Virolaisen kirjallisuuden viikko 12.–16.2.2018

Virolaisen kirjallisuuden viikolla laajennetaan näkökulmia runouden avulla, jännitetään lastenkirjallisuuden parissa, pohditaan kirjallisuutta ja kustantamista yleisellä tasolla sekä keskustellaan tietenkin virolaisen kirjallisuuden suomentamisesta, sen lukemattomista iloista ja haasteista.

Kirjallisuusiltaan voi tulla tapaamaan lempikirjailijaansa tai haistelemaan uusia tuulia ja poistua kirjastosta suomennos kainalossa. Mukana tapahtumassa on viime vuosien toivotuimpia kirjailijoita, niin proosakirjallisuutta, runoutta kuin lastenkirjallisuutta. Tärkeä rooli on myös suomentajalla, sillä hänen näppäimistönsä kautta saamme nauttia virolaisesta kirjallisuudesta omalla äidinkielellämme.

Virolaisen kirjallisuuden viikko tuo virolaisen kirjallisuuden ja kirjailijat kerralla koko Suomeen. Kirjailijan tapaaminen avaa aivan uusia näkökulmia ja tasoja lukukokemukseen. Tuglas-seura haluaa tarjota mahdollisimman monelle suomalaiselle, asuinpaikasta riippumatta, mahdollisuuden tutustua paitsi virolaiseen kirjallisuuteen, myös virolaiseen kirjailijaan.

Virolaisen kirjallisuuden viikolle Tuglas-seura julkaisee kirjallisuuslehti Helmin, joka kokoaan yksien kansien väliin kaikki viikolle osallistuvat kirjailijat. Lehdestä saamme lukea kirjailijoiden itsensä kirjoittamat esittelyt, suomenkielisiä katkelmia heidän tuotannostaan ja sekä kirjailijoiden että muiden kiinnostavien ihmisten virolaisen kirjallisuuden lukusuosituksia. Vuonna 2018 Helmistä selviää myös suomalaislukijoiden virolaisen kirjallisuuden top 10.

Helmiä jaetaan kaikissa virolaisen kirjallisuuden viikon tapahtumapaikoissa, sen voi tilata Tuglas-seurasta tai lukea Tuglas-seuran verkkosivuilla.

Kiinnostavia kirjailijahaastatteluja voi myös katsoa kotona Tuglas-seuran suoratoistolähetysten kautta.

 

Ohjelma

Maanantai 12.2.

17.00 Kristiina Ehin, Savonlinnan pääkirjasto

 

Tiistai 13.2.

10.00 Mika Keränen, Pasilan kirjasto, Helsinki

18.00 Mika Keränen, Forssan kaupunginkirjasto

18.00 Valdur Mikita, Aleksinkulma, Oulu

17.00 Kristiina Ehin, Kuopion kaupunginkirjasto

18.00 Jouko Vanhanen, Uudenkaupungin kirjasto

 

Keskiviikko 14.2.

17.15 Jouko Vanhanen, Kotkan pääkirjasto

17.30 Mika Keränen, Hämeenlinnan pääkirjasto

17.00 Valdur Mikita, Metso, Tampere

18.00 Maimu Berg, Lahden pääkirjasto

 

Torstai 15.2.

18.00 Maimu Berg, Töölön kirjasto, Helsinki

18.30 Jouko Vanhanen, Lappeenrannan kaupunginkirjasto

18.00 Valdur Mikita, Hyvinkään pääkirjasto

 

Perjantai 16.2.

