Julkaistu: 1. keskuuta 2005

Jaan Krossin omaelämäkerrallinen tuotanto

Juhani Salokannel

Me suomalaiset olemme päässeet vihdoin lukemaan Uppiniskaisuuden kronikkaa, Jaan Krossin suurta historiallista romaania 1500-luvun jälkipuoliskosta. Kun tämä neljässä osassa vuosina 1970-1980 ilmestynyt teos julkaistiin meillä viime vuonna, kirjailija oli tullut meille jo hyvin tutuksi; häntä oli käännetty suomeksi yli kaksikymmentä vuotta.

Tutun kertojanäänen, tutun kirjailijan uudessa romaanissa moni suomalainen lukija havaitsi myös tutun temperamentin, tuttuja luonteenpiirteitä.

Romaanin päähenkilössä, tallinnalaispappi Balthasar Russowissa on mielenkiintoista ristiriitaisuutta, sillä hän on samalla kertaa toisaalta älyllinen ja toisaalta maskuliininen, hän on pohdiskeleva ja toiminnallinen, totuudenpuhuja ja selviytyjä, vakavamielinen ja seikkailija, herkkä toisaalta kirjoille, toisaalta naiskauneudelle. Kuka vain tuntee Jaan Krossin itsensä sekä hänen elämäntarinansa, tietää että juuri nämä luonteenpiirteet ovat vieneet miestä maailmassa eteenpäin, väliin taaksepäinkin – ne ovat tuottaneet sekä vankeutta ja karkotustuomion että pelastaneet takaisin Siperiasta.

Onko Russow siis kirjailijan omakuva?

Tämän kysymyksen Jaan Kross on kuullut jo 35 vuotta sitten. Kun romaanisarjan ensimmäinen osa oli ilmestynyt, vanha kirjallisuusmies Lembit Remmelgas totesi: ”Sehän kuvaa sinua itseäsi.”

Oliko Remmelgas oikeassa – tuo puuhakas politrukki, ”punapäsmäri”, kuten Kross eräässä luennossaan sanoo? Remmelgas oli myös huumorimies, Kunnon sotamies Švejkin virontaja, monenlaista elämänsä varrella nähnyt vanha kettu. Kyllä hänen tokaisussaan oli tietty perä.

Mutta tarkasti ottaen vanha politrukki oli väärässä. Me emme siis tänään lähde hänen kelkkaansa.

Uppiniskaisuuden kronikka ei kuulu Krossin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Päähenkilö on voinut saada aineksia, piirteitä kirjailijasta, hyvä on. Mutta se on eri asia kuin omaelämäkerrallisuus, kirjallinen omakuva, alter ego. Näin sanovat kirjallisuuden pelisäännöt. Ja niitä Kross on hyödyntänyt tuotannossaan tietoisemmin kuin moni muu kertoja.

2.

Krossin kirjailijantyö jakautuu kahteen vaiheeseen, lyriikan kauteen sekä proosaan. Proosateosten joukko taas jakautuu sekin kahtia: historiallisiin aiheisiin sekä omaelämäkerrallisiin, lähihistoriallisiin kirjoihin.

Näiden kahden tyypin eroa voi miettiä pitkään – Jaan Kross on itse pohtinut sitä kokonaisessa luentosarjassa Tarton yliopistossa muutama vuosi sitten. Minä esitän omaelämäkerralliset teokset nyt kehitysprosessina, jonka ratkaiseva käännekohta tulee näkyville proosan rakenneanalyysin avulla.

Sekä historiallisen että lähihistoriallisen proosan alueille Kross lähti lyhytmuotoisin harjoituksin, novelleja kirjoittamalla. 1960-luvun lopulla silloinen runoilija kokeili historiallista tuokiokuvaa proosana. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli jo pitkän proosan mestari: Uppiniskaisuuden kronikka oli valmistumassa, samalla ilmestyi Keisarin hullu, Viron historiaa valotettiin toisiaan seuraavin paksuin opuksin. Mutta kuin huomaamatta ilmestyi Looming-kirjallisuuslehdessä novelleja, ja Loomingu Raamatukogu -sarjan vaatimattoman näköisissä vihoissa ne kerääntyivät Ülesõidukohad ja Kajalood -nimisiksi valikoimiksi. Nämä novellit on syytä muistaa. Niissä Krossin omaelämäkerrallisen kerronnan ote oli jo valmiina.

