Julkaistu: 25. helmikuuta 2020

”Minä lähden, Jaak!”
Mietteitä virolaisesta novellista

Maiu Juurik

…sanoo Ristiotsan Rein Kirsimäen Jaakille eräänä maaliskuisena aamuna seistessään Peipsijärven Venäjän-puoleisella rannalla ja tähystäessään loputtoman jääsohjon ylitse, kotikylänsä Kodaveren suuntaan. Vuosi on 1893 ja tuo samainen lause, joka sittemmin on nostettu oppikirjoissa malliesimerkiksi konfliktin syntykohdasta, sysää toden teolla käyntiin Juhan Liivin novellin Peipsillä (vir. Peipsi pääl) tapahtumat. Jännitys kasvaa sitä mukaa kun hengenvaarallinen seikkailu Peipsijärven sulavilla jäillä etenee (kts. Elo 5/2018). Juuri kuten novellin kirjoittamisen säännöt sanelevat: asetelma kehittyy aste asteelta, lukijan kiinnostus kasvaa. Peipsijärvi ei anna armoa, vesi vaahtoaa, jäälautat tanssahtelevat tyrskyissä ja rusahtavat yksi toisensa jälkeen kappaleiksi aaltojen iskeytyessä niihin. Miehet kamppailevat kuolemanpelon vallassa ja viime hädässä mieleen muistuu jopa Isä meidän -rukous. Jännittävän eloonjäämiskamppailun ratkaisee käänne, joka on jälleen tiivistetty yhteen ainoaan lauseeseen: ”Aa, hitto soikoon, maata!” Käännettä seuraa loppuratkaisu, lyhyt ja yksinkertainen, helposti hahmotettava ja mikä tärkeintä – kertomuksesta loogisesti esiin kumpuava. Kirjailija ei käytä suuria sanoja eikä asetu arvostelijaksi. Pari lausetta riittää siihen, että lukija ymmärtää, keitä Ristiotsan Reinit ja Kirsimäen Jaakit ovat miehiään ja millä tavalla he selättävät elämässä eteen tulevat vastoinkäymiset.

Juhan Liivin 127 vuotta sitten ilmestynyt novelli on klassinen ja mestarillinen, tarinan kaareltaan täydellinen. Johdanto, konfliktin synty, teeman asteittainen kehittäminen, huipentuma, käänne ja loppuratkaisu erottuvat selkeästi. 29-vuotiaalla Juhan Liivillä on täytynyt 1800-luvun lopussa olla varsin hyvät tiedot täydellisen tarinan kaaren rakentamisesta novelliin.

1800-luvun lopun uusimmat kirjallisuuden virtaukset, niin kriittinen realismi kuin naturalisimi, tulivat Viroon saksalaisen kirjallisuuden kautta. Tuolloiset nuoremman polven virolaiskirjailijat olivat todennäköisesti tutustuneet Ludwig Tieckin (1773–1853) kirjallisuusteoreettisiin artikkeleihin tai Paul Heysin (1830–1914) novelleihin.

Karl August Hermann luettelee ensimmäisessä virolaisen kirjallisuuden historiateoksessa Eesti kirjanduse ajalugu esimesest algusest meie ajani (”Virolaisen kirjallisuuden historia ensivaiheista meidän aikaamme”, 1898) kaikkiaan 57 tarinankirjoittajaa ja toteaa, että ”viime aikoina virolainen kirjallisuus on kasvanut erityisen joutuisasti tarinoiden osalta. Vieraista kielistä on käännetty runsaasti paremmanlaatuisia kirjoituksia viron kielelle.” (Hermann, 1898, s. 516)

Juhan Liiv oli Hermannin sanoin ”lahjakas tarinoiden sepittäjä, joka ei voinut edistää virolaista kertomakirjallisuutta suuressa määrin pelkästään siitä syystä, että hänen ruumiinsa ja sen myötä myös mielensä oli terveydeltään heikko.” (Hermann, 1898, s. 521) Kunnianarvoisa Karl August Hermann ei tietenkään voinut tuolloin tietää, että Juhan Liivin Peipsillä on yhä vuonna 2020 vakaa paikkansa virolaisissa kirjallisuuden oppikirjoissa – kaikkien virolaiskoululaisten päähän on viimeistään yhdeksännen luokan kevääksi iskostunut, että ”Aa, kurat, maa!” on kullanarvoinen lause, joka kääntää asiat paremmalle tolalle niin novellissa, äidinkielen päättökokeessa kuin virolaisessa kirjallisuudessa. Juhan Liivin mielisairaudesta taas on kehittynyt kaunis legenda, jonka mukaan oikeasti lahjakkaan kirjailijan täytyykin olla hieman hullu.