18.00 Maimu Berg, Turun kaupunginkirjasto

 

 

Helmi

Nro 1 (2014) - PDF-tiedosto

Nro 2 (2015) - PDF-tiedosto

Nro 3 (2016) - PDF-tiedosto

Nro 4 (2017) - PDF-tiedosto

Nro 5 (2018) - PDF-tiedosto

 

 

Maimu Berg

Maimu Berg

Synnyin sodanjälkeiseen stalininaikaiseen Viroon, Viron neuvostotasavaltaan. Tallinnan kaupunkiin, joka oli suurelta osin raunioina. Lapsuudenkotini kaduilla – jotka nyt ovat osa Tallinnan keskustaa – ajoi talvisin reki, jonka päällä oli heiniin kätketty maitoastia, josta maitomies myi halukkaille tuoretta maitoa. Ulkona halkopinojen välissä leikimme me, lapset. Kuvittelimme, että siellä on turvallista, sieltä ei tule kukaan vangitsemaan, kyydittämään, ryöstämään eikä keittämään meitä makkaraksi. Sieltä ei mikään paha voima osaa meitä etsiä.

Kirjallisuuden löysin neljävuotiaana, kun opin lukemaan. Kirjoitustaito tuli vuoden myöhemmin. Kirjailijaksi ryhdyin paljon myöhemmin, oikeastaan vuoden 2018 alussa, kun minusta tuli yksi kirjailijapalkan saajista. Mutta olen kirjoittanut myös ilman kirjailijan titteliä. Aloitin myöhään, ensimmäisen kirjan ilmestyessä olin yli 40-vuotias. Enää kukaan ei muista, että aloitin niin myöhäisellä iällä. Yleisesti ajatellaan, että olen ollut kirjailija aikojen alusta, enkä ryhdy tuota ajatusta kumoamaankaan. Ajatellaan, että muistan, millaista kirjailijan elämä oli ensimmäisen itsenäisyyden aikaan ja Stalinin aikaan ja pysähtyneisyyden aikaan, mutta suurimman osan siitä tiedän vain tarinoiden perusteella. Koko elämänsä kustantamossa työskennelleen isäni tarinoiden ja entisen kirjailijamieheni elämän perusteella.

Minultakin on ilmestynyt muutamia kirjoja, joku laski, että yhteensä 13. Ehkä onkin. On lyhytromaaneja, novellikokoelmia, yksi näytelmäkirja. Jotain on käännetty myös muille kielille.

Kirjailija kirjoittaa koko ajan, myös silloin, kun hän ei kirjoita. Kävelee kaupungissa tai metsätietä tai kiipeilee vuorilla ja päässään kirjoittaa ja kirjoittaa. Tulin eilen kävellen keskustasta kotiin ja mietin hautajaisia, joissa siunauksen aikana arkussa soi puhelin, mutta en ehkä kirjoita siitä, sillä nämä aiheet eivät ole mieleeni. Suurinta osaa ajatuksistani en kirjoita kirjoiksi, mutta jotkut olen kirjoittanut, ja useimmiten muistan missä ja milloin olin, kun ajatukset tulivat mieleeni.

Olen myös kääntänyt. Pääasiassa suomesta. Viimeisenä Juha Jokelan näytelmän Sumu. Se tuli tehdä hyvin surullisissa olosuhteissa. ”Juha Jokelan Sumu pistää isosti ja terävästi”, Suomessa on kirjoitettu. Kirjallisuuden tuleekin pistää isosti ja terävästi. Ja saada ihmiset surulliseksi ja iloiseksi ja avata silmiä ja saada onnelliseksi ja tarjota paljon muutakin tunteille ja sielulle. Mutta en ajattele sitä, kirjoitan vain. Kuten kasvi. Joka vain on.

 

Viroksi lukeville suosittelen Sergei Volkonskin muistelmakirjaa Kodumaa, jonka on virontanut Peeter Volonski. Suurenmoinen kirja ja suurenmoinen käännös. Sergei Volkonskihan on hiukan virolainen kirjailija, kotoisin Keila-Joalta.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2018

14.2. klo 18.00 Lahden pääkirjasto
15.2. klo 18.00 Töölön kirjasto, Helsinki

Maimu Bergin teokset Kirjahyllyssä:

Kolme kohtaloa

Virolaiskirjailija Maimu Bergin (s. 1945) romaani Kirjutajad on julkaistu jo vuonna…

 

