyt enää väittää vastaan.

”Näin kuinka suuri on Venäjä ja kuinka vähään venäläinen ihminen tyytyy,” isä sanoi äidille. ”Meillä ei ole mitään toivoa saada enää itsenäisyyttä.”

Vasta nyt, seuratessani isääni tässä hänelle lopullisesti toivottomassa tilanteessa, ymmärsin hänen sanojensa merkityksen. Hänen kärsivällisyytensä, hänen itsehillintänsä, kaikki oli ollut juuri näin aikaisemminkin. Nykytilanne ei ehkä ollutkaan isälle aivan uusi. Isä oli jollain tavalla elänyt koko miehuutensa toivottomassa maailmassa.

Ehkä se ei ollutkaan hänelle niin vaikeaa. Ulkoisesti väkivallalle alistuttaessa on kuitenkin niin paljon, jonka vuoksi elää. Ehkä se, jolla on eniten merkitystä, jää jäljelle. He, jotka elävät vapaudessa, eivät aina ymmärrä sitä. He ajattelevat, että diktatuurivaltiossa kaikkien pitää ehdottomasti olla muserrettuja ja onnettomia. Näin ei ole. Onnellinen voi olla kaikkialla. Mutta ei kaikilla tavoilla.

Isän esivanhemmat olivat kaikki virolaisia, niin kauas taaksepäin kun hän heitä tiesi. Hänen geeneihinsä oli varastoitunut hänen kansansa seitsemänsataaviisikymmentä vuotta kestänyt vieraan vallan alla elämisen kokemus. Siinä oli kaikkea, myös elämän täydellisyyden tajuamisen onnellista tunnetta. Jos tunne olisi ollut vain kurjuutta ja vaivaa, ei todellakaan olisi ollut syytä kestää näin kauan.

Minusta näytti että ainakin elämänsä loppupuolella isä oli melko hyvin sopeutunut ympäröivään maailmaan. Ei niin, että hän olisi mennyt millään tavalla mukaan viralliseen ideologiaan. Pikemminkin hän näytti suhtautuvan Venäjän valtaan kuin omalaatuiseen luonnononnettomuuteen, jonka kanssa on vain elettävä. Kukaan tuskin pitää kylmästä ja sateisesta kesästä tai kuraisesta ja loskaisesta talvesta, mutta mitä muuta ihminen voi tehdä luonnonvoimia vastaan kuin kirota? Jos olojen muuttaminen ei ole mahdollista, oma elämä täytyy sopeuttaa niihin. Täytyy vain olla enemmän sisällä, perheen ja ystävien keskellä. Täytyy vetäytyä itseensä, vähentää intohimoja, oppia tuntemaan iloa elämän pienistä asioista, jotka eivät lähempää tarkasteltuna ehkä olekaan niin pieniä.

Viime vuosina isä piti melko tiiviisti yhteyttä entisiin sotakavereihinsa. Tuo väkisin tuotu sota, johon hänen oli ollut pakko osallistua, tietämättä edes kenen puolesta tai ketä vastaan hänen olisi pitänyt sotia, oli saanut ajan myötä uuden merkityksen. Sota oli nyt osa hänen elämäntarinaansa, yksi sen kipeimmistä paikoista. Sitä ei voinut unohtaa, pyyhkiä olemattomiin. Yhdessä muiden sotaveteraanien kanssa hän kävi retkillä entisillä taistelupaikoilla ja työpataljoonan sijaintipaikoissa ja laski seppeleitä sankarihaudoille. Joka vuosi yhdeksäntenä toukokuuta he veivät kukkia kaatuneiden haudoille Tallinnassa.

Olin isäni tytär, olin syntynyt seitsemän vuotta Viron tasavallan lopun jälkeen ja kaksi vuotta suuren sodan päättymisen jälkeen. Olin perinyt isäni toivottomuuden. Minullakaan ei ollut mitään illuusioita. Kuitenkin nyt oli tapahtumassa jotakin. Isälle se oli jo liian myöhäistä, mutta minulle se oli jatkuvaa elämäntarinaani, johon minun oli joko vapaaehtoisesti tai pakosta osallistuttava.