Valmiina oli myös alter ego, Krossin oikea kirjallinen omakuva. Hänen nimensä oli Peeter Mirk – myöhemmin ilmestyi sitten toinen omakuva, Jaak Sirkel.

Suomalaiset lukijat saivat tutustua ensimmäisiin Peeter Mirk -novelleihin käännösvalikoimassa Silmien avaamisen päivä vuonna 1991. Mukana kirjassa oli myöhemminkin kirjoitettua, ja omaan elämäkertaan liittyviä novelleja on ilmestynyt aina tähän päivään saakka. Pääosa niistä on luettavissa toisesta novellivalikoimasta Hallelujaa, joka ilmestyi vuonna 2001.

Novellien linja tuntuu yhtenäiseltä ja vakaalta yhteisen alter egon ja muidenkin kerronnan keinojen toistuessa teksteissä ja käydessä tutuksi. Tämä linja jatkui sitten 1990-luvun tullen romaaneilla, joten vakaa linja tuntui vain lavenevan. Voisi myös ajatella, että lähihistorian kuvaaminen sulautuu näin yhteen paksujen historiallisen romaanien kanssa.

3.

Mutta novellien ja romaanien välissä on saranakohta, yksi teos joka on hyvin mielenkiintoinen kirjailijan kehityksessä – ja joka myös kuvaa ja kommentoi tätä kehitystä. Saranakohtaan osui niin ikään sen valmistuminen: romaani Syvyydestä (Väljakaevamised) ilmestyi juuri Neuvostoliiton romahtamisen ja Viron jälleenitsenäistymisen kynnyksellä.

Romaani kertoo nuoresta miehestä, joka palaa Siperiasta kotikaupunkiinsa Tallinnaan vuonna 1954 ja alkaa sopeutua uuteen neuvostoarkeen. Tutulta kuulostaa, tekijän itsensä elämäkertaa ajatellen. Tuttuja ovat myös monet sivuhenkilöt, eivätkä vain Krossin lähipiiristä vaan Viron historiasta: helposti heistä tunnistaa kulttuurielämän merkkimiehiä Uku Masingista Karl Ristikiviin.

Kirjallinen omakuva siis hahmottuu, Jaan Krossin omakuva. Mutta se yltää teoksessa henkilöitä ja ajankuvaa paljon syvemmälle. Nuoren miehen kotiinpaluu on nimittäin romaanissa vain yksi teema, varsinainen juoni kertoo muusta.

Kirjan päähenkilö pääsee töihin arkeologisille kaivauksille, ja siellä hän tekee löydön. Linnanmuurista hänen kätensä tavoittaa rasian, jossa on käsikirjoitus. Peeter Mirk teettää tekstistä käännöksen asiantuntijalla. Käy ilmi, että tekstin on kirjoittanut keskiajalla elänyt tanskalaissyntyinen Liivinmaan piispa Andreas Sunonis, ja tekstissään hän esittää kuolemansairaana tunnustuksen erehdyksistään; hän on käyttänyt valtaansa väärin ja sortanut paikallisia asukkaita.

Rasia ja teksti ovat monin tavoin vertauskuvallisia; voiko spitaalisen kirkonmiehen viesti tartuttaa löytäjänsä vielä nyt vuosisatojenkin kuluttua, ovatko kaikki Baltian vallanpitäjät sortajia, ja niin edelleen. Mutta tällä tarinan kuviolla on vielä muutakin sanottavaa.