Muotitalo

Kirjailija, kääntäjä, kansanedustaja ja Suomen Viron-instituutissa pitkän uran tehnyt Maimu Berg toimi…

 

Pois
Maimu Bergin tuorein teos Ära on ilmestynyt suomeksi nimellä Pois Hannu Oittisen kääntämänä ja Taifuunin…

 

Kristiina Ehin

Kristiina Ehin

Minulle kirjailijan työ on usein pelottavan yksinäistä. Toisaalta välillä ikävöin sitä enemmän kuin mitään muuta. Välillä pärjään yksinäisyyden kanssa hyvin ja olen onnistunut löytämään muutaman unelmahuoneen, jota ympäröi mäntymetsä ja lähellä on meri tai järvi. Ikuisuuden kauneus siivilöityy auringon tekemien laikkujen kautta sisälle ja taivas on niin korkealla, että kaikki tuntuu mahdolliselta, jopa vanha tuttu oman varjonsa yli hyppääminen. Silti on mahdollista, etten kirjoita tuossa idyllissä riviäkään.

Mutta kun ympärillä on joukko kiljuvia ja hihkuvia lapsia, täytyy siivota ja tehdä ruokaa, ehtiä tapaamisiin, esiintyä, vastata puheluihin, viedä isompaa lasta kouluun ja harrastuksiin, lähettää kirjoitukset määräpäivään mennessä, harjoitella harmonikkaa ja tehdä puuttuvat laulut Naised Köögis -yhtyeelle, löydän yhtäkkiä itsestäni tarpeellisen hiljaisuuden, kirjoitan tai äänitän runon, joka on täysin valmis eikä tarvitse edes toimittamista. Se on kuin rakastumista, se iskee kuin salama. Yksinäisyyden ja elämän kaaoksen välillä liikkuessani olen kirjoittanut seitsemän runoteosta ja kolme proosakirjaa. Minua on innoittanut kansanrunouden opintoni, graduni kirjoitin naisen itsetuntemuksen heijastumisesta virolaisissa rekilauluissa, tutkin runolaulun itseilmaisumahdollisuuksia ja Setomaan muinaistarinoita. Minua kiehtoo virolainen ja suomalais-ugrilainen mytologia, kielten ikivanha ja uunituore kosketus, historian syvyys ja tulevaisuuden utopiat. Olen tehnyt yhteistyötä monien kääntäjien kanssa ja julkaissut Ilmar Lehtperen käännöksinä muutamia kirjoja myös Englannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Olen julkaissut kaksi levyä osana Naised Köögis -yhtyettä, jossa olen harjoittanut sanoittamista ja treenannut sormia soittamista, ääntä laulamista ja hermoja esiintymisiä varten. Viimeisin hittimme, sosiaalisesti terävä räppi Aasta ema, jonka esitän ja johon kirjoitin keväällä sanat, on saanut paljon huomiota ja on ehdolla useissa palkintokategorioissa.

Jotkut kirjallisuuskriitikot ovat kirjoittaneet, että olen runollinen, todellisuuspakoinen uneksija, jonka terävyys ei ole uskottavaa. Sofi Oksanen kutsui minua eräässä televisio-ohjelmassa kymmenen vuotta sitten tylsäksi Miss Estoniaksi ja antoi runokilpailussa minimipisteet. No, koskaan ei voi tietää, mikä pohjoisnaapurin mielestä on jännittävää. Muistan, että olin tuolloin yhdeksännellä kuulla raskaana oleva yksinhuoltajaäiti ja ihmettelin kovin, miten Oksanen kuvittelee Miss Estonian sellaiseksi ja pitää sitä vielä tylsänä. Runoudessa, kuten kirjallisuudessa yleisemminkin, taitaa kuitenkin olla yhtä paljon makuja kuin kiinnostuneita ihmisiä. Viron yleisradio ERR:n radio-ohjelmassa Ööülikool käsittelen muun muassa Puhdistuksen päähenkilöä Aliide Truuta yrityksenä luoda virolaisnaisesta kuvaa, joka näyttää meidät arkoina ja petturimaisina. Vertaan sitä Betti Alveriin ja laitan nuo kaksi saman aikakauden naista yhteen erään uneni kautta. Nyt ajattelen, että virolaisia on varmasti paljon helpompi kuvata ja määrittää kuin olla heidän nahoissaan ja elää elämäänsä Virossa.