Kansankokous oli suunniteltu seitsemännelletoista kesäkuuta. Virallisesti saatettiin edustajia Moskovan puoluekokoukseen, mutta todellisuudessa kyse oli jostain suuremmasta. Ilmapiiri oli jännittynyt. Lapset kehotettiin tällä kertaa jättämään kotiin, pelättiin välikohtauksia. Edellisiltana televisiossa oli esiintynyt Vaino Väljas. Hän näytti huonolta: hän oli laihtunut ja silmien ympärillä olivat mustat renkaat. Mutta hän puhui puhdasta viron kieltä! Vaikutus oli sama kuin Gorbatšovin ensimmäisessä televisioesiintymisessä, neuvostojohtaja, joka ei lukenut puhetta paperista, vaikutti lähes nerolta. Tuo sama tavallinen ihme, viron kieli, avasi virolaisten sydämet Väljasille.

Olin ystäväni kanssa Kuku-klubilla lounaalla. Lähes kaikki sieltä olivat lähdössä. Lopetimme ja nousimme mekin, vaikka aikaa oli vielä lähes kaksi tuntia. Pian selvisi, että meidän olisi pitänyt lähteä vielä aikaisemmin. Autojen virta pysähtyi jo Viru-aukiolla. Kaubamajan liikennevalojen takana odotimme varttitunnin, sitten käännyimme sivukadulle. Mutta ruuhkia oli kaikkialla. Näytti kuin koko Tallinna olisi matkustanut samaan suuntaan: bussit, taksit, yksityisautot. Ensimmäistä kertaa ymmärsin kuinka paljon meitä oli. Laulukenttäkin oli jo täynnä väkeä ja ihmisiä valui katkeamattomana virtana paikalle. Kaupunkien ja maaseutupaikkakuntien edustajat kulkivat laululavan edestä, liput ja iskulauseet koholla, heitä saattoivat katkeamattomat suosionosoitukset ja huudot. Vaadittiin isänmaata ja äidinkieltä, itsenäisen talouden IME-ohjelmaa, Viron SNT:n kansalaisuutta, kielilakia. Korkealla aivan laululavan kaaren alla oli jättimäinen banderolli: ”Ei liittovaltio, vaan valtioiden liitto!” Lause oli juhlivan kansanjoukon yläpuolella korkeuksissaan kuin kaikkien tähänastisten vaatimusten huippu.

Jokin oli jälleen toisin kuin aiemmilla kerroilla. Enää ei ollut vain juovuttava ilo, joka liitti yhteen aukiolle kokoontuneet ihmiset, vaan tällä kertaa kyse oli myös yhteisen voiman tuntemisesta. Uskon paluusta omiin voimiin. Uskon paluusta Viron vapauden mahdollisuuteen. Tuona iltapäivänä Tallinnan laulukentällä Viron vapaus näyttäytyi sodanjälkeiselle sukupolvelle ensimmäistä kertaa koko sokeuttavassa kauneudessaan.

Olimme lumottuja.

Seisoin tiukasti puristuneena kansanjoukossa ja olin niin onnellinen. Tiesin, että tämä oli elämäni huippuhetki, mitään enempää ei voinut enää olla. Jos Viron vapaus joskus todella tulisi, ja nyt uskoin että se tulee, se laskeutuisi silloin väistämättä maanpinnalle, se kadottaisi puhtautensa ja loistonsa, se muuttuisi harmaaksi ja arkiseksi, meidän kaltaiseksemme.

Vapaus olikin meissä itsessämme. Isän kautta minulle neljänkymmenenkahdeksan vuoden viipeellä lausutut mummon sanat puhuttelivat minua syvästi. Oliko mummo voinut todella sanoa niin? Muistin kyllä mummon, olin pitänyt häntä tavallisena vanhuksena, jonka elämässä ei ollut paljokaan kodin ja kirkon lisäksi. Kuitenkin mummo oli ollut valmis uhraamaan omat poikansa Viron vapauden edestä. Kuinka mummo rakastikaan Viron vapautta! Ihmettelin häntä kovasti. Kaunista ja surullista oli kuolla isänmaan edestä, mutta minusta tuntui, että se oli kuitenkin helpompaa kuin lähettää omat poikansa kuolemaan isänmaan puolesta. Minulla itselläni oli kolme poikaa, olin ajatellut sitä usein. Olin ymmärtänyt että minusta ei olisi samaan kuin mummosta. Minä en voinut lähettää poikiani kuolemaan, en edes Viron vapauden puolesta. Asia vaivasi minua. Miksi minä en rakastanut Viron vapautta yhtä paljon kuin mummo? Tarkoittiko se sitä, että Viron kansa oli minun kauttani taantunut? Olimmehan kaikki kuitenkin seisoneet kylki kyljessä, laulaneet, pitäneet toisiamme kädestä. Emmekö voineetkaan tehdä enempää? Me, mummon lapsenlapset, kurja kansa. Olimmeko tällaisena edes oikeutettuja enempään vapauteen?

