Viro jäi toisen maailmansodan vuosina stalinistisen Neuvostoliiton ja natsi-Saksan mielivaltaan. Maa koki fyysisen, henkisen ja aineellisen väkivallan ja riiston pyörteissä myös valtavan väestökatastrofin, jonka aiheuttivat kyyditykset itään, pakkomobilisoinnit miehitysarmeijoihin ja väkivaltaiset kuolemat. Sodan päättyminenkään ei lopettanut virolaisväestöön kohdistunutta suoneniskentää Neuvostoliiton miehittämässä Virossa. Huomattavan osan Viron väestötappioista muodostivat länteen paenneet ja evakuoidut virolaiset, joiden kokonaismääräksi sotavuosina nykytutkimus arvioi noin 80 000 henkeä.
Ensimmäinen kommunistidiktatuurin vuosi 1940–41 oli antanut kovan opetuksen siitä, että Neuvostoliiton ihmisoikeuksista piittaamattomaan yhdenmukaistamis- ja alistamispolitiikkaan kuuluivat laajat vangitsemiset ja kyyditykset sekä kansalaisvapauksien, omaisuudensuojan ja usein myös hengen menetys. Kesäkuussa 1941 neuvostohallinnon toimeen panema noin 10 000 virolaisen suurkyyditys itään oli todistanut, että vaaravyöhykkeessä saattoivat olla poliittisen, taloudellisen, sotilaallisen ja hallinnollisen eliitin lisäksi myös tavalliset keskivertokansalaiset sylilapsista vanhuksiin.
Näin ollen virolaiset pakenivat saksalaismiehityksen päättyessä ja puna-armeijan vyöryessä maahan elo-syyskuussa 1944 ennen kaikkea uhkaavaa neuvostoterroria, joka taannehtivasti rankaisi kaikesta sellaisesta toiminnasta, jonka se katsoi lujittaneen itsenäisen Viron olemassaoloa ja olleen Neuvostoliiton intressien vastaista. Länteen vuonna 1944 paenneet ovatkin painottaneet, että he olivat neuvostomiehitystä paenneita poliittisia pakolaisia.
Ensimmäiset lähtöaallot
Joukkopaon airuina voi pitää Viron vähemmistökansoja, baltiansaksalaisia ja rannikon ruotsalaisia, joiden niin sanotut ”historialliset kotimaat” organisoivat ulkoväestönsä evakuointeja. Viron jäätyä Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan itänaapurin etupiiriin, Hitler kutsui baltiansaksalaiset ”takaisin kotiin”, jolloin loka-joulukuussa 1939 heitä lähti Virosta Saksaan 13 500 henkeä. Neuvostomiehityksen alettua baltiansaksalaisten jälkievakuoinnin aikana keväällä 1941 viimeisten saksalaisten mukana lähti myös itsensä uhatuksi tuntevia virolaisia henkilöitä, jotka oikeiden tai väärennettyjen asiakirjojen avulla pystyivät osoittamaan jonkinlaisia siteitä baltiansaksalaisuuteen. Seuraavaksi evakuoitiin saksalaismiehityksen aikaan vuosina 1943–44 Ruotsiin Viron rannikon ruotsalaiset. Organisoidusti heitä lähti Ruotsiin noin 4 000 henkeä ja noin 2 800 poistui maasta omilla kalastusveneillään.
Kevättalvesta 1943 alkaen myös Suomeen pakeneminen muuttui intensiiviseksi kutsuntaikäisten virolaisnuorukaisten keskuudessa kun heitä alettiin kaikkien kansainvälisten sopimusten vastaisesti pakkomobilisoida Saksan sotavoimiin. Yli 3 500 nuorukaista pakeni kevääseen 1944 mennessä yli Suomen lahden salaa Suomeen, jossa valtaosa heistä liittyi vapaaehtoisena Suomen armeijaan niin sanottuina Suomen-poikina. Samoihin aikoihin Suomeen pakeni salaa myös Viron itsenäisyyden palauttamista tavoittelevia sivistyneistön edustajia, joita uhkasi pidätetyksi joutuminen saksalaisen miehityshallinnon toimesta. Tuolloin Helsingistä muodostuikin merkittävä ulkovirolaisten toimintakeskus, jonne saapui jatkuvasti virolaista sivistyneistöä. Nämä virolaiset joutuivat pakenemaan suomalaisten avustuksella salaa Ruotsiin välirauhan astuttua voimaan 19. syyskuuta 1944, sillä heitä uhkasi luovutus Neuvostoliittoon. Enemmistö Suomen-pojista oli jo tuolloin palannut Viroon puolustamaan isänmaataan etenevää puna-armeijaa vastaan.