Joka tapauksessa lyhytproosa, kertomukset ja novellit, ovat muodostaneet virolaisen kaunokirjallisuuden vankan peruskiven. Kirjallisuudentutkija Märt Väljatagan käsityksen mukaan vuonna 2019 olisi voitu viettää virolaisen novellin 280-vuotisjuhlia. Ensimmäinen vironkielinen teos, jota tietyin myönnytyksin voidaan pitää novellina, ilmestyi nimittäin jo vuonna 1739. Nimettömän kirjoittajan tarina kantoi nimeä Üks hea jutt, mis kaks tallopoega Hans ja Mart isekeskis ajavad. Sen kirjoittajaksi on myöhemmin arveltu sekä Anton Thor Helleä että Eberhart Gutsleffiä (Eesti novell 2019, s. 249). Varhaisimmat varsinaisesti kansallisuudeltaan virolaiset kynäniekat tekivät ensimmäisiä kaunokirjallisia kokeilujaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, hekin lyhytproosan parissa. Virolaisen kirjallisuuden historiassa novelli on osoittautunut vaativaksi ja oikukkaaksi lajiksi. Sen on säväytettävä lukijaa uudenaikaisuudellaan, lyhyeen mittaan puristetulla jännityksellään ja tiiviillä tyylillään. Virolaisen kirjallisuusteorian kauneimmat novellille omistetut ylistyssanat on luonnollisesti lausunut suurin novelligurumme Friedebert Tuglas (1886–1971): ”Ei ole vaativampaa muotoa kuin lyhyt novelli: on tarjottava muutamalla harvalla sivulla tapahtuma, ei anekdoottina vaan mehevänä kokonaisuutena; esiteltävä ihmiset, kuvailematta heitä; henkinen kriisi, sitä sanoin erittelemättä; ympäristönkuvaus, siihen syventymättä; ajatus, sitä propagoimatta, ja tunnelma, sitä korostamatta, ja loppujen lopuksi näkyvän toiminnan perspektiivitausta, symbolinen syvyys. Se on proosan sonettimuoto.” (Marginaalia, 1921; suom. Johanna Laakso)

Tuglaksen oma novellituotanto onkin juuri kuvatulla tavalla täydellisyyteen asti hiottua, rakenteeltaan matemaattista ja tyyliltään hienopiirteistä. Tuotakoon tässä yhteydessä havainnolliseksi esimerkiksi ote Tuglaksen novellista Popi ja Huhuu (1914, suom. Aino Kallas teoksessa Kohtalo, 1919). Kun Popi-koira, novellin päähenkilö, katselee isännän olohuonetta, sen mielessä kehkeytyy seuraava kuvaus:
”Mutta samassa huoneessa oli myös paljon petosta ja valhetta. Olisi voinut sanoa, että siellä oli suorastaan harhoja ja unennäkyjä.
Siellä oli isäntiä, jotka eivät kuitenkaan isäntiä olleet. Oli vieraita koiria, hevosia ja lintuja, jotka vain näyttivät olevan olemassa. Ja siellä oli ruokia, jotka eivät herättäneet kenenkään ruokahalua. Niitten olemassaolo oli yhtä tyhjää ja petollista kuin unennäyissä.
Ne olivat nimittäin seinillä, kankailla, rappeutuneissa kultakehyksissä.
Siellä oli tauluja, jotka kuvasivat seiniä, täynnä elukanruhoja, sisälmyksiä, keuhkoja, kieliä, päitä ja nahkoja.
Siellä oli pöytiä, jotka notkuivat karitsojen, hanhien, joutsenten, kalkkunien, haukien, lohimullojen, mateitten, ankeriaitten ja meriäyriäisten painosta.
Ja siellä oli koreja kuin runsauden sarvia, täynnä tomaatteja, persiljaa, kynsilaukkaa, parsaa, artisokkia, kurpitsoita ja kukkakaaleja.
Mutta sitten oli vielä kuvia viinirypäleistä, kaviojalkaisista fauneista ja pakenevista nymfeistä.
Ja seinäkudos kuvasi metsästystä: nuorukaisia mandoliinit käsissä ja impiä kyyhkyset sylissä, ilmassa riikinkukkoja ja papukaijoja.
Ja siellä oli kuva, jossa näkyi kirkkoja, tuulimyllyjä, sahamiehiä ja paljas metsä jäisen suon reunalla, jota kattoi ohut lumi.
Ja pimeässä nurkassa rutistunut kangas, joka kuvasi tulikivilentoa, rakkolentäjiä, yökköjä, siipiankeriaita ja nenäjalkaisia.
Kaikki aaveet olivat paikoillaan, kaikki unenkaltaiset isännät hymyilivät seiniltä, mutta oikeaa Isäntää ei ollut.”