Kirjoitin vuonna 2014 Laulujuhlien tunnuslaulun Puudutus, jota lauloi kerralla 30 000 laulajaa. Tuohon lauluun panin kaiken, mitä tiedän ihmisistä ja rakkaudesta, arkipäiväni Virosta ja unelmieni Virosta, panin lauluun myös kaiken sen runollisuuden, jota olen ”todellisuuspakoisena uneksijana” harjoittanut. Kirjoitin vielä joukon muita kappaleita, joista erityisen suosittu oli Curly Stringsin esittämä Kauges külas, joka pohtii Viron kylien tyhjentymistä. Autobiografinen kirja Paleontoloogi päevaraamat, juuri ilmestynyt runokokoelma Kohtumised sekä Naised Köögis -yhtyeen laulut, jatkuva inspiraatio sekä esiintymisten ja kesäkiertueiden aalto ovat johtaneet siihen, että joidenkin mielestä olen ilmeisesti liiankin yhteiskunnallinen ja välillä liian terävä ja liian feministinen. Kolme vuotta luovan kirjoittamisen opettajana Tarton yliopistossa, vuosi vapaiden taiteiden professorina sekä vuosi Tarton kaupunginkirjailijana ovat pitäneet minut mukana uusimmassa kirjallisuudessa ja panneet etsimään uusia suuntia omassa tuotannossani. Kohta ilmestyvä Sanna Immasen suomentama runokokoelma innostaa minua kehittämään suomen kieltäni ja tapaamaan lukijoita ja runouden ystäviä myös lahden toisella puolella.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2018

12.2. klo 17.00 Savonlinnan pääkirjasto
13.2. klo 17.00 Kuopion kaupunginkirjasto

Kristiina Ehinin teokset Kirjahyllyssä:

Emapuhkus
Kristiina Ehin, Triin Soomets ja Elo Viiding ovat kaikki kolme sellaisia runoilijanimiä, että heidät…

 

Mika Keränen

Mika Keränen

Olen Virossa asuva suomalainen kirjailija. Muutin tänne vuonna 1993 ja kotini on ollut siitä lähtien Tartossa, vaikka välillä on tullut sukkuloitua Suomen ja Viron väliä työn vuoksi.

Aloitin kirjoittamisen opiskelijana, koska kaveripiirissäni Tarton yliopistossa melkein kaikki kirjoittivat. Miksen minäkin, ajattelin. Olen kirjoittanut suurimman osan kirjoistani viroksi, vaikka opin kielen vasta aikuisiän kynnyksellä. Viroksi kirjoittaminen on ollut minulle aina luontevaa, siitä lähtien, kun kokeilin, miltä se tuntuu ja panin kynän paperille. Hyvältä tuntui. Kielioppisäännöt eivät kahlinneet luomisen iloa.

Kirjoittaminen on ollut työni jo useamman vuoden. Luulen, että kirjoitan, koska haluan muuttaa maailman paremmaksi paikaksi ja kirjoittamalla se tuntuu sujuvan minulta parhaiten. Virossa minut tunnetaan parhaiten Divari-sarjan kirjoista. Niistä kaksi on suomennettu. Kirjasarja on inspiroinut myös teatterin ja elokuvan tekijöitä. Minä sain sarjaan inspiraatiota lapsuuden lempikirjailijalta Enid Blytonilta. Myös minun kirjoissani on lapsikatras, koira, paljon murkinaa ja jännittäviä arvoituksia.

 

Lempisitaattini on äidiltäni: ”Vattua se on vattumatokin.”