Joukkopaon aika ja suuruus 1944
Helmikuun alussa 1944 puna-armeija eteni Narva-joen rannalle, mutta ei onnistunut murtamaan virolais-saksalaista rintamaa. Venäläisten läpimurto tapahtui vasta kesällä mutta ei Narvan rintamalla vaan Kaakkois-Virossa. Rintaman murruttua saksalaiset päättivät vetäytyä Virosta 16. syyskuuta. Virolaisten joukkopaon kulminaatio saavutettiin syyskuussa 1944 kun puna-armeija sai Tallinnan haltuunsa 22.9. Suurta joukkopakoa länteen tutkinut Kaja Kumer-Haukanõmm määrittelee tapahtuman ajallisesti vuoden 1944 keväästä saman vuoden myöhäissyksyyn, sillä Saarenmaalta paettiin vielä lokakuun alkupäivinä vuonna 1944.
Kukaan ei tiedä joukkopakoon osallistuneiden tarkkaa määrää, mutta yleisesityksissä ja tutkimuskirjallisuudessa toistuu arvio 70 000 virolaisesta. Tiedetään, että Ruotsiin pääsi 27 000 pakolaista, Saksaan noin 40 000. Pakomatkalla menehtyneitä arvioidaan olleen 6–9%.
Kumer-Haukanõmm pitää mahdottomana aikaisemmin esitettyä tulkintaa, että pelkästään elo–syyskuussa ja lokakuun alussa Virosta olisi pystynyt pakenemaan 70 000 siviiliä. Siksi hän korostaa, että joukkopako alkoi jo aikaisemmin keväällä 1944 kun Viroa alkoi uhata sotatantereeksi jääminen.
Kiistanalainen on myös kysymys siitä, kuinka paljon pakenevien joukossa oli virolaisia Saksan (ja aikaisemmin Suomen) sotavoimissa palvelleita. Saksan pakolaisleireillä oli sodan päätyttyä varmasti yli 10 000 Saksan sotavoimissa palvellutta virolaista. Saksa halusi pakkoevakuoida virolaissotilaansa, mutta suurin osa ei sekasortoisessa perääntymisvaiheessa päässyt tai halunnut lähteä ja osa pakeni salaa Ruotsiin siviilivaatteissa. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle loukkuun jääneet Saksan sotavoimissa palvelleet virolaiset pakkopalautettiin Neuvostoliittoon. Viimeiset entiset Suomen-pojat onnistuivat pakenemaan Neuvostoliitosta vielä vuonna 1945 Leningradin sataman ja Karjalan kannaksen kautta Suomeen ja sieltä Ruotsiin.
Vaikka suurin osa pakeni oma-aloitteisesti, Saksa järjesti myös strategisilta alueilta siviiliväestön pakkoevakuointeja. Tunnetuin tapaus oli Saarenmaan Sõrven niemimaan 2 500 siviiliasukkaan pakkovienti Saksaan Viron alueen lopputaistelujen aikaan loka–marraskuussa 1944. Toisin kuin muut, he palasivat vapaehtoisesti takaisin kotiin sodan jälkeen.
Kokonaisarviossaan Kumer-Haukanõmm on päätellyt, että kun pakomatkalla menehtyneet otetaan huomioon, toisen maailmansodan vuosina Virosta pakeni länteen noin 80 000 virolaista. Tähän lukuun eivät mitä ilmeisemmin sisälly baltiansaksalaiset ja rannikon ruotsalaiset. Jos ne otetaan huomioon, länteen siirtyi sodan vuoksi ja neuvostomiehitystä pakoon noin 100 000 Viron alueella asunutta henkilöä.
Ketkä pakenivat ja minne?
Pitkään vallitseva käsitys oli, että länteen paenneet kuuluivat suurelta osin sivistyneistöön ja eliittiin. Tätä käsitystä tuki se, että monet huomattavat kirjailijat (mm. Gustav Suits, Marie Under ja Karl Ristikivi), tiedemiehet ja lääkärit sekä muut virolaisen yhteiskunnan avainhenkilöt kulttuurielämän, hallinnon, diplomatian ja politiikan aloilta olivat paenneet länteen, etupäässä Ruotsiin. Nuoremman polven virolaispakolaisten joukossa oli paljon kulttuurin ja tieteen edustajia, joiden suuri henkinen potentiaali ilmeni vasta sodan jälkeen (mm Ilmar Talve, Käbi Laretei ja Ilon Wikland).
