Julkaistu: 3. tammikuuta 2008

Tuglaksen tuli palaa monihaaraisella liekillä

Heikki Rausmaa

Viime vuoden aikana tässä lehdessä muistelivat useat Tuglas-seuran veteraanit omasta näkökulmastaan toiminnan alkuaikoja. Esiin tuotiin monta mielenkiintoista seikkaa Tuglas-seuran monipuolisesta kulttuurihistoriasta. Moni onkin ihmetellyt, miksei näitä muisteluita löydy allekirjoittaneen tekemästä Tuglas-seuran historiikista, vaikka kirjan lähdeluettelon mukaan kaikkia näitä muistelijoita sekä monia muitakin 1980-luvulla toimineita seuralaisia on haastateltu. Tuglaksen tuli palaa -teos ei kuitenkaan ole juhlakirja seuran vaiheista, vaan historiantutkimus. Tutkimuksen tekijä valitsee näkökulman ja lähestymistavan yleensä oman kiinnostuksensa mukaan, niin tässäkin tapauksessa. Siksi kulttuuriseura ei saanut kultturihistoriaa tai perinteistä järjestöhistoriikkia, vaan poliittisen historian.

Tuglas-seuran juuret ovat suomalaisessa kulttuuriestofiliassa, uskollisessa Viro-ystävyydessä ja -harrastuksessa, jonka keskeisen edustajan Eeva Niinivaaran oppilaita suuri osa seuran perustajista oli. Sen lisäksi että heitä innoitti kiinnostus virolaista kulttuuria kohtaan, he halusivat myös tukea 1980-luvun alussa venäläistämispaineen ahdistamia virolaisia. Julki lausuttuna tavoitteena oli lisätä suomalaisten kiinnostusta virolaista kulttuuria kohtaan ja toisaalta luoda kulttuuriyhteyksiä yli Suomenlahden. Päämääränä oli kuitenkin Viron tunnetuksi tekemisellä Suomessa tukea virolaisuutta Virossa. Tällaista päämäärää voi perustellusti pitää poliittisena.

Tuglas-seuran toiminnan edellytyksenä Viron suuntaan oli vuoteen 1987 asti hyväksynnän saaminen Neuvostoliiton taholta ja toisaalta myös suomalais-virolaisen kulttuurivaihdon monopolia hallussaan pitäneeltä Suomi-Neuvostoliitto-Seuralta. Tähän pyrittiin pitäytymällä tiukasti Suomen virallisen YYA-politiikan linjalla ja keskittymällä esittelemään vain neuvostovirolaista kulttuuria. Koska seuran julkisen toiminnan lähtökohtana siten oli Viron kuuluminen Neuvostoliittoon, pakolaisvirolaiset suhtautuivat enimmäkseen vieroksuvasti Tuglas-seuraan.

Vuoteen 1986 mennessä seura sai vakiinnutetuksi asemansa Suomen ja Viron välisenä kulttuurivaihdon välittäjänä. Toiminta oli kuitenkin jatkuvaa tasapainoilua poliittisten realiteettien ja Viro-harrastajien toiveiden välillä. Osa suomalaisista estofiileistä piti seuran julkista profiilia liian neuvostomyönteisenä, mutta toisaalta monet henkilöt, jotka eivät halunneet olla missään tekemisissä Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kanssa, katsoivat voivansa liittyä Tuglas-seuraan.

Viron kannalta seuran suurin merkitys ennen laulavaa vallankumousta oli moraalisessa tuessa, jonka se olemassaolollaan tarjosi virolaisille. Välillisesti virolaisuutta ja virolaista kulttuuria tuki myös sen esittely suomalaisille ja sen esille tuominen suomalaisissa tiedotusvälineissä. Yksityishenkilöinä seuran aktiivijäsenet auttoivat virolaisia monin tavoin koko 1980-luvun.

