Tuglas-seura

Kirjahylly

Valdur Mikita

Kukeseene kuulamise kunst, Läänemeresoome elutunnet otsimas

Välgi metsad 2017

Valdur Mikita

Kukeseene kuulamise kunst, Läänemeresoome elutunnet otsimas

Välgi metsad 2017

Valdur Mikita jatkaa uudessa kirjassaan virolaisen ja suomalais-ugrilaisen kansanluonteen pohtimista. Hän kuvaa tarkasti ja ajatuksia herättäen pohjoisen kansojen erityistä suhdetta luontoon ja niitä henkisiä piirteitä, jotka erottavat suomalais-ugrilaiset muista eurooppalaisista. Myös pohjoisten yhteiskuntien menestymisen saloja Mikita valottaa aivan uudesta näkökulmasta.

Yksi Mikitan keskeisimpiä teemoja on suomalais-ugrilaisen kulttuurin salaperäisyys ja tutkimattomuus verrattuna eurooppalaiseen kulttuuriin. Virolainen elää jatkuvasti kahden kulttuurin, eurooppalaisen ja suomalais-ugrilaisen rajalla ja hänellä on eurooppalainen sydän ja suomalais-ugrilainen henki. Tästä syntyy jatkuva jännite, joka tekee virolaisesta kiinnostavan. Virolaisella on suomalais-ugrilaisuutensa vuoksi myös vahvuuksia, jotka eurooppalaiselta puuttuu. Mikita nostaa esille ajatuksen, että suomalais-ugrilaiselle, toisin kuin eurooppalaiselle, luonto on osa kulttuuria ja kulttuuri luonnon kokemisen luonnollinen jatkumo. Kesäteatterit ovat tästä oiva esimerkki, kun antiikin kulttuurin kajastukset tuodaan keskelle metsiä ja soita.

Virosta ja virolaisista kiinnostuneelle on aina innostavaa lukea kirjoja, jotka pyrkivät paljastamaan jotakin uutta virolaisen ihmisen sielunmaisemasta. Mikitan esseitä lukiessa on hauska herätä uudelleen ja uudelleen oivaltamaan, että noinhan se onkin, en vain ole tullut ajatelleeksi. Virolaisen ymmärtäminen tuntuu todellakin alkavan hänen voimakkaan luontosuhteensa ymmärtämisestä.

Tästä uusimmasta kirjasta tekee suomalaiselle lukijalle lisäksi kiinnostavan se, että Mikita laajentaa piiriään ja kirjoittaa edellisiä kirjojaan selkeämmin suomalais-ugrilaisista kulttuureista, siis myös meistä suomalaisista, ja tuntuu osuvan oikeaan; kyllä luonnolla on meille aivan erityinen merkitys, vaikka emme ehkä arkisessa aherruksessa tulisikaan huomanneeksi, että pystymme kuulemaan kantarellit. Suomalainen lukija ymmärtää itseäänkin hiukan paremmin luettuaan Mikitaa, sillä vaikka suhde luontoon ei suomalaisella ole yhtä voimakkaasti keräilyn värittämä, olemme silti virolaisten tavoin lujasti kiinni luonnonmaisemassa; tarvitsemme luontoa voidaksemme hyvin ja lataamme akkujamme luonnossa – mökeillä, hiihtoladuilla ja luontopoluilla.

Luontosuhteen lisäksi Mikita kirjoittaa viisaudesta ja henkisestä elämästä, jonka hän arvioi Virossa vielä olevan voimissaan. Pieni kansa ei hänen mukaansa voi selvitä ilman virkeää henkistä elämää, ja virolaisten henkisenkin elämän nurkkakivenä on Mikitan mukaan luonto ja animistinen kokemus luonnosta jumalallisena ja pyhänä. Tästä nousee maaginen ekologia, jota tarvitaan, jotta luonnonsuojelu on mahdollista, ja Mikita luetteleekin konkreettisia toimia, joilla (maaginen) metsäluonto saataisiin säilymään.

Mikita kirjoittaa kirjassaan myös muodikkaista teemoista, introverteista ja erityisherkistä ihmisistä, joita hänen mukaansa on erityisen paljon pohjoisten kansojen joukossa. Mikita liittää myös synestesian osaksi erityisherkkyyttä ja pitää kykyä synestisiin kokemuksiin suomalais-ugrilaisille leimallisena piirteenä ja vahvuutena verrattuna eurooppalaisiin. Vahvat, ehkä jopa synestiset luontokokemukset ovat niitä hetkiä, joina ymmärrämme kokevamme jotakin ainutlaatuista, mystistä ja selittämätöntä. Ylitunteellisuus muuttaa maailman selittämättömäksi ja Mikitan mukaan näin on laita myös virolaisessa kulttuurissa.