 

Palkinnot ja ehdokkuudet

Peidetud hõbedane aardelaegas
2009 Vuoden paras lastenkirja (Viron kulttuurirahasto)

Nozagts oranžs divritenis
2012 Vuoden paras lastenkirja, 3.–4. luokkalaisten juryn mukaan (Latvian kansalliskirjasto)

Varastatud oranž jalgratas, Peidetud hõbedane aardelaegas ja Vana roosa maja
2012 Nukitsa kilpailu – 2. sija

Kuldne Lurich ja Küttepuuvargad
2016 Nukitsa kilpailu – 3. sija
2016 J. Oron lastenkirjallisuuspalkinto

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2018

13.2. klo 10.00 Pasilan kirjasto, Helsinki
13.2. 18.00 Forssan kaupunginkirjasto
14.2. klo 17.30 Hämeenlinnan pääkirjasto

Mika Keräsen teokset Kirjahyllyssä:

Armando

Kun kakkosluokkalainen Jaanika sanoo uuden Argentiinasta tulleen oppilaan ruskeita silmiä kauniiksi,…

 

Hopeinen aarrearkku
Virossa ilmestyi vuonna 2009 yhteensä 542 vironkielistä lastenkirjaa, joista 149 on viroksi kirjoitettuja…

 

Kuldne Lurich

Tarton urheilumuseosta on mystisesti kadonnut suuri kultainen patsas. Poliisin lisäksi apuun hälytetään…

 

Varastatud oranž jalgratas
Keräsen Mika kuuluu siihen harvalukuiseen suomalaisjoukkoon, joka on tehnyt nimeä myös virolaisella kulttuuritaivaalla.…

 

Valdur Mikita

Valdur Mikita

Aloitin runoilijana, ensimmäisiin runokokoelmiini Äparduse rõõm (2000) ja Rännak impampluule riiki (2001) sain inspiraation kuvarunoista. Vuosina 2008–2015 ilmestyi virolaisten sielunelämää koskettanut esseetrilogia Metsik lingvistika, Lingvistiline mets ja Lindvistika ehk metsa see lingvistika. Noista kolmesta tunnetuimmaksi nousi toisena ilmestynyt Lingvistiline mets. Kirja sai Viron kulttuurirahaston vuosipalkinnon ja Tarton kulttuuripalkinnon. Uusin kirjani, viime joulukuussa ilmestynyt Kukeseene kuulamise kunst vaeltaa ajatuksellisesti samoja polkuja, mutta hieman laajemmin. Kirja tutkii suomalais-ugrilaisia piirteitä virolaisten ajattelutavoissa ja kulttuurikuvassa.

Kirjailijana minuun on vaikuttanut eniten lapsuudenkotini Etelä-Virossa. Tarvastun kunnassa Suislepassa oleva maalaistalo on tyypillinen etelävirolainen alkuperäistalo keskellä metsiä ja niittyjä. Siellä äidinpuoleinen sukuni on asunut aikojen alusta, kirjallisten lähteiden mukaan vähintään viimeiset 300 vuotta. Lapsuuteni näytti kovin arkaaiselta. Pienemmät tilan työt tehtiin usein hevosella. Sukupolvet asuivat yhdessä, mitä kuvaa parhaiten kummallinen muisto: pienin astia, jossa kesällä valmistettiin perheelle ruokaa, oli kymmenlitrainen alumiininen kattila. Jos isoäitini olisi nähdnyt nykyaikaisen litran kattilan, olisi hän varmasti ihmetellyt, mikä ihme ihmisen pakotti tekemään niin suuren ja ruman kupin.