Krossin historiallisissa romaaneissa esiintyy runsaasti kirjallisia dokumentteja, kerronnassa lainataan kirjeitä, asiakirjoja, lehtiuutisia, mitä vain. Nämä sisätekstit toimivat tietysti näytelmän rekvisiittana ja lavasteina, ne luovat aitoa tunnelmaa ja lisäävät tarinan uskottavuutta. Näinhän on kaikissa historiallisissa romaaneissa, mutta Krossin teoksissa sisätekstit kyllä tuntuvat väliin jopa näytelmän henkilöiltä: niitä kätketään ja niitä paljastetaan, niillä on oma kohtalonsa.

Dokumentit ovat siis tärkeitä, ja niiden syvin merkitys on rakenteellinen. Historiallinen romaani on peli, jossa vastapuolina toimivat todellisuus ja mielikuvitus, fakta ja fiktio – eli todella tapahtuneet, yleisesti tunnetut ja lukijan tarkistettavissa olevat historian tosiasiat sekä kirjailijan omaa keksintöä olevat seikat. Tämä toden ja keksityn kontrasti luo historiallista romaania, noiden kahden välisessä suhteessa ilmenee kirjailijan näkemys ja sanoma. Se antaa teokselle koko sen kiinnostavuuden ja mielekkyyden. Suhteen rakentaminen on romaanin onnistumiselle erittäin tärkeää.

Syvyydestä-romaanissa lukijaa odottaa suuri yllätys. Se koskee juuri tätä dokumentin ja fiktion suhdetta.

Kun lukija tulee piispan tunnustuskirjeeseen, hän eläytyy siihen niin kuin konsanaan historialliseen asiakirjaan. Mutta luettuaan sitä aikansa hän hätkähtää: tämä dokumentti ei voi olla aito – se on keksitty. Havainto ei edellytä keskiajan historian erityistuntemusta, kyllä se selviää pelkillä koulutiedoilla. Tekstin tyyli nimittäin paljastaa oikean laidan; vaikka aloitus on juhlavan arkaainen, jatkossa piispan ilmaisu muuttuu nykyaikaisen romaanin kerronnaksi.

Yllätys muuttaa koko teoksen pelikuvion. Toden ja keksityn asetelma heilahtaa nurinpäin.

Mitä kirjailija haluaa sanoa sillä, että historiallisen romaanigenren suurin rakenteellinen kontrasti käännetään nyt ylösalaisin?

Krossille luonteenomaisella tavalla tämä siirtymä on sekä hyvin taitava ja älykäs että hyvin leikillinen – se on todellinen narratiivinen silmänisku. Kross tekee romaanistaan omankuvan, joka esittää hänen elämäkertansa lisäksi myös hänen kertomataidettaan. Kun fakta ja fiktio vaihtavat paikkaansa, romaani osoittautuu peiliksi, josta voi tarkastella koko Krossin proosan poetiikkaa.

Ja tästä peilistä näkyy peli. Paikanvaihto on kuin peliä, shakkinappuloiden siirto – ja mitä siirretään, juuri faktan ja fiktion nappuloita. Ne osoittautuvat siis koko pelissä tärkeimmiksi. Krossin proosa on peliä näillä kahdella elementillä. Siinä on sen poetiikan ydin.

Krossin lukijat ovat tottuneet faktan ja fiktion vuorotteluun romaaneissa, heihin on kasvanut luottamus siihen, että dokumentit luovat uskottavuuden, fantasia taas vauhdin ja jännityksen. Vastakkain ovat siis oikeastaan historian henkilö ja itse kirjailija. Henkilö on totta, kirjailija kuvittelee. Nämä ovat heidän roolinsa.

Kun roolit nyt vaihtuvat, sanoma on ilmeinen ja merkitsevä. Keskiajan piispa katoaa fantasian usviin, kirjailija saa kantaakseen historiallisen toden ja totuudellisuuden viitan. Punnukset vaa’assa ovat vaihtuneet, ja totuudellisuuden punnus on painava. Voisiko romaanikirjailija tämän vakuuttavammin ilmoittaa, että tästä lähtien hänen teostensa päähenkilöissä ei ole kuvitelmaa vaan he ovat täyttä totta!

