Marek Tamm, Jaak Valge ja Rita Valge

Monumendid ja võim. Eesti Ajaloomuuseumi kogutud nõukogudeaegsete monumentide väliekspositsiooni kataloog.

Eesti Ajaloomuuseum, 2020

Monumendid ja võim. Eesti Ajaloomuuseumi kogutud nõukogudeaegsete monumentide väliekspositsiooni kataloog. -teoksen kansi

Teoksen pitkä alaotsikko oikeastaan kertoo jo, mistä on kyse. Se ei kuitenkaan kerro ihan kaikkea. Viron historiallisella museolla on suuri museokompleksi Maarjamäellä Tallinnassa (Pirita tee 56). Kompleksiin kuuluvat Maarjamäen linna, Elokuvamuseo ja entinen Maarjamäen linnan tallirakennus, jossa on ainakin tähän asti esitelty Viron kevyen musiikin historiaa. Maarjamäen komean palatsin eli linnan taakse on koottu säilyneet neuvostokauden neuvostohenkiset muistomerkit omaksi näyttelykseen. Tämän ulkona seisovan näyttelyn ”näyttelyesineitä” eli patsaita ja muistomerkkejä tämä kirja esitteleekin. Mutta ei suinkaan pelkästään, vaan opuksessa kerrotaan myös mm. monumenttien siirroista ja hävittämisistä sekä niistä henkilöistä, joille muistomerkit on pystytetty.

Kirjan saatesanat alkavat Viron presidentin Lennart Meren sitaatilla: ”Se käsitys, että stalinien ja hitlerien aika on ohi, on vaarallinen.” Seuraavaksi on historiantutkijoiden eli Marek Tammen ja Jaak Valgen johdantoartikkeli Monumendid ja võim eli Monumentit ja valta. Osuva lainaus heidänkin tekstistään: ”Monumentteja ei pystytetä kuolleille, vaan eläville.” Samasta tekstistä käy ilmi, että jo ensimmäisenä neuvostomiehityksen vuonna 1940–1941 tuhottiin Virossa ainakin 90 Viron vapaussodan muistomerkkiä.

Taidehistorioitsija Rita Valgen artikkeli johdattaa meidät neuvostokauden monumentaalikuvanveiston saloihin. Tiiviistä, mutta varsin paljon faktatietoa sisältävästä artikkelista käy ilmi, että ensimmäinen neuvostokaudella pystytetty (suunnitelmia ja suunnittelukilpailuitakin oli jo aikaisemmin) monumentti on vuonna 1947 Tõnismäelle pystytetty Vapauttajien monumentti. Kuvanveistäjä Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alasin ns. Pronssisoturihan seisoo nykyisin ihan muualla eli Tallinnan sotilashautausmaalla.

Stalinismin kaudella Viroon valmistui 15 varsinaista monumenttia. Niiden ohella Viroonkin pystytettiin massatuotantona eri puolilla Neuvostoliitoa tehtyjä ”ylemmällä taholla” hyväksyttyjä patsaita ja monumentteja, jotka heikkolaatuisina ja usein sementistä ja betonista tehtyinä eivät kestäneet Viron talvia, sateita ja vaihtuvia lämpötiloja ja tuhoutuivat varsin nopeasti käyttökelvottomiksi. Näin kävi mm. useille 1952 Harkovassa valmistetuille tien varsille eri puolille Viroa pystytetyille Leninin ja Stalinin yhteispatsaille.

Eri puolilla Viroa on vielä pystytyssä noin 200 neuvostokaudella pystytettyä muistomerkkiä, joista monet ovat täysin unohtuneet ja osa on saanut uudenlaisen merkityksen, kuten esimerkiksi ns. Kivi-Jüri (Endel Taniloo ja Ülo Sirp, 1966) ja sen kevätpesu Kärdlassa Hiidenmaalla.

Kirjan keskeisimmät luvut vievät lukijan Maarjamäellä nyt seisovien noin 20 neuvostokauden monumentin näyttelyyn kertoen kohteiden tarinat alusta aina Maarjamäelle siirtämiseen saakka. Useimmat vuosina 1945–1990 tehdyistä muistomerkeistä ja näköispatsaista ovat virolaisten kuvanveistäjien luomuksia ja siksi arvokkaita Viron veistostaiteen näytteinä.