Yhtä arkaainen kuin ympäröivä elämä oli myös kyläläisten ajatusmaailma. Isoäiti kävi kyllä kirkossa ja lauloi välillä tasaisella äänellä virsiä, mutta yhtä paljon hän uskoi myös metsän henkiin ja loitsuihin. Tarvastusta tunnetaan myös eräs kulttuurihistoriallinen fakta – Kalevipoegin kolmannessatoista kappaleessa on nimittäin satakunta värssyä kansan aitoja madonlukuja. Fr. R. Kreutzwaldin kirje Elias Lönnrotille, jossa hän kirjoittaa saaneensa tarvastulaiselta talonpojalta joitain vanhoja maagisia loitsuja, on säilynyt. Todennäköisesti kyseessä ovat juuri ne loitsut, jotka Kreutzwald myöhemmin vuoli kansalliseepokseen.

Isoisä ei muistaakseni käynyt kirkossa, sen sijaan hän uskoi järkähtämättä seitsemännen Mooseksen kirjan olemassaoloon, lapsena kävin jopa etsimässä sitä aitan ullakolta. Isoisällä oli nuorena jännittävä ammatti, hän piti 1920-luvulla yhtä Viron ensimmäisistä kiertävistä elokuvateattereista ja näytti maalaisille kylätaloilla elokuvataidetta. Vaikka suurin osa filmikeloista katosi sodan aikana, yhtä ja toista oli kuitenkin säilynyt. Joskus isoisä etsi kaapin periltä filmikelat ja veivasi Boschin koneella seinälle ripustetulle lakanalle ikivanhoja naarmuisia Paramount-elokuvia. Nuo kummalliset Charlie Chaplinin esittämät mykkäelokuvat korvasivat lapsuudessani Suomen television, jota valitettavasti etelävirolaisena en nähnyt (tuon ärsyttävän tosiasian takia etelävirolaiset vihasivat kiihkeästi pohjoisvirolaisia, ja vihaavat edelleenkin). Villin luonnon, muinaistarujen ja kaukaisten saavuttamattomien asioiden kaipuu minussa juontuu joka tapauksessa lapsuudestani.

Kävin koulua ikivanhassa kartanorakennuksessa, jossa oli narisevat puuraput ja suuret kaakeliuunit, korkeat katot, kuivakäymälä ja kartanon ajoista peräisin oleva rautaovinen arestihuone, jonka lattian kautta pääsi kuulemma salakäytävää läheiselle hautausmaanmäelle. Koska olin kinnostunut luonnosta, tiesin jo nuorena, että haluan yliopistoon ja tutkijaksi. Tutkijaa minusta ei valitettavasti tullut, sillä isoisän tarinat ja lapsena luetut kirjapinot rikkoivat lopullisesti rationaalisen ajatteluni. Aina kun tiede ja perintö kohtaavat ajatuksissani, perintö voittaa. Myöhemmin olen sanoittanut tämän maksiimin seuraavasti: jos ihmisiltä vie toden, he tuskin huomaavat, mutta jos heiltä vie myytin, katastrofi on väistämätön. Myytti on totuutta tärkeämpi, usein myytti onkin maailman ainoa totuus ja unelmiemme selkäranka – sellainen ihmisen luonne vain on.

Opiskelin Tarton yliopistossa biologiaa ja semiotiikkaa, viimeisestä suoritin myös tohtorin tutkinnon. Tiesin kuitenkin jo opiskellesani, että mytologinen ajattelu on minulle voimakkaampi virta kuin teoreettiset tiedot. Kirjallinen tuotantoni syntyy usein niiden rajalla, se on inpiroivin luova topos. Vuosina 2016 ja 2017 toimin yhden lukuvuoden Tarton yliopiston vapaiden taiteiden professorina.

