Edgar Savisaar

Peaminister. Eesti lähiajalugu 1990–1992.

Kleio, 2004

Peaminister. Eesti lähiajalugu 1990–1992. -teoksen kansi

Viron keskustapuolueen vahvan miehen Edgar Savisaaren muistelmia ehdittiin odottaa. Yli tuhatsivuinen järkäle kattaa vain vuodet 1990–1992, mutta lisää on kuuleman mukaan tulossa.

Savisaar on Viron kiistellyimpiä poliitikkoja eikä sovittelutaitoa ja diplomaattisuutta pidetä hänen vahvimpina ominaisuuksinaan. Murrosvuosien poliittiset kiistakumppanit lukevat Pääministeriä varmasti korvat punaisina: Savisaar viittaa radikaalimpaa politiikkaa kannattaneisiin kollegoihinsa usein luonnehdinnoilla fundamentalistit, dogmaatikot tai pelurit, eikä juuri anna armoa tai arvoa heidän tekemisilleen. Satunnaisia sivalluksia jaellaan uudemmillekin vastapelureille aina nykyhallitusta myöten.

Itsenäistymisen aikakausi oli tapahtumantäyteinen, mutta taitava kustannustoimittaja olisi silti kyennyt karsimaan yhden miehen lähihistorian mitasta puolet pois ilman, että sisällön substanssi olisi kärsinyt lainkaan. Savisaar käyttää teoksessaan ahkerasti pitkiä lainauksia sekä tapahtuma-ajan lehdistöstä että muista muistelmateoksista. Yleensä näiden sitaattien yksinomainen tarkoitus on pyrkiä osoittamaan oikeaksi kirjan eittämättä mielenkiintoisimmat osuudet, kirjoittajan omat, objektiivisina ylös kirjatut mutta usein puhtaan subjektiiviset näkökannat.

Suomalaisille lukijoille Pääministerin kiinnostavinta antia ovat Savisaaren ja Viron Suomen-suhteet kriittisinä vuosina. Mauno Koiviston varovaista Viron-politiikkaa ovat muistelleet monet virolaisvaikuttajat, mutta Savisaaren henkilögalleriaan kuuluu useita muitakin suomalaispoliitikkoja. Ehkä syvimmän pettymyksen Savisaarelle on tuottanut pääministerikollega Harri Holkeri tammikuussa 1991: korkeista odotuksista huolimatta sympatiaa Viroa kohtaan ei herunut. ”Erityisen hyvin muistan, kuinka hyvästelimme toisemme Holkerin kanssa. (...) Minusta tuntui, että hän katsoi minua kuin kadotettua sielua, jonka tie vie ensin [valtion vieraaksi] Lappiin, mutta sitten Siperiaan tai maanpakoon. (...) Katsoin häntä silmiin ja uskoin ymmärtäväni, millaista alitajuista pelkoa Suomen eliitti tunsi Neuvostoliiton edessä. Tiesin pelon olemassaolosta, mutten olisi uskonut sitä niin suureksi. Me olimme vuonna 1991 jo tottuneet hoitamaan asioitamme Neuvostoliiton kanssa paljon itsevarmemmin”, latelee Savisaar. Ulkoministeri Paavo Väyrysen suhtautumista Savisaar kuvailee ylimieliseksi, mutta yhteistyö pääministeriksi vuonna 1991 tulleen Esko Ahon kanssa sen sijaan vaikuttaa sujuneen myönteisessä ilmapiirissä.

Tarinan sankari ei tässäkään poliittisessa muistelmateoksessa jää epäselväksi. Savisaaren kaltaista vankkumatonta jyrää varmasti tarvittiin juuri hänen pääministeriytensä aikoina, jolloin koko maan kohtalo oli vaakalaudalla, mutta vuosien vieriessä änkyräpäisyys on alkanut aiheuttaa kompasteluja uralla. Sanankäyttäjänä Savisaar on sujuva ja historiantutkijana hän on kyennyt pukemaan sanottavansa selkeään, mutta systemaattiseen muotoon. Kirjansa julkistamistilaisuudessa Edgar Savisaar lupaili, että teos tullaan julkaisemaan lyhennettynä myös suomeksi. Kysyntää luulisi riittävän, onhan Savisaar varsin tunnettu persoona myös lahden tällä puolella eikä virolaisnäkökulmia 90-luvun alun suhteisiimme ole vielä liiemmin tuotu suomeksi esiin.

Petteri Aarnos

Tuglas-seuran jäsenlehti 2/2005