Lauri Sommer

Lugusid lõunast

Kirjastus Menu, 2016

Lugusid lõunast -teoksen kansi

Kun vihdoin ovat saapuneet kunnon pakkaset ja ikkunasta houkuttelevasti paistava aurinko ei lämmitä enää lainkaan, vaan saa nenän hetkessä sinipunaiseksi möykyksi, kun kuralammikon jää ei hajoa enää horjahtelevien kaupunkisaappaiden alla ja mieli vetää väkisin meren jäälle vaikkapa potkukelkkailemaan, on pakko löytää keino kylmästä selviytymiseen. Vanhat konstit ovat enemmän kuin tarpeen! Etsit kuviolapaset, laitat käteesi ja tunnet, miten niihin neulottu lämpö ja tekijän huolellinen kauneudentaju virtaa kehoosi lämmittämään ajatuksia ja tunteita. Tunne on hyvä ja kevyt ja hieman haikeakin, sillä itse et osaa neuloa sellaisia. Tai jos olet joskus osannut, niin isoäitien taidot ovat unohtuneet ja muuttuneet tarpeettomiksi suuren kaupungin liiankin lämpimissä huoneissa, ostoskeskusten tavarapaljoudessa ja jatkuvassa kiireessä.

Hyvä ja kevyt ja haikea on lukea Lauri Sommerin Tarinoita etelästä, jotka vievät lukijan väistämättä hämärään jääneisiin aikoihin, kadonneisiin tapoihin, jotka vaikuttavat digiajan keksintöjen valossa todellisilta ja vakavasti otettavilta saduilta. Tarinoiden tapahtumapaikka on etelässä, kuten nimikin sanoo, tarkemmin Etelä-Virossa: Võrumaalla, Peipsin rannoilla, Setomaalla sekä Viron että Petserin puolella, Kulknan (Kolpinon) saarella ja Lämmijärven toisella rannalla sijaitsevassa Chudskaja Ruditsan kylässä. Niillä nyt jo hylätyillä syrjäseuduilla Etelä-Viron rajakylissä vaeltelee kasettinauhureineen vanha kirjailija, joka on tarttunut omaperäiseen haihtumisen ja unohduksen vastaiseen pelastusretkeen mottonaan Bernard Kangrolta lainattu lause: ”Sadut säilyvät silloinkin, kun kaikki katoaa.” (s. 5) Hän etsii tarinankertojia ja äänittää vanhoja juttuja sekä julkisesti että salaa.

”Mutta sanoissa ja äänensävyssä on semmoinen asia, että jos et ota kiinni, niin katoavat jäljettömiin. Laulajien, television ja radion ihmisten äänet kerrostuvat arkistoihin. Kun taas joku naapuritalosta kuolee, niin on kuin hän ei olisi päästänyt ääntäkään täällä maan ja taivaan välissä. Miten hän puhui, mitä nimiä ja asioita siellä jutussa oli? En tiedä, en muista. Jokin yksittäinen lause tai sanonta jää läheisille, jos sitäkään. Aika virtaa. Siksi kaikki tämä.” (s.10.)

Siten kirjailija etääntyy alkupuheessa tarinoiden varsinaisista tekijöistä, Võru- ja Petserinmaan vaareista ja muoreista, vanhauskoisista, ”naapuritalon” kyläläisistä, joiden tarinat tuodaan lukijalle mahdollisimman aitoina, jotkin jopa setonkielisinä, joissakin sanonnoissa on runsaasti venäjää. Sellainen kehys ja kirjailijan nauhoittajan-muistiinpanijan osa tuo mieleen taas yhden ajan virtaamisen takia unhoon vaipuvan taidon, nimittäin kuuntelemisen. Kuuntelemisessa ei ole tärkeää vain se, mitä puhutaan, vaan myös se, miten se tehdään. Kuuntelijan hermojen pitää olla valmiina huomaamaan, milloin kertoja on valmis.