Suurin osa pakolaisyhteisöstä jakoi virolaiskansallisen kulttuuriparadigman, jonka vuoksi he vaalivat äidinkieltään ja julkaisivat viroksi kaikenlaista kirjallisuutta. Oma järjestötoiminta oli vireää. Olennaista oli myös Viron tasavallan muiston vaaliminen ja miehitetyn kotimaan vapauttamisen puolesta toimiminen informaatiota jakamalla. Suurin osa oli paetessaan uskonut, että poissaolo jää lyhyeksi ja että olosuhteiden muuttuessa he pystyvät palaamaan pian kotiin. Pakolaiset kouluttautuivat ja sopeutuivat, mutta he eivät halunneet assimiloitua vaan säilyttää virolaisen identiteettinsä.
Neuvostoliiton ideologiaan ei sopinut ajatus, että Virosta olisivat paenneet tavalliset työläiset, kalastajat ja pientilalliset. Sen propagandajulkaisuissa ei puhuttu pakolaisista vaan emigranteista, jotka edustivat entistä eliittiä ja olivat ”natsien kannattajia”. Kuitenkin tosiasiassa länteen jääneistä yli puolet oli tavallista keskivertoväestöä eli maanviljelijöitä, rannikon kalastajia ja työläisiä.
Saksan pakolaisleireille päätyneistä virolaisista suurin osa jatkoi 1940–50-luvun vaihteessa matkaansa Kanadaan, USA:n ja Australiaan, vähemmän myös Isoon-Britanniaan. Ruotsinkin virolaisyhteisö väheni samoihin aikoihin jonkin verran kun pelättiin Neuvostoliittoon luovuttamista. Saksan pakolaisleireiltä palattiin hyvin vähäisessä määrin takaisin miehitettyyn Viroon, vaikka Neuvostoliiton propaganda oli voimakasta. Palaajat olivat etupäässä vanhoja ihmisiä, joiden lähiomaiset olivat jääneet kotimaahan.
Kaikkien pako ei onnistunut
Oli pitkälti sattumaa, ketkä onnistuivat pakenemaan, sillä halukkaita oli tuntuvasti enemmän kuin länteen päässeitä. Suomeen ja Ruotsiin pakeneminen yli meren edellytti usein huomattavaa varallisuutta, sillä kyyti maksoi paljon. Maksuvälineeksi kelpasivat parhaiten arvoesineet, esimerkiksi tsaarinaikaiset kultaruplat. Toisaalta rannikoiden ja saarten tavalliset kalastajaperheet saattoivat paeta kaikkein helpoimmin siksi, että heillä oli kulkuvälineitä ja merenkulkutaitoa omasta takaa. Perääntyvän Saksan armeijan laivoille voitiin ottaa siviilejä mukaan myös ilmaiseksi.
Kun rintamalinja läheni, kokonaiset perheet lähtivät hevosrattain, polkupyörin ja kävellen matkaan pitkin maanteitä omaisuuden rippeet mukanaan. Pohjois-Virossa kuljettiin ensin Tallinnaan, sitten Läänemaan ja Saarenmaan suuntaan, mutta useimpien pakomatkan katkaisi puna-armeijan eteneminen. Saarenmaalla oli enemmän pakolaisia kuin laivoissa ja veneissä oli paikkoja, joten kaikki eivät mahtuneet mukaan. Etelä- ja Lounais-Virosta paettiin Pärnun ja Pohjois-Latvian suuntaan pitkin maanteitä yhdessä perääntyvän Saksan armeijan kanssa. Myös tällä suunnalla monen taival katkesi puna-armeijan etenemiseen.
Esimerkiksi tunnetun kirjailijan Friedebert Tuglaksen pako ei onnistunut. Tuglas ja monet muut epäonniset pakoa yrittäneet joutuivat pian vaikeaan asemaan stalinistisessa Neuvosto-Virossa. Länteen päässeet puolestaan tiesivät sodan päätyttyä välttäneensä diktatuurihallinnon sorretun alamaisen aseman. Rautaesirippu laskeutui koti- ja ulkovirolaisten väliin ja kirjeet alkoivat kulkea säännöllisesti vasta kymmenen vuoden kuluttua 1955.