Tuglas muokkasi monia novellejaan elämänsä aikana useita kertoja uuteen uskoon, hioen ja viimeistellen niitä liki loputtomiin. Lopputuloksena valmistuneet, ylitoimitetut novellit vaikuttavat toisinaan kuluneen työn saatossa niin puhki, että elämän maku on vuotanut niistä pois. Muokkaustyö ja sen tulokset itsessään ovat kuitenkin tarjonneet kiinnostavaa tutkimusaineistoa. Vuonna 2010 ilmestyi Jaan Unduskin kokoama Tuglaksen proosavalikoima Valik proosat, joka sisältää myöhemmin hiottua ”viimeistä tahtoa” edeltäviä eli muodoltaan alkuperäisempiä versioita Tuglaksen kertomuksista vuosilta 1939–1940.

Huolella rakennetun ja kieleltään kauniin tuglasmaisen novellin lukeminen on kuitenkin aina todellinen nautinto. Friedebert Tuglaksen novellikäsitys on ollut virolaisessa kirjallisuudentutkimuksessa etusijalla pitkän aikaa myös siitä syystä, että hän ehti vuonna 1970, hieman ennen kuolemaansa, perustaa nimeään kantavan novellipalkinnon. Tuglas valitsi itse ensimmäiset palkinnonsaajat, jotka olivat Jaan Kross ja Paul Kuusberg. Palkinnot jaettiin 2. maaliskuuta – kirjailijan syntymäpäivänä – vuonna 1971. Saman vuoden huhtikuussa Tuglas kuoli. Tämän jälkeen Tuglaksen novellipalkinto on myönnetty vuosittain kahdelle kirjailijalle. Kaikkiaan Virossa oli vuonna 2019 noin 80 Tuglaksen novellipalkinnon saanutta lyhytproosan taitajaa. Ja vaikka novelli on aina hieman elitistinen ja lukijaansa etäisyyttä pitävä genre, palkinto on auttanut virolaista novellia pysymään hengissä ja kehittymään omaa tahtiaan eteenpäin. Tuglasmaisesti vai ei – se on toinen kysymys!

Kysymykseen saa vastauksen lukemalla kaksi tuoretta novellikokelmaa: Eesti novell 2018 ja Eesti novell 2019. Armin Kõomägi, yksi uuden teossarjan toimittajista, selvittää alkusanoissa: ”Kokoelman tarkoituksena on tuoda lukijoiden ulottuville jännittävä ja monipuolinen kattaus viime vuonna ilmestyneitä novelleja. Raati valitsee kahden Tuglaksen novellipalkinnon saaneen kertomuksen rinnalle vuosittain kymmenestä viiteentoista muuta lyhyttä kertomusta. Sokeriksi pohjalle lisäämme vielä yhden novellin sadan vuoden takaa.” (Eesti novell 2018, s. 7–8)