Sekä Maarjamäen näyttely että kirja jakaantuu neljään osaan: Neuvostoliiton suurten johtajien eli lähinnä Stalinin ja Leninin muistomerkit, toisen maailmansodan sankareiden, neuvostosysteemin itse tuhoamien kommunistien ja vihollisten tuhoamien kommunistien patsaat ja monumentit.

Lenineitä Maarjamäellä on neljä: Tarton Lenin (Sannamees, Pommer, Vomm, Port ja Haljak 1952), Pärnun Lenin (Varik ja Murdmaa 1981), Jõhvin Leninin pää (Tõnu Maarand 1978) ja Matti Varikin Leninin rintakuva vuodelta 1988, jota ei ehditty pystyttää minnekään. Sen sijaan saman kuvanveistäjän Pärnun Lenin-patsaan rinnakkaistyö ehdittiin lahjoittaa Tallinnan ystävyyskaupungille Kotkalle 1979. Sekä Tartossa että Pärnussa virolaisten tekemät muistomerkit korvasivat vanhemmat muualta Neuvostoliitosta tulleiden kuvanveistäjien Leninit. Leninin muistomerkkejä siis tehtiin ja pystytettiin aivan neuvostokauden loppuun saakka. Sen sijaan kaikki Virossa seisoneet Stalinin muistomerkit siirrettiin syrjään Stalinin toimet tuominneen vuoden 1956 Neuvostoliiton kommunistisen puoleen kuuluisan XX puoluekokouksen jälkeen. Maarjamäelle saakka on päässyt vain Tallinnassa rautatieaseman vieressä seisonut Nikolai Tomskin, Peeter Tavasin ja August Volbergin Stalinin monumentti vuodelta 1950. Kunniansa kuolemaansa saakka säilyttivät myös NL:n nimellinen valtionpäämies Mihail Kalinin (Tallinnan patsas, Kaasik ja Alas, 1950) ja venäjänvirolainen II maailmansodan sankarikenraali Lembit Pärn (Tallinnan patsas, Mölder, Olep ja Olep 1985).

Kukaan ei ole koskaan tappanut enempää kommunisteja kuin kommunistit itse, toteavat Jaak Valge ja Rita Valge Maarjamäen monumentteja esittelevässä oppaan osassa ja jatkavat, että tällaisten henkilöiden muistomerkit muodostavatkin suuren osan kaikista Viron neuvostokauden muistomerkeistä. Kirjaan ja Maarjamäelle ovat päätyneet seuraavat: Tallinnan Hans Pöögelmanin (Vomm ja Alas 1960), Tallinnan Jaan Anveltin (Saks ja Tölpus 1962), Paiden Johannes Raudmetsin (Kirs ja Valdre 1975), Valgan Jakob Palvadren (Ernst Kirs 1981), Tarton August Korgin ja Aleksander Kukkin (Haggi ja Tomingas 1981) ja Tallinnan ns. punaisten partisaanien (Müller, Sepp ja Kannelmäe 1975) muistomerkit. Kuolemansa jälkeen neuvostokaudella sankariksi kohotettujen muistomerkkejä ovat Tarton Helene Kullmanin (Rebane ja Tiirmaa 1972) ja Tallinnan Jevgeni Nikonovin (Haggi ja Karro 1960) patsaat.

Vihollisten tappamien kommunistien patsaita ja monumentteja:
Kuressaaren Viktor Kingisseppin (Matti Varik 1988), Tallinnan Viktor Kingisseppin (Roos ja Kotli 1951), Vana-Vigalan Mihkel Aitsamin (Endel Taniloo 1976), Tallinnan Mihkel Aitsamin, Jüri Kalmusin ja Rudolf Imbergin (Albert Eskel 1961) sekä Viljandin puna-armeijan soturin (Vomm ja Puuraid 1948) monumentit.

Myös erilaisille tapahtumille omistettiin neuvostokaudella Virossa monumentteja, kuten Tallinnassa rautatieaseman vieressä seisonut kuvanveistäjä Mati Varikin ja arkkitehti Allan Murdmaan valtava pronssinen muistomerkkikokonaisuus kommunistien vallankaappaushankkeelle 1.12.1924.

Marek Tamm ja Jaak Valge aloittavat johdantoartikkelinsa Monumentit ja valta lauseella: ”Julkisten tilojen ideologinen muovaaminen ja uudelleen muokkaaminen on ominaista kaikille yhteiskunnille, mutta se tapahtuu voimistetummin totalitaarisissa yhteiskunnissa.”

Tapio Mäkeläinen

Elo 3/2020