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2018

13.2. klo 18.00 Aleksinkulma, Oulu
14.2. klo 17.00 Metso, Tampere
15.2. klo 18.00 Hyvinkään pääkirjasto

Valdur Mikitan teokset Kirjahyllyssä:

Kukeseene kuulamise kunst, Läänemeresoome elutunnet otsimas
Valdur Mikita jatkaa uudessa kirjassaan virolaisen ja suomalais-ugrilaisen kansanluonteen pohtimista.…

 

Lingvistiline mets

Parin vuoden aikana Virossa on kohonnut suoranaiseksi tietokirjallisuuden kiintotähdeksi tarttolainen…

 

Jouko Vanhanen

Jouko Vanhanen

Kirjat avaavat meille maailman. Ne tekevät sen moniulotteisesti: ajan, paikan ja ulkoisten tapahtumien lisäksi ne välittävät tunteita, elämyksiä ja jotain sellaista kirjallisuuden taikaa, jota kirjoittaja, lukija ja NB! – kääntäjä heidän välissään – ei välttämättä tietoisesti tajuakaan. Kirjat ja kirjallisuus ovat tärkeitä varsinkin nuorelle kehittyvälle ihmiselle, sellaisetkin kirjat, jotka eivät kuulu maailman korkeakirjallisuuden kaanoniin.

Isäni vaatimattomassa kirjakaapissa oli Virosta kertova kirja, jonka suomenkielinen nimi oli Partisaanina Viron metsissä. Luin sen jo nuorena poikana, ja se on varmasti antanut alkusysäyksen ja emotionaalisen latauksen Viron-kiinnostukselleni ja kiintymykselleni jo kymmenen vuotta aikaisemmin kuin kävin 22-vuotiaana marraskuussa 1975 ensimmäistä kertaa maassa. Kirja kertoo nuoren saksalaisen sotilaan ja sotavangin tarinan toisen maailmansodan jälkeisestä Virosta. Franz S. pakenee vankileiriltä ja liittyy virolaisiin metsäveljiin, eläytyy virolaisten ajatusmaailmaan ja kokee neuvosto-Viron koettelemukset, kunnes jää vuonna 1949 kiinni lopullisesti ja lähetetään Siperiaan. Sitä ennen hän osallistuu Virumaan metsäveljien taisteluihin, tappaa jopa kaksintaistelussa miliisiluutnantin, mutta koettaa myös palata ”siviilielämään”; Franzin rakkaustarinat on kuvattu hyvin kauniisti.

Teos on kuvaamansa ajan julmuudesta ja tapahtumien karmivuudesta huolimatta hyvin kiihkottomasti ja tasapainoisesti kirjoitettu ja nostaa päällimmäiseksi yksittäisten ihmisten hyvyyden, kansallisuuteen katsomatta.

Kirjan on Franzin kertomusten perusteella kirjoittanut saksalainen lehtimies Hermann Behr. Franz nimittäin vapautui vuonna 1956 niin sanotun Adenauerin amnestian ansiosta neuvostoleiriltä ja hänet palautettiin Saksaan; sitä ennen Franz, kuten jälkeenpäin on selvinnyt, osallistui myös Norilskin vankikapinaan virolaisten sotavankien rinnalla vuonna 1953. Tiedon ylimaallisesta lähteestä, Internetistä, selviää nykyään, että vuonna 1925 syntyneen baierilaisen Franz S:n koko nimi oli Franz Schöfmann.

Alkuperäisteos Der Wolf von Laekvere oli 1950–60-luvun taitteessa ensimmäisiä Viron sodanjälkeistä todellisuutta länsimaissa ja erityisesti Suomessa valottaneita teoksia, jollei virolaisten pakolaisten teoksia oteta huomioon – ne ilmestyivät kuitenkin pääasiassa viron kielellä. Suomen lisäksi teos on käännetty ainakin ranskaksi (Le Loup de Laekvere) ja ruotsiksi (Jag flydde för ryssen : partisan i Estlands skogar). Saksalainen sotakirjoihin erikoistunut kustantamo on tehnyt siitä faksimileuusintapainoksen vuonna 2010 nimellä Waldbrüder : Ein deutscher Soldat bei estnischen Partisanen 1945–1949.