”Jutuille on aikansa, kun ne tulevat ihmisten suista paremmin ulos. Esimerkiksi jokin lyhyt talvipäivä, jolloin hämärissä tahdotaan kovasti jutella jollekulle. Kuminatee on hautunut. Savu kohoaa piipusta kuunpaisteeseen ja odottaa. Että joku tulisi ja kopistelisi saappaat lumesta, istuisi pöydän toiselle puolelle ja kuuntelisi” ( s.8.)

Sellaisten kuunteluhetkien rituaalit saavat teoksen rivien väliin lumoavan, jännittävän ja malttamattoman odotuksen. Kun hetki ennen sanoja puhuttelee enemmän kuin sanoiksi muotoutunut ajatus, kun lukuelämys laajenee aisteihin taukoina, on kyseessä lukuihme, johon Lauri Sommer kehystää taitavasti nauhoittamansa tarinat.

Tarinoissa herää henkiin menneentuntuinen ja yksinäinen maailma, jossa pätevät yksinkertaiset viisaudet, miten elämän ja olemisen rajalla tuli toimeen, varsinkin silloin, kun yksi valta tuli ja toinen lähti, vanhat lait katosivat ja uusia ei enää ymmärtänyt. Luonnonlait sentään pätivät ja järvi eli elämäänsä, tulvi kyliin ja pakotti ihmiset etsimään kuivempaa kohtaa. Kirjoittamattomat kalamiehen viisaudet olivat uuteen aikaan asti tuoneet kotiin leivän ja rikkauden.

”Hän oli kalakauppias, joka tunsi järven mielialat. Tärkeintä konstiaan hän ei kertonut edes vaimolle. Joka kevät, aamulla varhain sinä päivänä, kun lahna tuli rantaan, hänen nenäänsä alkoi kutittaa. Se oli varmaakin varmempaa. Ja niin ehti valmistautua ennen toisia, lykätä vene hiljaa vesille ja saada kultainen nuotallinen, sillä terveempi ja parempi liha oli kaloissa, jotka tulivat kutupaikalle aikaisemmin.” (s. 38)

Kalastussäännöt eivät tunnistaneet sellaista elämäntapaa, rimpuile vastaan, miten tahdot, rakenna vaikka talo keskelle järveä tai anna upottaa itsesi kuoleman jälkeen järven pohjaan Novgorodista tilatussa paksulasiseinäisessä arkussa. Sivistyneen miehen viisautta vastaan ei pysty, sillä hän istuu ”ajatuksensa päällä kuin strutsi munallaan ja on jo hautonut sen valmiiksi” (s. 99).

Vanhojen rantakyläyhteisöjen hiipumistarinat ovat surullisia ja hauskoja. Niissä riittää uskottavia ja uskomattomia seikkoja kalastuksesta ja kyläjuhlista, jotka päättyivät usein kovaan hulinaan ja tappeluun. Kait ne vanhan ajan tarinat olisivat jo vaipuneet unohduksiin, jos ei olisi kiillottamattomissa kengissä ja venyneissä housuissa kulkenutta nuorta herraa, joka kulkee ympäriinsä repaleisessa takissa ja hiukset pesemättä ja kuuntelee juttuja.

Etelän tarinoiden surumielinen lämpö muistuttaa isoäidin kutomia lapasia, joita kukaan ei osaa enää tehdä ja jotka lämmittävät niin kauan, kuin puhdas lampaanvilla ei ole liiaksi kulunut. ”Mutta älä anna sellaisen epätoivon päästä valtaan. Tämä ilta menee ohi samoin kuin toiset illat kymmenen tuhannen vuoden päästä, kun meitä kumpaakaan ei ole täällä katsomassa. Ilo katoaa ajan puuskiin samoin kuin murhe eikä mitään eroa säily.” (s. 170)

Kirjat voisivat silti säilyä (jos hyvin käy), varsinkin kun niillä on taiteellista arvoa kuten Toomas Kuusingin linotöillä.

Maiu Juurik
Suomennos Juha-Matti Aronen
Elo 1/2017