Animismi taas on Mikitan mukaan tärkeä ja arvokas tapa ajatella ja kokea luonto, sillä se sisältää aivan toisenlaisen moraalin suhteessa luontoon; kun koko luonto on virolaisille pyhä, voidaan ajatella, että virolaiset ovat säilyttäneet sellaisen luontosuhteen, johon muualla ollaan nyt palaamassa. Virolaisilla on edelleen pyhät paikkansa, ja heilläkin, jotka eivät vie uhreja luonnonpaikkoihin, on omat salaiset paikkansa, joissa mieli rauhoittuu ja sielu lepää. Näillä paikoilla on korkea maaginen indeksi – yksi Mikitan mielenkiintoisista termeistä – ja virolainen osaa asettua näiden paikkojen kanssa dialogiin ja sulautua niihin. Näin virolainen yhä edelleen harjoittaa animismia.

Sään suuri merkitys mielialaan ja vuodenaikojen vaihtumisen näkyminen ihmisten aktiivisuuden vaihteluna ovat Mikitan mukaan suomalais-ugrilaisia piirteitä, kuten myös bipolaarisuus, jonka ansiosta olemme erityisen luovia. Tunteemme ailahtelevat voimakkaasti ja nopeasti, kaipaamme talvella enemmän unta, synkistymme harmaalla säällä – luonnolla on siis meihin tätäkin kautta suuri vaikutus. Biofiilinen psyyke on Mikitan termi, jolla hän kuvaa sellaisen ihmisen mieltä, jolla on erityinen tarve hakautua luontoon ja kyky ymmärtää sitä. Onpa kirjassa testikin, jolla lukija voi selvittää oman mielensä biofiilisyyden eli vihreän vaistonsa – jälleen kuvaava termi Mikitalta – toimivuuden.

Mikita osaa kirjassaan tuoda oivaltavasti yhteen erilaisia puolia (virolaisesta) kulttuurista. Hän ilmaisee myös huolensa tavalla, joka ennemmin kutsuu ajattelemaan ja etsimään ratkaisua, kuin vain omaksumaan tai huolestumaan. Esimerkiksi Mikitan kiinnostava tulkinta PISA-menestyksen syistä ja pelko siitä, mitä älypuhelinkulttuuri menestykselle tekee ja miksi, ovat uusia ja uskottavia, mutta vaativat punnitsemista. Ja hänen huomionsa siitä, että maailmaa ei vahingoita raha, vaan sen kasaantuminen tyhmien ihmisten käsiin, saa surumielisen hymynkareen käväisemään lukijan kasvoilla.

Kukeseene kuulamise kunst on kirja, johon kannattaa tarttua, kun haluaa lukea paljon virolaisista ja vähän itsestäänkin, pohtia kaiken edellä mainitun lisäksi vaikkapa isoäitien tarpeellisuutta matrilineaarisen suomalais-ugrilaisen kulttuurin säilyttäjinä, vainajien merkitystä vähälukuiselle kansalle, kotipihoja kulttuurin todellisina keskuksina, kukkimiskalenteria, jonka mukaan hahmotamme aikaa tai luovaa kävelemistä ajatusten ja inspiraation lähteenä. Mutta voi sen lukea ihan vain lukemisen ilosta, mukavasta kielestä nauttien ja ajatuksen hauskoja kiemuroita seuraillen.

Pelkästä nautinnosta ei kuitenkaan ole kysymys, kun luemme Mikitaa. Hän muistuttaa lukijaa maapallon surkeasta tilasta ja siitä, miten on käynyt alkuperäiselle luonnolle ja alkuperäiselle kulttuurille ihmismassojen paineessa. Eurooppalaista metsäkulttuuria on nähtävissä enää vain laidoilla, suullinen kulttuuri on säilynyt alueilla, joilla vielä kasvaa vanhoja metsiä. Suomalais-ugrilaisuuttakin on jo nyt Venäjällä enemmän kuin Virossa tai Suomessa, ja paine pohjoisia Maan alueita kohtaan sen kuin kasvaa, sillä Paratiisin portilla riittää kolkuttelijoita.

Hanna Pippuri

Elo 1/2018