Viivi Luik

Varjutetater

Eesti Keele Sihtasutus, 2011

Viivi Luik on viime vuosina julkaissut essee- ja artikkelikokoelmia, ja hänen runotuotantoaan on pidetty Virossa jatkuvasti saatavilla. Upean näköinen Kootut runot ilmestyi vuonna 2006.

Luikin uusi proosakirja Varjuteater (Varjoteatteri) on yhtenäinen romaanin paksuinen kokonaisuus. Mutta onko se romaani – vai muistelmakirja?

Tätä lukija kysyy heti päästyään vähän sivuissa eteenpäin; muistelmien tuntu on niin selvä. On pikkutyttö jossakin Viljandin seudulla Virossa, on maalaistyttö, joka saapuu 16-vuotiaana pääkaupunkiin, ja on sitten tämänaikaisempi ääni joka vie saman henkilön kokemukset aina nykyhetkeen saakka. Ja kaikki kuulostaa kirjailijalta ja ihmiseltä jonka nimi on Viivi Luik.

Kyllä tämä kirja on silti romaani – ja näin toteutuu myös hyvän romaanin se ominaisuus, että se aina uudistaa omaa lajiaan. Kirjan genren määrittelystä tullaan vielä tekemään graduja Tarton yliopistossa, mutta kertomukseksi kirjailija on teoksensa rakentanut.

Nimenomaan rakentanut – harvassa nykyajan romaanissa on näin korosteinen tarina. Tässä se kaikki: tuon viljandinmaalaisen pikkutytön elämälle on alusta alkaen annettu selkeä suunta, ja hänen tiensä vie mutkien kautta, mutta päämäärä koko ajan mielessä, Etelä-Virosta maailmankaupunki Roomaan.

Taipalen kulku on selvä kuin John Bunyanin Kristityn vaelluksessa, ja aivan samaan tapaan odottaa lopussa myös suuri opetus. Se on hyvin selkeä ja yksinkertainen: mistä ihminen löytää oikean onnensa. Romaanissa päähenkilön on täytynyt tämän tiedon saadakseen vaeltaa aina Roomaan saakka, mutta lukija ymmärtää, että kirjan opetus koskee jokaista ihmistä, ja jokainen voi kulkea oman tiensä ja etsiytyä sen omaan päätepisteeseen.

Tämä lopussa selviävä opetus täyttää lukijan suoranaisella hartaudella, niin hienosti se avautuu esille. Mutta matkanteko kaikkine välivaiheineen tarjoaa kyllä aivan toisensävyistä luettavaa. Viivi Luikin proosa on aina nähnyt maailmasta sen absurditeetit, nostanut esiin sen kummallisuudet. Tätä kaikkea riittää nytkin Berliinissä, Suomen Lapissa, ja Helsingissä Brasilian suurlähettilään unenomaisilla kutsuilla.

Toinen jo Seitsemännestä rauhankeväästä ja Historian kauneudesta tuttu kvaliteetti on miljöökuvausten tavattoman aistimellinen ja vakuuttava todentuntu. Katunäkymät, interiöörit, esineet tuodaan lukijan eteen kuin suurennuslasin läpi nähtynä, niin että fyysinen saa jo metafyysisen ulottuvuuden, todellisuus ja todentakainen mystiikka vajoavat yhteen.

Sävyjä siis riittää. Kun maalaistyttö saapuu lumisateisena iltana Viron kirjailijaliiton lasioven eteen Harju-kadulla ja pääsee kuin ihmeen kautta sisälle, ollaan aivan kuin sadussa. Kun italialaisten pöyhkeyttä ja vanhanaikaisuutta kuvataan Rooman-jaksoissa, syntyy kirpeää satiiria. Ja kun kertojan suhtautuminen omaan aviomieheen – häntä kutsutaan nimellä JJ – täyttyy luottamuksesta ja arvostuksesta, ollaan suuren rakkauden äärellä.

Kolmeensataan sivuun on mahtunut siis todella rikas elämänkuva. Mikä sen valaa yhteen ja mikä sitä kantaa – sanan voima. Ei lukijan kokemusta vähemmän juhlallisesti voi sanoa.

Juhani Salokannel

Elo 1/2011