Renate Keerd – ”Katsojalle ei tarvitse antaa kainalosauvoja”

Heidi Iivari

Heidi Iivari

Renate Keerd – ”Katsojalle ei tarvitse antaa kainalosauvoja”

Palkittu teatterintekijä Renate Keerd (s. 1978) on saanut fyysisillä esityksillään paljon huomiota useilla kansainvälisillä teatteri- ja tanssifestivaaleilla. PURE MIND voitti pääpalkinnon Minskin teatterifestivaalilla. Tänä vuonna ensi-iltansa on saanut kaksi uutta Keerdin esitystä.

Renate Keerd (Kuva: Gabriela Liivamägi)

Renate Keerd
Kuva: Gabriela Liivamägi

Onko virolaisen isäsi ja latvialaisen äitisi teatteritaustalla ollut vaikutusta ammatinvalintaasi?
Isäni on työskennellyt ennen kaikkea teatteriohjaajana viimeisen 20 vuoden ajan. Äitini on kylläkin opettaja, mutta suuri teatterin ystävä. Niinpä rakkaus teatteria kohtaan on kulkenut mukana lapsuudestani lähtien. Tosin en ole koskaan halunnut erityisesti näyttelijäksi. Tajusin peruskoulun yhdeksännellä luokalla, että minuahan kiinnostaa ohjaaminen, ennen kaikkea omien maailmoiden luominen, ei niinkään klassinen ja näytelmätekstiin pohjautuva ohjaaminen.

Kertoisitko tarkemmin, mikä on Kompanii Nii?
Kompanii Nii on fyysistä teatteria esittävä ryhmä, jonka perustin vuonna 2012. Sen ydinjäsenet ovat Liisa Tetsmann, Taavi Rei ja Gerda-Anette Allikas. He ovat entisiä oppilaitani Dreek Stuudiosta, joka on perustamani tanssi- ja teatterikoulu Tallinnassa. Lisäksi Kompanii Niin esityksissä on myös vierailevia näyttelijöitä.

Oman teatteriryhmän perustamiseen minua ajoi yhä syvenevämpi tarve hioa ja kehittää taiteellista tyyliäni ja työskennellä ohjaajana, ei enää esiintyjänä. Tässä ryhmässä olenkin ennen kaikkea taiteellinen johtaja ja teatterinohjaaja. Viimeksi olin itse lavalla vuonna 2015, kun teimme yhdessä espanjalaisen teatteriohjaajan Maria Ibarretxen kanssa esityksen Pink Flamingos, Crazy Horses. Oman ryhmän luominen on ollut hyvin aikaavievä ja pitkä prosessi, mutta osaan arvostaa lopputulosta. Olen äärimmäisen tyytyväinen ryhmään ja mielettömän kiitollinen sen jäsenille.

Aloitit urasi tanssiesityksillä. Nykyisin teet fyysistä teatteria, mutta sanakaan ei ole vieras sinulle…
Totta puhuen en itse käytä tuollaisia kategorioita. Vannon yksinkertaisesti teatterin nimeen, kaikki muut määritelmät ovat turhia rajoituksia, joita en ajattele. Jos täytyy jollakin tavalla määritellä, niin sitten sanalla nykyteatteri, joka on jo olemukseltaan symbioottinen. Olen tehnyt sekä tekstiä sisältäviä että tekstittömiä esityksiä, ja täytyy todeta, että molemmat tavat ovat kiinnostavia.

Miksi et halua kommentoida tai kuvailla esitystesi sisältöä?
Tosiaan, esitysteni käsiohjelmista ei löydy sisältökuvauksia. Minusta on äärimmäisen tärkeää se, ettei omaa näkemystä tuputeta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu reilummalta toimia näin. Jokainen katsoja saa itse päättää, mitä haluaa nähdä, mille antaa painoa ja mistä lähtökohdista hän esitystä katsoo. Minä en halua sekaantua siihen prosessiin. En siis anna tulkintaan kainalosauvoja. Onhan sekin jonkinlainen indikaattori vastaanottajalle. Katsojan täytyy tavallaan pystyä rentoutumaan, luottamaan itseensä, mutta samalla myös nähdä vaivaa. Suosin itsekin ns. puhtaalta paperilta lähestymistä, kun olen teatterissa tai elokuvissa vastaanottajan asemassa. Pidän siitä, että taideteos puhuu puolestaan.

Tahe (kuva: Gabriela Liivamägi)

Tahe
Kuva: Gabriela Liivamägi

Miksi esityksen Tahe nimi julkistettiin vain hetki ennen ensi-iltaa?
Siitä yksinkertaisesta syystä, että en ollut varma esityksen nimestä. Olen hirveän kiitollinen Tartu Uus Teaterille, että se ei mitenkään painostanut ja antoi minulle aikaa. Jossakin vaiheessa ihan unohdin koko nimikysymyksen ja keskityin vain luomaan. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta, kun esityksen nimeäminen jäi näin viime hetkeen. On ollut niinkin, että alussa on ollut vain nimi. Miten milloinkin. Tosin tälläkin kertaa palasin takaisin siihen, mistä olin aloittanutkin. Esityksen harjoittelun aikana minulla oli monta erilaista nimivaihtoehtoa, mutta lopuksi ensimmäinen impulssi oli kuitenkin se oikea ja kaikki muut vain rakennelmia.

Miten esityksesi syntyvät?
Sitä on aina niin vaikea selittää, mutta sanotaan nyt näin, että se on sydämen ja pään miellyttävän yhteistyön tulos. Jotain osaa esitystä olen valmistellut pitkään tietoisesti, jotain osaa tiedostamattomasti ja luonnollisesti myös käytännössä kokeillen. Se on jossakin mielessä sellainen päättymätön ja intensiivinen prosessi; päässä hurisee ideoiden, ajatusten ja kuvien totaalinen sinfonia. Luodessani olen täysin sen prosessin sisällä ja välillä minun täytyy pakottaa itseni lepäämään.

Elo 1/2018