Ja kuitenkin kuoleman varjo kaartui tuonakin päivänä Laulukentän päälle. Varjo oli tuona kesänä kaikkalla, minä huomasin sen selvästi: viileä, lähes näkymätön, liikkumaton, osallistumaton. Ainahan se oli kaiketi ollut siellä, minun huomioni oli vain nyt terävöitynyt. Kuolema oli aina olemassa: meidän kohdallamme, meidän vierellämme, meidän sisällämme. Elimme jokaisen hetken yhdessä kuoleman kanssa ja tämä tieto lisäsi elämään sekä tuskaa että kauneutta.

Mies soitti Põlvasta, kertoi lyhyesti kuulumisia. Hänen äänestään kuului vieno kyllästyneisyys. Mansikka-aika oli parhaimmillaan, viinimarjat punersivat. Kaikki kuivui kuumuudessa: vihannekset, kukat, ruoho. Lapset lojuivat päivät lammikossa, kukaan ei viitsinyt enää mennä heidän kanssaan järvelle. Amerikassa asuvalta tuttavalta oli tullut kirje, hän tulisi kahden viikon päästä pienen poikansa kanssa kylään meille maalle. He olivat ensimmäiset ulkomaalaiset, joiden sallittiin tulla luoksemme maalle. Kotimaisiakin vieraita oli käynyt tai tulossa.

”Ruuan kanssa on huonoa,” mies valitti. ”Kyläkaupassa on vain makaronia ja kalasäilykkeitä. Tänään sain Põlvasta palan savumakkaraa.”

”Huussi,” minulla välähti. ”Tyhjennä huussi ennen vieraiden tuloa. Ja käske poikien korjata aita.”

Itse asiassa minä en suuremmin murehtinut. Elämämme oli niinkuin oli, ei ollut mitään järkeä näyttää sitä ulkomaalaisille jotenkin toisenlaisena. Ja tiesin, että narinoista huolimatta heillä oli maalla hyvä olla. Emmehän me muuten asuisi siellä koko kesää. Ei tarvitse muuta kuin astua ovesta pihalle ja kaikki on kerralla käden ulottuvilla. Pääskysten liverrys ja syöksyt liiterin ovesta sisään ja ulos. Mehiläisten pörinä pensaassa. Lupiinien kukkiva meri vanhoilla navetan raunioilla. Vihreänä tuulessa aaltoileva heinäpelto. Niin paljon elämää elää ympärillä elämästään mitään kyselemättä, mitään julistamatta, mitään vaatimatta, ja tämän kaiken keskellä mieli vähitellen rauhoittuu ja oma elämäkin alkaa näyttää elämisen arvoiselta ja hyvältä ihan vain näin, vain elämisen itsensä vuoksi. Olemassaolo ei olekaan vaikeaa. Olemassaolo on hyvin yksinkertaista. Aurinko paistaa, tuuli puhaltaa, pilvet liikkuvat yläpuolella. Jasmiinipensas tuoksuu iltaisin ikkunan alla. Saunan ovesta leviää savupilvi. Valo ja pimeys vaihtelevat. Silmät katsovat. Sydän pumppaa verta. Käsissä on sinisiä suonia. Iho on pehmeä, lämmin kun sitä kosketat. Kivi on kova ja kylmä. Kesän väri on vihreä, syksy on keltainen ja talvi valkoinen ja hiljainen. Kaikki loppuu, kaikki alkaa uudelleen alusta. Karuselli pyörii. Pääskyset kiertelevät lumisten aukeiden päällä, kuivaneet lehdet nousevat mullasta ja lepattavat puiden oksilla. Öisin ikkunan takana ryömivät tähdet kuin jättiläismäiset kiiltomadot.