Viron olojen vapautuessa 1990-luvun taitteessa mieleeni tuli, että kirja pitäisi ehdottomasti julkaista myös Virossa. Kirjailijaystäväni Juhan Saar oli perustanut Tallinnassa Faatum-nimisen kustantamon, ja hän lupasi julkaista kirjan. Kääntämistä varten oli saatava käsiin saksankielinen alkuteos, minullahan oli vain suomenkielinen versio. No, kirja löytyisi varmasti saksalaisesta kirjastosta. Münchenissä toimi Radio Free Europen Viron-osaston johtajana muuan Toomas Hendrik Ilves, jonka kanssa olin ollut tekemisissä avustamalla Suomesta käsin hänen radionsa tiedonhankintaa Virosta. Ilves kopioikin minulle kirjan ja lähetti nivaskan Helsinkiin. Se päätyi sitten kääntäjä Kristiina Tammojalle, jonka virontamana kirja ilmestyi Tallinnassa vuonna 1994 nimellä Hundina Virumaa metsades. Siinä oli myös kotiseutututkija Heino Rossin jälkipuhe, jossa hän selvitti kirjan todellisuuspohjan ja avasi joitakin peitenimiä, joita kirjoittajat olivat käyttäneet henkilöidensä suojelemiseksi. Valitettavasti virolainen laitos jäi ulkoasultaan vaatimattomaksi pehmeäkantiseksi taskukirjaksi. En ollut älynnyt valvoa painoteknistä valmistelua, johon olisin voinut varmaankin vaikuttaa.

Kirjalla on jälkiepisodinsa. Kului varmaankin kymmenen vuotta vironnoksen ilmestymisestä. WSOY:n kustannustoimittaja Alice Martin, joka oli selvillä kirjan osuudesta elämässäni, ilmoitti eräänä päivänä, että hänellä oli lahja minulle. Hän oli käynyt kustantamon Porvoon toimitiloissa ja löytänyt sieltä poisheitettävien kirjojen laatikoista, kustantajille kertyvien ulkomaisten markkinointikappaleiden joukosta, pehmeäkantisen Der Wolf von Laekvere -teoksen ennakkopainatteen. Se oli varmasti se kappale, jonka nojalla suomalainen kustantaja WSOY oli aikoinaan nopeasti päättänyt julkaista kirjan, sillä käännös ilmestyi jo 1958, samana vuonna kuin alkuteoskin, Reino Hakamiehen, tunnetun suomalaisen latinistin, suomennoksena. Minun on vaikea keksiä tuolle ruskeakantiselle ja lyijykynämerkintöjä täynnä olevalle niteelle sopivampaa paikkaa kuin oma kirjahyllyni.

 

Kävihän nyt varmasti selväksi, että korostan käännöskirjallisuuden merkitystä!

 

 

P. S. Jos nyt joku sattuisi olemaan kiinnostunut minun suomentajanurastani, kääntämieni teosten luettelo löytyy osoitteesta estlit.ee

Esiintymiset virolaisen kirjallisuuden viikolla 2018

13.2. klo 18.00 Uudenkaupungin kirjasto
14.2. klo 17.15 Kotkan pääkirjasto
15.2. klo 18.30 Lappeenrannan kaupunginkirjasto

Jouko Vanhasen suomennokset Kirjahyllyssä:

Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka

Eletään vuotta 1432, ja paljon on muuttunut apteekkari Melchior Wakensteden elämässä sitten vuoteen…

 

Rakkaat kanssavaeltajat II
Tässä on komean kirjailijantien päätös. Jaan Krossin muistelmien toinen osa sekä kertoo että näyttää…

 

Pobeda 1946
Pobeda 1946 on erityisesti elokuvantekijänä tutuksi tulleen Ilmar Taskan (s.1953) esikoisromaani. Taskalta…

 

Yhteistyökumppanit

Eesti Kirjanduse Teabekeskus – www.estlit.ee

Eesti Kirjanike Liit – www.ekl.ee

Eesti Lastekirjanduse Keskus – www.elk.ee

Majaoja-säätiö – www.majaoja-saatio.fi

Suomen Viro-yhdistysten liitto – www.svyl.fi

Viro-instituutti – www.viro-instituutti.fi

Menu