Julkaistessaan romaanin Syvyydestä Kross oli maineikas historiankuvaaja, jonka omaelämäkerralliset novellit vaikuttivat välitöiltä. Mutta tämä teos muuttaa tilanteen. Dramaattisella kerronnallisella eleellä Jaan Kross legitimoi Peeter Mirkin ja ilmoittaa, että kaikella mitä hän kirjailijana tästä lähin oman nuoruutensa aikakaudesta kirjoittaa, on dokumentin arvo ja luotettavuus.

4.

Tie lähihistoriaan oli siis avattu, omaelämäkerrallisten romaanien ja novellien maailma laajeni nopeasti 1990-luvun tullen – samaan aikaan, kun poliittinen ja valtiollinen tilanne Virossa muuttui nopeasti ja johti maan itsenäisyyden palauttamiseen.

Kun maa vapautui, myös kirjailija saattoi puhua suoraan.

Näin voi ajatella, vetää siis yhtäläisyysmerkit Viron vapauden ja Jaan Krossin lähihistoria-aiheiden välille. Oikein se onkin, mutta varsin yleisellä tasolla.

Kirjallisuus on nimittäin monimutkaisempi ja hienovaraisempi järjestelmä kuin politiikka ja sen vallankäyttö. Virossa neuvostovallan kaatuminen ei ryöpsäyttänyt auki lukittuja pöytälaatikoita kuten Venäjällä, uusissa oloissa koko kulttuurielämä ja sen asema ja arvomaailma muuttuivat. Tilanne ei ollut helppo taiteilijoille, moni kirjailija vaikeni – runoilija Juhan Viiding myös lopullisesti.

Jaan Krossille tuli päättyvän vuosisadan viimeisestä kymmenluvusta hyvä ja hedelmällinen vuosikymmen. Mutta hänen tuotantonsa ei ollut pelkkää patoluukkujen avaamista, kielletyistä asioista puhumista nyt kun niistä oli tullut sallittuja. Hänen omaelämäkerralliset teoksensa ovat kaikkea muuta kuin yksitasoista näköistaidetta, tilitys- tai päiväkirjaproosaa, sellaista suoraa kraana auki -tunnustuskirjallisuutta jota Suomessa on aina jostakin kumman syystä ihailtu.

Vapautuneessa Virossa on sielläkin tehty näköistaidetta. Yksi Siperiaan karkottamista kuvaava tiiliskiviromaani suomennettiin, mutta meidän kritiikkimme pysyi kylmänä: eräs arvostelija totesi kuivasti, että sosialistisesta realismista ei tässä päästy paljonkaan eteenpäin – kun ennen tilanomistajat olivat pahoja ja kommunistit hyviä, vaihdettiin nyt vain osia.

Jaan Krossin teoksissa on toisenlainen taiteilijanote. Hänen lähihistorialliset romaaninsa ovat rakenteellisesti monitasoisia konstruktioita. Vaikka niissä on asiana ja aiheena se historia, josta vielä äsken piti vaieta, kirjailijalle ei riitä tuon asian kertominen. Teostensa asetelmilla hän haluaa ilmaista vielä yhden seikan: sen miten vaikeata tuon vaietun historian käsitteleminen edelleen on. Nämä teokset siis samalla kertaa puhuvat totuuksia ja problematisoivat totuuksien puhumisen.

Lukijalle tämä asettaa vaatimuksen: hänen on oltava valppaana. Vaikka sodan ja Siperian aiheet ovat tärkeitä ja kiinnostavia, lukijan on seurattava näiden aiheiden lisäksi myös sitä missä kulmassa ne milloinkin esitetään, kuka teoksissa puhuu ja kuka vaikenee, miten eri henkilöt ja heidän kokemusmaailmansa sovitetaan ja suhditetaan toisiinsa.