Täällä, Tallinnassa, kaikki on toisin. Suuret ränsistyneet kerrostalot vieri vieressä, välissä niittämättömät nurmikentät, asfaltti, pöly. Jarruttavat ja kiihdyttävät autot, väsyneet naiset kirjavissa kesämekoissaan, avokauluksisissa puseroissaan synkkäilmeiset miehet, ruokakassit käsissä. Kaikenkokoisia ja kaikenrotuisia koiria juoksentelemassa ympäriinsä, nuuskimassa, nostamassa jalkaa, kyykkimässä, haukkumassa. Kaikenikäisiä lapsia, polkupyörillä ja ilman, palloja, mailoja, mattopiiskoja, muovipyssyjä. Tämäkin oli kuitenkin sama, täytyi olla. Tämäkin paikka kelpasi elämiseen. Ja piti kelvata myös kuolemiseen.

Olimme nyt kaikki koko ajan isän lähellä: äiti, isän sisar, veljeni, minä. Isä muuttui kuitenkin päivä päivältä silminnähden yksinäisemmäksi. Hän vaipui syvemmälle viimeiseen koettelemukseensa, johon emme voineet häntä seurata. Hänen piti käydä se tie yksin.

Kuollessaan kuten syntyessäänkin ihminen on totaalisen yksin.

Laulukentällä olimme loitsineet kaikki yhdessä vapautta. Olimme kokeneet kaikkia yhdistävää me-henkeä. Tunne oli ollut hyvä, yksi suloisimmista jonka tiesin. Oliko se ollut kuitenkin vain itsepetosta, lapsellista illuusiota, joka todellisuuden kanssa törmätessään armottomasti hajoaa? Sillä kuolema oli todellisuutta. Ja oliko vapauden toivomme samanlainen illuusio? Vapaus, joka pakenee aina, kun saavutamme sen. Oliko todellinen vapaus vasta kuolema? Vapaus ei vain elämän velvollisuuksista ja kärsimyksistä, vapaus ei vain sairaasta ruumiista ja sen tuskista, vaan vapaus ruumiista ylipäänsä ja ehkä sielustakin ja näin niiden molempien kaikista tarpeista.

Mutta vaikka asia olisikin ollut näin, en voinut olla kuoleman puolella. Kaikki minussa oli kuolemaa vastaan. Ruumiini oli kuolevainen, mutta sen jokainen solu janosi elämää, julisti elämää eikä välittänyt vähääkään järjen pohdinnoista ja epäilyistä.

Kävin vielä kerran maalla. Sovimme miehen kanssa, että tämä on viimeinen kerta. Että tulen seuraavan kerran vasta kun kaikki on jo ohi. Olin ollut poissa kaikkiaan vain vähän toista viikkoa, mutta lapset vierastivat aluksi minua vähän, kääntyivät aluksi kysymyksineen ja pyyntöineen ensin isoveljiensä ja isänsä puoleen. Mutta melko pian he sulivat ja yrittivät saada kaiken, mikä oli jäänyt väliin. He järjestivät minulle todellisia esityksiä, juoksivat, mekastivat, tappelivat, seurasivat minua kaikkalle. Yksitellen esittelivät välillä opittuja taitoja: selällään kellumista vedessä, jousipyssyllä ampumista, käsilläkävelyä ja pinoa piirustuksia.

”Tämä on ikuinen elämäni,” oli isä sanonut kerran lapsista. Omalla tavallaan hän oli oikeassa. Elämän olemukseen kuului jatkuva liike, uudelleensyntyminen, aina uudelle elävälle siirtyminen, vanhojen kuorien hylkääminen tarpeettomina. Mutta en osannut mitenkään tuntea isääni noissa terveissä, elämäniloa täynnä olevissa, vähän kasvattamattomissa naarmuisissa kasvoissa. Minusta he eivät olleet kenenkään elämän jatkona, he olivat ainutkertaisia, korvaamattomia. Mitä heistä tulisi?

