”Mitäs pidät Tõnu Õnnepalusta?”…

… kysyi tämänvuotisella Tarton kielikurssilla eräs oppilaani, jolle virolaiset tutut olivat suositelleet lukemiseksi juuri Õnnepalun kirjoja. ”Jooo-o”, venytin vastaamista ja punnitsin mielessäni lukijan vastaanottokykyä. ”Luulen, että kyllä se sopii”, päätin lopulta, sillä tiesin oppilaan olevan kirjallisuudesta kiinnostunut Viron ystävä. Lukuvinkkejä antava kielenopettaja ei saisi erehtyä. Oppilas ostikin mukaansa Suomeen Pariisin ja Paratiisin.

Erilaisia Viron kirjallisuuden myyntilistoja tutkistellessa niissä kyllä Õnnepalun teokset mahtuvat kärkikymmenikköön tai ainakin kahdenkymmenen menestyneimmän joukkoon. Virolaiset lukevat dekkarien, kansanlääkinnän käsikirjojen, naistenviihteen, satujen ja matkakirjojen lisäksi Tõnu Õnnepalua. Vuosien 2018 ja 2019 listoilla ovat hyvin sijoituksin sekä Valede kataloog. Inglise aed (Valheiden katalogi. Englantilainen puutarha, 2018) kuin Pariis (Pariisi, 2019) ja Aaker (Muskoka, Ontario, CA) (Eekkeri: (Muskoka, Ontario, CA) (2019). Kaksi jälkimmäistä kirjaa ovat osia trilogiasta, niiden alaotsikko on ”Mujal kodus” (Kotosalla muualla).

Historian eri vaiheissa virolaisten on täytynyt kerran toisensa jälkeen etsiä itselleen uusi koti, totuttava siihen ja oltava tyytyväisiä. Jakautuminen ulko- ja koti-Viroon on kansalle, jota ei ole sen enempää kuin hädin tuskin yksi miljoona, koko lailla tavaton ja huomionarvoinen ilmiö. Ulko- eli kaukovirolaisia on kulkeutunut asumaan maailman eri kolkille: Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan, Venäjälle, Eurooppaan.

Aaker-romaanin minäkertoja, joka voi vallan hyvin olla kirjailijan itsensä alter ego, on lähtenyt katsomaan ulkovirolaisille tutuksi tullutta kulmakuntaa Kanadan Ontariossa, Toronton kesähuvila-alueella Kotkajärven rannalla. Sinne ulkovirolainen partiojohtaja Heino Jõe on 1950-luvulla perustanut partioleirin 400 eekkerin laajuiselle tontille. Alueen löysivät aikanaan virolaissyntyiset metsätyömiehet, jotka Kanadan hallitus oli pestannut vastatulleina maahanmuuttajina niihin töihin. (Õnnepalu 2019, s. 19).

Kirjailijan ajatukset liikkuvat ulkovirolaisten pakolaisten kansallisuustunteessa ja sen säilyttämisessä. Ajatuskulut ovat paikoin armottomia, mutta osuvia:
”Minä ajattelen ja uskon: jos kerran olet voinut pelastaa henkesi sillä hinnalla, että jätät oman maasi, se maa ei kuulu enää sinulle. Sinä teit valinnan ja se saattoi olla oikea valinta. Useimmiten olikin. Mutta valinta se oli. Tämä tai tuo. Molempia ei ollut mahdollista säilyttää.” (Õnnepalu, s. 103)

Tõnu Õnnepalun ajatusten vapaaseen virtailuun luottava kirjoittamistapa tuntuu erittäin sympaattiselta. Teos onkin omanlaistaan meditatiivista mietiskelyä. Meditatiivinen puoli syntyy konkreettisesta ajasta ja tilasta. Mietiskelijä, kirjailija on yksikseen Ontarion luonnon keskellä. Hän ruokkii kolibreja ja juovamaaoravia, hän kuulee kurkien, sarvipöllön, amerikanjääkuikan huikkauksia ja kojoottien ulvontaa.
”Istuin kalliolla, selkäni takana kohisi pieni koski, järveltä puhalsi tuulenvire. Näin jonkin vielä liikkuvan. Lintu? Se ui minua kohti ja käsitin, että majavan kuono pistää esille vedestä ja muodostaa järven pintaan keveän viuhkan. Istuin hiljaa ja olin varma, että kohta se kuitenkin huomaa minut ja lyö klassisen läimäyksensä. Lyö leveällä hännällään vettä varoittaakseen toisia majavia ja katoaa veden alle. Mutta se vain ui minua kohti. Olikin jo saman tien kohdalla. Näin selvästi sen suuret korvat ja pienet silmät, viikset, koko sen pitkän ruskean vartalon, joka jatkoi hiljaa liukuaan vedenpinnan alla.” (Õnnepalu, s. 113)