Syvyydestä-romaanin peiliefekti kannattaa siis pitää mielessä. Peili on taiteessa narkissosmaisen itsetiedostuksen symboli, mutta se voi viitata myös labyrintin peräkkäisiin huoneisiin ja sokkeloihin, piiloleikkeihin ja seikkailuihin. Myöhemmät romaanit ja novellit puhuvat kyllä suoremmin kuin tuo murroskohdan Syvyydestä; silti niiden sommitelmat ovat aina monitasoisia ja monimerkityksisiä.

5.

Krossin historiallisia romaaneja on vauhdittanut taidokas juonenpunonta, lähihistorialliset romaanit sisältävät kekseliäitä konstruktioita. Kaikki tämä viittaa siihen, että Jaan Kross on hyvin kirjallinen kirjailija. Meneekö tämä kirjallisuudellisuus jo paperisuudeksi, sellaiseksi jota amerikkalaiset kutsuvat nimellä English department literature tarkoittaen sokkeloisia, tekotaiteellisia luomuksia joista on mukava tehdä yliopistolla tekotieteellisiä väitöskirjoja?

Kiellän tämän viitaten vaikkapa suuren suomalaisyleisön suosioon, ja todisteeksi esitän vielä kiintoisan yksityiskohdan tuotannosta.

Kross käyttää omaelämäkerrallisissa kirjoissaan kahta eri päähenkilöä. He ovat kuitenkin hyvin toisensa kaltaisia ja ennen muuta muistuttavat myös kirjailijaa itseään. Jaak Sirkel ja Peeter Mirk ovat nämä kaksi alter egoa.

Lukija voi nyt ihmetellä näitä nimiä: samanlainen nuori mies, mutta kaksi eri nimeä. Onko se virhe? Eli onko kirjailija uutta novellia aloittaessaan unohtanut, minkä niminen kaveri seikkaili edellisessä kertomuksessa?

Kyse ei voi olla virheestä tai muistamattomuudesta, ja tähän on yksinkertainen syy. Jos Jaan Kross olisikin hajamielisyyksissään unohtanut sankarinsa nimen, hän olisi voinut kääntyä kirjoituskoneensa äärestä ja kysyä asiaa Elleniltä.

Kahden toisiaan muistuttavan päähenkilön käyttö ei siis ole tahatonta huolimattomuutta – mutta ei siihen sisälly liioin mitään salaisuuttakaan, kryptistä, kabbalistista mystiikkaa. En ole löytänyt järjestelmää, joka määräisi näyttämölle vuoroin Jaakin ja vuoroin Peeterin. Kirjailija onkin maininnut, että tällä tavoin hän saa vapautta ja liikkumavaraa työhönsä. Ymmärrämme, että se on näiden omaelämäkerrallisten teosten valmistelussa ennen muuta eri ainesten yhdistelemistä.

Kaksi vähän epäloogisesti käyttäytyvää alter egoa todistavat, että Kross ei tähtää liian tiukkoihin konstruktioihin, vaikka haluaakin teoksiinsa aina moniulotteisen rakenteen. Kerrontatekniikan väljyyttä on sekin, että tarkalle silmälle siinä erottuu pientä huojuntaa, epäjohdonmukaisuuttakin. Krossin lauseissa voi sekoittua kolme eri ääntä: kertomuksen fiktiivisen päähenkilön, Jaan Kross -nimisen reaalimaailman henkilön sekä vielä ns. sisäistekijän ääni. Siirrytäänkö silloin romaanikirjallisuuden esitystavasta muistelmakirjallisuuteen? Noilla kahdella genrellä on sittenkin eri luonne, eri maku – niiden pelisääntöjä erottaa suhtautuminen kertojan omniskienssiin, kaikkitietävyyteen: mikä muistelmissa on tilitystä voi romaanissa olla selitystä.