Kokoelmien viimeisillä sivuilla niiden toimittajat Made Luiga, Armin Kõomägi, Maia Tammjärv, Urmas Vadi ja Kajar Pruul esittelevät kaikki novellistit perustellen samalla, miksi juuri heidän työnsä ovat valikoituneet mukaan. Kahden vuoden aikana on julkaistu 32 nykykirjailijan novellia ja lisäksi Friedebert Tuglaksen ja Johannes Semperin novellit viime vuosisadan alusta. Päällimmäisenä kriteerinä valintaa tehtäessä ovat olleet novellipalkinnon myöntämisestä vastaavan palkintoraadin huomiot, mutta eräiden tekstien kutsuminen novelliksi on silti varsin tulkinnanvarainen ratkaisu. Toimittajat toteavatkin, että joidenkin töiden kohdalla oli yksinkertaisesti tehtävä määrätietoinen päätös niiden mahduttamisesta novelli-otsikon alle. Jos toisaalta tarkastelemme sitä, millä tavalla novelligenren rajat ovat maailmankirjallisuudessa hämärtyneet ja kuinka mitä tahansa nasevaa lyhyttekstiä voi tituleerata amerikkalaisittain short storyksi, virolainen uuden vuosituhannen novelli vaikuttaakin yhä edelleen varsin tuglasmaiselta ja klassiselta. Eikä yksikään kokoelmien novellisteista puristanut sanottavaansa yhteen ainoaan lauseeseen Augusto Monterroson tavoin: ”Kun hän heräsi, dinosaurus oli edelleen siinä.” (Augusto Monterroso, Kootut teokset (ja muita kertomuksia), 1998, suom. Tarja Roinila)

Sen sijaan kyllä kirjoitettiin demoneista, ihmissusista ja -karhuista, haudantakaisesta maailmasta, kiirastulesta, Johannes Kastajasta, pään sisällä loiskuvista tummista vesistä. Mystis-maagisten teemojen osalta nykynovelli ei jää vähääkään jälkeen kaukaisten 1920- ja 1930-lukujen esikuvistaan. Meelis Friedenthalin ja August Gailitin mielikuvitukset näyttäytyvät välillä väkisinkin rinnasteisina.

Mutta kyllä novelleissa kirjoitetaan myös täysin jokapäiväisistä asioista, kuten syltystä. Syltyn ja siihen suhtautumisen ympärillä kieppuvat ajatuksenkulut eivät kuulosta järin sonettimuotoisilta, mutta omanlaisensa novellin kaari syntyy myös Janar Alan novelliin Sült. Kaiken lisäksi aihe itsessään on siinä määrin yllättävä, että jo pelkkä otsikko saa lukijan kohottamaan kulmiaan.

Kokoelmissa on hyvin eri-ilmeisiä kirjoituksia ja kokeiluja kiinnostavilta kirjailijoilta. Osa tekijöistä on konkareita, joiden kaikkia teoksia ei kannata edes yrittää luetella, kuten Andrus Kivirähk, Mihkel Mutt ja Jan Kaus. Yhtä lailla mukana on aivan uusia ja tuntemattomia kirjoittajia, joiden tekstejä on julkaistu Vikerkaar- tai Värske Rõhk -kirjallisuuslehdessä, ja kyseessä ovat ilmeisesti tekijöidensä ensimmäiset askeleet luovan kirjoittamisen kentällä. Kaikki kirjoittajat eivät suinkaan ole ammattikirjailijoita ja kirjailijaliiton jäseniä, vaan joukossa on taiteilijoita, teologeja, toimittajia, muusikkoja, kustantajia, kääntäjiä, diplomaatteja ja jopa yksi liikemies.

Virolainen novellikirjallisuus on vuonna 2019 elinvoimaista ja monipuolista. Miehillä ja naisilla on nyt maata jalkojensa alla – pitkästä aikaa on ilmestynyt kaksi novellikokoelmaa. Niiden novellit muistuttavat ”jotakin sfääristen immateriaalisten kappaleiden, aineettomien planeettojen tapaista, jotka risteävät toistensa kanssa muodostaen yhteisosia, joissa tapahtuu kaikenlaisia kiinnostavia prosesseja, suorastaan siinä määrin, että planeettojen itsensä ytimet voivat siirtyä selvästi”. (Pruul, Eesti novell 2018, s. 10). Onkin todella kiinnostavaa pitää näitä siirtymiä silmällä, mutta samalla pitää mielessä myös suuret esikuvat, siis ne dinosaurukset. Ne ovat edelleen siinä.

Suomenos Petteri Aarnos
Elo 1/2020