Heidän ikäisenään ja pienempänä olin pitkät päivät isoäidin kanssa kahdestaan kotona. Isoäiti puhui silloin minulle välillä Jumalasta. Jumala oli taivainen isä, joka tunsi kaikki ihmiset ja rakasti kaikkia kuin omia lapsiaan. Jumala halusi, että ihmiset olisivat hänelle hyviä lapsia ja kääntyisivät hänen puoleensa, silloin Jumala täyttäisi ihmisten toiveet. Isoäiti puhui vuoteellaan istuen ruuan jälkeen ja kun äidin ja isän töistä tuloon oli vielä aikaa. Hänen äänensä oli Jumalasta puhuessa täysin tavallinen, kädet lepäsivät rauhallisesti sylissä. Isoäidin pieni huone oli täynnä vanhanaikaisia tummia huonekaluja: nikkaroitu lipasto, vuode, vaatekaappi, pöytä ikkunan alla. Kello seinällä löi jokaisella täydellä ja puolella tunnilla pim-pom. Aurinko paistoi pitsiverhojen läpi, pölyhiukkaset liikkuivat valoläikissä. Kaikki tämä oli. Olin vielä kovin pieni. Halusin olla kaikille hyvä lapsi, mutta tahdoin myös niin paljon enemmän. Maailma oli suuri ja ihmeellinen. Siihen kuului roska-astian haju, syreeneiden väri keväällä ja lämpimän leivän sanoinkuvaamaton maku. Miksei siinä voinut olla myös Jumala? Pelkäsin Jumalaa vähän, mutta kuitenkin odotin. Mitä pidempään odotin, sitä yksinäisemmäksi tunsin itseni. Viisivuotiaana isoäidin kamarissa tunsin olevani maailmassa täydellisesti ja lopullisesti yksin. Minun itseni piti selviytyä yksin kaikesta. Olin liian pieni pukeakseni tuon tunteen sanoiksi. En puhunut kenellekään mitään, en edes isoäidille. Ei asia loppujen lopuksi kuulunut hänelle. Tämä oli Jumalan ja minun välinen asia. Jumalan, jota ei ollut, mutta joka olisi voinut olla. Ainakin välillä toivoin niin. Kerran kun veli ei tullut illalla oikeaan aikaan kotiin, pyysin salaa peiton alla, että Jumala saattaisi veljen terveenä kotiin. Veli tulikin pian, hän oli mennyt kaverinsa luokse vaihtamaan postimerkkejä, unohtanut kellon ja myöhästynyt viimeisestä bussista.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin en ollut paljoa muuttunut. Tiesin, että minun pitää pärjätä ja tiesin että jotenkin pärjäänkin. Kuitenkin sisimmässäni pelkäsin ja odotin yhä. Jotain tärkeäähän oli pian tapahtumassa. Jotain, joka kosketti Jumalaa suoranaisesti. Jos hän oli olemassa, hänen täytyi olla nyt lähellä.

Isä tarvitsi apua, mutta emme voineet enää auttaa häntä. Me tarvitsimme apua isän auttamiseksi. Mutta päivä toisensa jälkeen kului arkiaskareissa, happityynyjen täyttämisessä, pistämisessä, lakanoiden ja paitojen vaihtamisessa, öisissä valvomisissa. Ketään ei tullut. Mitään ei tapahtunut. Ikkunan takana seisoi kuuma ilma kuin seinä, olisin halunnut repiä sen käsin rikki. Kenenkään vaalea säde ei paistanut ikkunan läpi, kenenkään silmät eivät katsoneet rakkaudella ja armolla meihin. Silloin tällöin vain tänne kaikkien unohtamaan tilaan eksyivät alta syvyydestä ihmisten maailman äänet: moottorin jyrinä, lasten huudot, koirien haukunta.

Meidät oli hylätty.

”Jumalalla on Viron kansaa varten omat suunnitelmansa”, vakuutti pastori kokouksessa sinimustavalkeaa lippua siunatessaan. ”Uskokaamme häneen ja hän antaa meidän teoillemme siunauksen. Rukoilkaamme häntä ja hän vie kansamme vapauteen.”

Ehkä vika oli siinä, että en voinut rukoilla. En voinut uskoa. Vaadin sitkeästi tunnusmerkkiä ja niin kauan kun en ollut sitä saanut kieltäydyin väittämästä, että ehkä sittenkin olin saanut sen. En voinut väitellä Jumalan kanssa hänen olemassaolostaan.

Portti aukeni eräänä varhaisena aamuna, mutta sen raosta ei näkynyt mitään. Yhtään ääntä ei kuulunut. Olin edelleen tietämätön, mikä oli nyt ottanut suojaansa minunkin isäni.

Tietämättömyys oli ainoa, josta voin olla varma.

Sanoma oli yksinkertainen. Kysymykseen ei ollut vastausta. Odottajalla ei ollutkaan aikaa odottaa. Ehkä kysymys oli itsessään väärä ja odottamisen sijasta oli parempi puuhailla elämän tuhansien pikku puuhien parissa. Ehkä kaikki sanamme olivat alusta alkaen toivottoman vääriä, ehkä niin väärien sanojen avulla ei voinutkaan kysyä oikeita kysymyksiä.