Paikallaanlento tekee tässä romaanin ja muistelmien rajauksessa huiman tempun. Päästettyään aiemmin vain vähän memuaristiikan ilmaisutapoja kerrontakeinojensa joukkoon kirjailija on tässä teoksessa kahmaissut romaanitekniikkansa sisälle koko muistelmien genren. Temppu on tietoinen, se onnistuu. Muistelmat eivät syöneet romaania vaan romaani nielaisi muistelmat – niin päin tässä kävi.

6.

Jaan Kross, hallitun kerrontatekniikan taituri, on siis aikalaiskuvauksissaan antanut kerronnan pelisääntöjen joustaa. Tärkeintä on sittenkin itse asia. Kirjailija on halunnut kertoa omasta aikakaudestaan kaiken.

Niin on käynytkin. Kuva itsenäisen Viron vuosikymmenistä vaikuttaa hyvin kattavalta.

Silmien avaamisen päivä sisältää kuusi novellia, Hallelujaa kymmenen, ja omaelämäkerrallisia romaaneja ovat – tapahtuma-ajan mukaisessa järjestyksessä – Wikmanin pojat, Syvyydestä, Mesmerin piiri ja Paikallaanlento. Muutama novelli on vielä suomentamatta, mutta nyt olemme juuri saaneet lukeaksemme tuoreen muistelmateoksen Rakkaat kanssavaeltajat. Kirjallinen panoraama yltää Viron itsenäisyyden juuriin saakka, jos omaelämäkerrallisten teosten jonon alkuun lisätään ei-autobiografinen mutta lähihistoriallinen romaani Kuningasajatus.

Mutta voiko omaelämäkerrallinen ote historiaan olla kattava? Nuori Kross oli huomattavan kaupunkilainen, huomattavan akateeminen mies. Ei hänen aikalaiskuvauksissaan ole maaseudun tai agulien, laitakaupungin, maailmaa.

Kyse on kuitenkin kaunokirjallisuudesta. Romaanitaide ei ole statistiikkaa eikä sosiologiaa, sen voima on tyypillisyyden, yleistävyyden tavoittamisessa. Se ei kata aihettaan tasaisena mattona vaan valonheittimenä, joka risteilee yli maiseman ja kohdistaa valokeilansa sen tärkeimpiin kohtiin.

A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus on Viron kansallisromaani. Silti tämä kansakunnan identiteettiä analysoiva suurteos ei kerro esimerkiksi lainkaan Viron Vapaussodasta. Suomalaiselle Väinö Linnan lukijalle tämä on hämmästyttävä seikka, mutta juuri Vapaussodan puuttuminen alleviivaa teoksen itselleen asettamaa tehtävää: se ei ole historiallis-yhteiskunnallista realismia kuten Täällä Pohjantähden alla vaan jotakin muuta. Virolaiset lukijat tietävät hyvin, mistä on kysymys: yrityksestä tavoittaa ja esittää vielä syvällisempi maailmankatsomus.

Samalla tavalla toimii Jaan Krossin aikalaiskuvausten kokonaisuus. Sen kattavuus on valikoinnin, jäsentämisen voimaa.

Kansallisen kattavuutensa nämä romaanit ja novellit saavat henkilöiden karakterisoinnista: se on nopea ja osuva. Siksi kirjailijan ei ole tarvinnut kuvata joka ainoaa vuotta Viron lähihistoriassa. Mutta kun jonkin tutkintovankilan sellin läpi kulkee joukko vangittuja virolaismiehiä, tuntuu kuin lukijalle esitettäisiin suuri läpileikkaus koko kansasta. Tämä sosiograafinen kattavuus on tulosta siitä karakterisoinnin taidosta, joka näkyy A. H. Tammsaaren osuvissa luonnehdinnoissa; Väinö Linna tekee saman repliikeissään. Ja tuloksena on, kun kerran rinnastamaan ryhdyttiin, kansallinen henkilögalleria jota voi sanoa Balzacin veroiseksi.