Seuran julkinen toiminta pitäytyi Suomen virallisen ulkopolitiikan linjoilla aina elokuuhun 1991 asti. Tämä oli pääsyynä siihen, että opetusministeriö ryhtyi kanavoimaan tukeaan Virolle Tuglas-seuran kautta vuodesta 1989 alkaen. Seura esitteli laulavaa vallankumousta ja Viron poliittista kehitystä suomalaisille, mutta ei esittänyt julkisia lausuntoja tai kannanottoja Viron puolesta. Sen sijaan seura antoi ja ohjasi huomattavia määriä aineellista tukea eri tahoille virolaista yhteiskuntaa. Tuen tehokkaan kohdentamisen mahdollisti seuran jäsenten laaja kontaktiverkosto Virossa ja virolaisen yhteiskunnan hyvä tuntemus. Osa tuesta oli täysin julkista, osa taas kulki salaa yksittäisten seuralaisten kautta. Vuosina 1990–1991 kysymyksessä ei ollut enää vain virolaisen kulttuurin tai virolaisuuden tukeminen, vaan seura tuki myös Viron itsenäisyyttä ajaneita voimia, keskeisin tuen saaja oli Lennart Meri.

Näkyvä osa Viron saamaa tukea oli Tuglas-seuran toimisto, josta muodostui Viron epävirallinen edustusto Suomessa. Se toimi samalla virolaismatkustajien tärkeänä tukikohtana ja huoltopisteenä. Tuglas-seuran harjoittamalla virolaisten tukemisella oli periaatteessa Suomen ulkopoliittisen johdon hiljainen hyväksyntä, mutta osa toiminnasta koetteli tuon hyväksynnän rajoja.

Vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991 aiheutti muutaman päivän mittaisen jyrkän ristiriidan Suomen virallisen ulkopolitiikan ja Tuglas-seuran julkisen toiminnan välillä. Konflikti oli lähellä, ja sitä tuskin olisi voitu välttää, jos Tuglas-seuran tiloissa toiminut Viron ulkoministeri Lennart Meri olisi perustanut pakolaishallituksen Suomeen seuran tuella. Viron itsenäistyminen ja Boris Jeltsinin nopea valtaannousu Moskovassa kuitenkin palauttivat harmonian seuran toiminnan ja Suomen ulkopolittisen linjan välille.

Viron itsenäistymisen jälkeen seura on suunnannut voimavaransa kulttuurivaihdon kehittämiseen ja Viron esittelemiseen suomalaisille. Pääpaino toiminnassa on ollut Viro-tiedon jakamisessa. Tavoitteena on ollut Viron tunnetuksi tekeminen Suomessa ja sitä kautta kaikkien suomalais-virolaisten yhteyksien edistäminen. Tämän ohella seura antoi eri muodoissa apua Viroon koko 1990-luvun ajan. 2000-luvulla Viro ei enää ole tarvinnut aineellista apua, mutta seuran harjoittama Viron esittely suomalaisille on sekin tavallaan Viroa tukevaa toimintaa.

Halu tukea virolaisia kulkeekin punaisena lankana läpi koko Tuglas-seuran historian, vaikka Viron tukeminen ei sääntöjen mukaan ole koskaan kuulunut seuran tavoitteisiin. Kiinnostukseen Viroa ja virolaista kulttuuria kohtaan kuitenkin sisältyy myös halu olla edistämässä niiden menestystä ja tukemassa niitä. Siksi neuvostomiehityksen aikana Viro-harrastus oli aina myös poliittista, ja tietty poliittinen merkitys sillä on ollut Viron itsenäistymisen jälkeenkin. Lennart Meri totesikin vuonna 1992 viitaten Tuglas-seuran kulttuurityöhön että ”kulttuuri on ollut aina sidoksissa ulkopolitiikkaan.”

Tuglas-seuran päämäärät – viralliset ja julkilausumattomat – sekä seuran toiminta niiden edistämiseksi ovat vuosien varrella saaneet yhä laajempaa kannatusta Suomessa. Viron itsenäistyessä seuralla oli vajaa tuhat jäsentä ja kolme paikallisyhdistystä. Nyt jäseniä on lähes 3000 ja aktiivisesti toimivia paikallisyhdistyksiä on kahdeksan.

Vuoden 2008 alkaessa Suomen ja Viron väliset suhteet ovat erinomaisen ongelmattomat. Samoin suomalaisten ja virolaisten suhtautuminen toisiinsa on myönteisempää kuin kertaakaan Viron itsenäistymisen jälkeen. On mahdotonta arvioida, minkä verran yhden järjestön toiminta on tähän vaikuttanut. Helpompaa on todeta, että se on tehnyt työtä neljännesvuosisadan ajan suomalais-virolaisten suhteiden edistämiseksi. Ja työ jatkuu edelleen.


Tuglas-seuran jäsenlehti 1/2008