Välillä kuitenkin tiesin vastauksen. Vastaus oli oikeastaan hyvin yksinkertainen, aina tässä käden ulottuvilla. Mutta sitä oli yhtä mahdotonta pukea sanoiksi kuin kysymystäkin.

Isän hautajaispäivän aamuna alkoi yhtäkkiä sataa. Näytti siltä kuin taivaan luukut olisivat auenneet kerralla, kunnon kaatosade tuli maan päälle. Hautajaisvieraat värisivät hautausmaalla ohuissa suruvaatteissaan, sateenvarjot takertuivat toisiinsa, hautapaikka ja ympäröivät kulkutiet tallattiin silmänräpäyksessä kuravelliksi. Keskipäivällä sade loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, aurinko tuli taas esiin ja koko iltapäivän lätäköistä ja veden kunnolla kastelemasta maasta nousivat kellertävät höyrypilvet.

Seuraavana päivänä menin takaisin maalle. Mies ja vanhemmat pojat olivat lähteneet jo eilen illalla muistotilaisuuden jälkeen, koska vieraat olivat edelleen meillä. Äiti kieltäytyi tulemasta kanssani. Hän halusi käydä Rahumäellä, olla samoissa huoneissa, joissa he olivat viettäneet isän kanssa niin monta vuotta. Isän sisar lupasi jäädä hänelle seuraksi pariksi viikoksi.

Yritin nukkua bussissa, mutta en saanut unta. Ikkunan takana vilistivät ohi Viron maisemat. Oli kesä. Sama vihreä kesä kuin joissakin unissani isästä. Sama tumma korkea kuusiaita kuin seinä. Kuin suojamuuri. Kuin tietämättömyys. Sama kirkkaassa auringossa vihertävä tie. Ja minä vielä tässä tällä tiellä. Mutta isää ei ollut enää. Isä oli jo kadonnut kuusten tummaan varjoon. Hän oli mennyt pois mukanaan kaikki, mitä hänellä oli: muistot, ajatukset, unet, toiveet ja toivottomuudet. En voinut tuntea häntä. Myöhästyin, epäonnistuin. Mutta kenet minä ylipäänsä tunsin? Mitä tiesin miehestäni, joka oli minulle kuitenkin isääkin läheisempi? Mitä tiesin lapsistani, joita olin seurannut heidän ensimmäisistä päivistään alkaen? Mitä tiesin edes itsestäni? Mitä minä ylipäänsä halusin tietää niin epätoivoisesti ja miksi?

Olin maalla vasta illalla. Viimeinen bussi Tartosta pysähtyi meiltä kymmenen kilometrin päässä. Mies oli minua autolla vastassa.

”Meillä on paljon väkeä”, hän sanoi, ”kunhan päästään perille, näet itse.” Liiterin takana oli monta autoa, piha oli täynnä ihmisiä. Joku soitti tammen alla pilliä, riihituvasta kuului puheensorinaa ja naurua. Minua käteltiin, mutta oli selvää, että täällä vallitsi toisenlainen tunnelma. Ilma oli lämmin, ruusunmarjat tuoksuivat talon päädyssä, päivällä niitetty heinä oli kasattu. Riihituvan takassa paloi tuli, puoliksi syöty ruoka oli pöydässä, keittiössä oli pinoissa likaisia astioita. Kaikkialla oli lapsia, omia ja vieraita.

Otin kengät jalasta ja istuin portaille. Saunan takana pensaassa ruisrääkkä lauloi yksitoikkoisesti, niinkuin joka vuosi. Metsän yläpuolelle oli nousemassa täysikuu, se paistoi puunoksien läpi kuin pallonmuotoinen keltainen lyhty. Tämä kaikki todellakin oli. Elämä eli tällä hetkellä täällä Viron kesäillassa ja elämä eli minussa. Minun elämäni. Minun kesäni, kuten monien muidenkin. Vedin syvään henkeä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oli helppo hengittää. Hengittäminen oli ihmeen yksinkertaista. Ahmin keuhkoihini sateen jälkeistä raikasta kesäilmaa ja tunsin, kuinka jokaisella siemauksella vajosin yhä syvemmälle kummalliseen uneen, jota olin nähnyt syntymästäni saakka. Janosin hetkessä mielettömästi ilmaa. Minä vain hengitin ja hengitin ja hengitin enkä voinut enää lopettaa.

Alkuteos: Isamaa suvi
kokoelmassa Isamaa suvi
Ilmamaa 1997