Tammsaaren esimerkki auttaa meitä asennoitumaan oikein myös siihen, että tämä kattava aikalaiskuvaus rakentuu sekä novelleista että romaaneista. Täällä Pohjantähden alla kun tässä ollaan, me suomalaiset odottaisimme Viron historiasta tietysti trilogiaa. Mutta moiset konventionaaliset odotukset hyvä kirjailija aina yllättää.

Tammsaare yllätti lukijansa sillä, että Totuuden ja oikeuden muoto on poikkeuksellisen oikullinen ja katkelmallinen – se on hyvin improvisatorinen ollakseen pitkää proosaa. Mutta siinä sen arvoituksellisuus ja lumo onkin.

Jaan Krossin kuva Viron lähihistoriasta yllättää sillä, että se käsittää novelleja ja romaaneja, siis keskenään erilaisia, erimuotoisia, erimittaisia teoksia. Hyvin yhtenäisen kokonaisuuden ne silti muodostavat. Viron ja Suomen kartalta tutulla termillä tätä kokonaisuutta voisi nimittää saaristoksi, arkipelagiksi. Mutta taivaan kartalta ja vanhoista kielistä löydämme sille vielä yhden nimen. Jos Väinö Linna kirjoitti trilogian ja A. H. Tammsaare pentalogian, voimme sanoa että Jaan Kross on kirjoittanut plejadit.

7.

Hyvät kuulijat. Tärkeintä on sittenkin itse asia, totesin äsken. Ja sanottava on käynyt Krossin aikalaiskuvauksissa yhä painokkaammaksi vuosi vuodelta.

Kaunokirjallisuuden arvo on jo pelkässä ihmiselämän arkipäivän tosioloisessa kuvauksessa – näin oli etenkin Neuvostoliitossa, jossa tuota arkea ei kuvattu lehdistössä eikä missään muualla kuin tarkasti valvotussa taiteessa. Krossin aikalaiskuvauksilla on siis jo sellaisenaan suuri historiallinen arvo ja suuri todellisuusarvo. Mutta teksteistä voi tulkita helposti myös aivan suoran yhteiskunnallisen kannanoton, ja sen kärki on vaihtanut suuntaansa ajatuksia herättävällä tavalla.

Aikalaisnovellien suomennosvalikoimat Silmien avaamisen päivä ja Hallelujaa on järjestetty kronologiseksi jatkumoksi. Sarjan avausteksti Vereslihalla kuvaa syksyä 1939, jolloin Hitler kutsui Viron saksalaisperäisen väestön heim ins Reich antaen täten ymmärtää, mitä vasta solmittu Molotovin ja Ribbentropin sopimus Baltialle merkitsi. Tallinnaan sijoittuvan traagisen tapahtumasarjan esittävä novelli kertoi samalla suoraan Natsi-Saksan julmuuksista, kun se sivusi puolalaisten kohtaloita. Virossa parastaikaa käynnistyvään neuvostotukikohtien rakentamiseen novelli ei ota suoranaisesti kantaa, ajankuva vain luodaan tarkasti ja osuvin yksityiskohdin. Mutta lukija voi kyllä itse päätellä, millainen valtio on se, joka oli juuri astunut yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa.

Jatkossa tämän valtion – Neuvostoliiton – todellinen olemus käy sitten monin tavoin selväksi. Kaunokirjallisuuden perustehtävä, todellisuuden osoittelematon ja alleviivaamaton kuvaus, toteutuu aikalaisnovelleissa, mutta kyllä ihmisten absurdit ja sattumanvaraiset kohtalot vankileireillä kasvavat myös syytöksiksi. Suorimmin Kross syyttää neuvostojärjestelmää esittäessään sen asetelman, jonka luo Indrek Tarman kohtalo romaanissa Mesmerin piiri.