Hän havainnoi luontoa herkkätuntoisesti ja omaa itseään nostamatta – niin kuin luonnonkansojen miehet aikanaan – ja kutsuu tätä poissaolon kokemista vieraalla maalla keveäksi onnentunteeksi (s. 177). Minäkertojan mietteiden virtailu kehkeytyy luonnosta ja hälvenee luontoon. Silmää ja korvaa riittää sekä elävän että elottoman luonnon tajuamiseen. Olen varma, että tuolla kaukana Kotkajärven seutuvilla voisi Aaker-romaania käyttää matkaoppaana. Mutta ei vain sellaisena. Luonnon monimuotoisuuden tajuaminen, tunteminen ja sen seuraaminen kuuluvat teoksen kertojaminän jokapäiväiseen tunnelmaan. Ja se on kaunista, paikoittain ylevän kaunista ja samalla kertaa hyvin yksinkertaista.

”Me olemme uskomattoman samankaltaisia jopa kasvien kanssa: – – Koska klorofylli on kasvien hemoglobiinia tai hemoglobiini on meidän klorofylliämme. – – Meidän veremme ovat toistensa kaltaisia, mutta silti ne eroavat toisistaan liian radikaalisti. Puut elävät eri maailmassa kuin me, mutta meidän maailmamme sijaitsee silti puiden maailmassa ja siinäkin on kylliksi, että ne ovat. Puut ja kaikki muut jalot vihreäveriset. Ne eivät synny eivätkä kuole, ne eivät pelkää kuolemaa eivätkä kipua kuten me, poloiset punaveriset. Ne ovat. Niiden olemassaolon ansiosta me olemme olemassa. Ja pelkäämme ja kuolemme. Puut jatkavat elämäänsä.” (Õnnepalu, s. 86)

Kirjailija vaeltelee luonnossa ja tekee samalla ajatusvaelluksia eri aikoihin ja eri paikkoihin, joilla on yhteys niin ulko- kuin koti-Viron kulttuurihistoriaan. Nämä vaellukset ovat kiinnostavia, paikoin jännittäviä, ne yllyttävät jatkamaan ajatusta ja julistamaan kertojaminän tavoin omaa totuutta maailmalle.

Teoksen rakenne ei johdattele lukijaa vaiheesta toiseen synnyttäen jännityksentäyteistä riippuvuuden tunnetta kuin tietokonepelissä. Puuttumaan jäävät seksi ja väkivalta – aikamme kirjallisuuden liiankin usein käytetyt myyntikikat. Teos on rauhallista kulkua sen pienten nousujen ja laskujen, sen totuuksien ja hienojen ahaa-elämysten matkassa. Ja silti se on omalla tavallaan jännittävä, koska eihän voi tietää millaisia ajatuksia synnyttävät uudet tilanteet ja uudet askelet vielä koskemattomalla metsäpolulla. Elämä itse, tavanomainen ja väistämätön, tuo päivä päivältä eteemme uusia mahdollisuuksia oivaltaa jotakin ja ajatella. ”Taide on sitä, että nappaa kiinni oikeita asioita oikeista paikoista ja kokoaa ne yhteen niin, että siitä tulisi todellista, tulisi uutta.” (Õnnepalu s. 274) sanoo kirjailija itse puhuessaan Tammsaaresta ja Hamsunista. Jännittävä ajatus sekin. Miten paljon Aaker-romaanissa on jostakin napattuja ajatuskulkuja ja onko niistä syntynyt jotakin uutta? Mahtaako lukija odottaakaan mitään uutta? Kenties paljon tärkeämpää on ymmärtää omaa itseään ja luoda omaa itseään jonkin kirjallisen teoksen kautta. Tõnu Õnnepalun Aaker antaa siihen mahdollisuuden. Minulle ainakin. Sittenpä näen, mitä oppilaani vastaa kun syksyn ensimmäisellä tunnilla kysyn: ”No, miltäpä se Õnnepalu vaikutti?”