Nuoren lahjakkaan Tarton yliopiston oikeustieteilijän äkillinen ja täydellinen katoaminen neuvostokurimukseen on karmaiseva tarina – ja tietysti täyttä totta; tämän romaanihenkilön oikea nimi oli Andres Raska, ja hän oli Krossin läheisin opiskelutoveri. Romaanin kehyskertomus esittää krossmaisesti hienovireisen kysymyksenasettelun totuuden tietämisen ja kertomisen inhimillisestä puolesta – siinähän minäkertoja asettaa itsensä kiirastuleen joutuessaan päättämään, voiko hän kertoa Indrek Tarman kohtalon tämän länteen paenneelle isälle sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän itse pääsee rautaesiripun toiselle puolelle ja yhteyteen tuon vanhan miehen kanssa.

Mutta samassa romaanissa kirjailijan suoran syytöksen kärki kääntyy vielä uuteen suuntaan ja osoittaa entistäkin terävämpänä lopulta idästä länteen. Miten se on mahdollista?

Olen varma siitä, että monellekaan teistä, hyvät kuulijat, ei Atlantin julistus sano yhtään mitään, tai ainakin sen mieleen palauttaminen on miettimisen takana. Mutta mitäpä tuosta, sillä eräät toisetkin ovat tämän julistuksen unohtaneet – nimittäin länsivallat. Niin ei pitänyt silti käydä. Kyse oli toisen maailmansodan aikana allekirjoitetusta merkittävästä asiakirjasta, jonka länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto muotoilivat. Julistuksellaan nämä maat valoivat toivoa sodassa kärsiville itäisen Euroopan kansoille: niille kaikille luvattiin itsenäisyyden palautus sodan päätyttyä. Mutta rauhan tultua, jo ennen kylmän sodan alkamista länsivallat antoivat periksi Stalinille. Lupaus monimiljoonaiselle monien kansojen vyöhykkeelle vanhan Euroopan ydinalueilla siis kerta kaikkiaan unohdettiin.

Romaaneissa Mesmerin piiri ja Paikallaanlento Kross nostaa esille Atlantin julistuksen ja osoittaa sen valossa, miten täydellisen avuttomalla ja tahdottomalla tavalla länsi jätti itäisen Euroopan kansat sodan jälkeen oman onnensa nojaan. Niin on kirjailijan lähihistoriallisten teosten yhteiskunnallisen kannanoton kärki tehnyt täyden kierroksen. Viron, Baltian, koko vanhan korkeakulttuurisen Keski-Euroopan itäosan tuhoamisesta syytös kohdistuu ensin Saksaan, sitten Neuvostoliittoon, ja lopulta kaikkiin läntisiin suurvaltoihin.

Syytös on raskas. Jaan Kross ei tällä tavoin tee mitään pikku merkintää jo suljetun historiankirjan sivunlaitaan; romaanikirjallisuuden kontekstissa hänen äänenpainonsa ovat todellisia jyrähdyksiä. Elleivät ne ole aktiivista ja ajankohtaista EU-keskustelua, niin mitä se paljon kaivattu EU-keskustelu oikein on.


1. keskuuta 2005


Lue myös


Viro eilen
Sirje Olesk

Oskar Kallaksen vaellus

Aino Kallaksen aviopuoliso, vaimoaan kymmenen vuotta vanhempi Oskar Kallas kuoli tammikuussa 1946 pakolaisena Tukholmassa. Aino Kallas ryhtyi kirjoittamaan miehensä muistoksi kirjaa, jonka nimeksi piti…
subject

100 aastat riigikeelt
Valve-Liivi Kingisepp

Õ tulekust eesti kirjakeelde

Varsti 500-aastaseks saava eesti kirjasõna ajaloos on huvitav seik, et teame, kes, kuidas, millal kujundas ja täiendas kasutusel olnud ladina alfabeeti uue tähega, grafeemiga õ.Õ tulekust eesti kirjakeelde
subject

Eestlasena Soomes
Mariliis Kuukuma

Emakeele vägi

Eesti ja Soome suhtlus kirjandusmaastikul on väga elav ning põnev. Mõistagi pole kirjandussuhted alati nii soojad ja tihedad olnud. Suhteid on mõjutanud nii poliitiline olukord, ideoloogiline hoiak kui…
subject