Jaak Jõerüüt

Diplomaat ja mälu

Tuum, 2004

Diplomaat ja mälu -teoksen kansi

Teoksen nimi – suomeksi ”diplomaatti ja muisti” – kuvaa sitä varsin osuvasti. Kyse on tekstistä, jossa kirjoittaja tutkistelee mielenliikkeitään ja muistikuviaan suurlähettiläskaudelta Suomessa ja Italiassa. Vasta itsenäistyneen maan älymystöpiirit valjastettiin 1990-luvun alussa laajalti rakentamaan uutta poliittista todellisuutta – ja myös välittämään tietoa siitä kansainvälisesti. Aikanaan kirjallisuuden maailmasta politiikan rajuun todellisuuteen temmattu runoilija Jaak Jõerüüt viskautui vähin valmisteluin ja puuttuvan tradition varassa kansainvälisen diplomatian toimijaksi. Tiukasti säännellyssä käyttäytymismaailmassa debytantin oli nopeasti hallittava yleisesti hyväksytty ja kaavoittunutkin koreografia – ja aavistettava käsikirjoituksen rivienvälit. Henkilökohtaiselle variaatiolle oli niukasti tilaa. Ongelmat olivat myös varsin kouriintuntuvia: Helsingissä piti saada haltuun lähetystörakennus, Roomassa taas oli löydettävä toimitilat, joissa pakokaasu ei uhkaisi henkilökunnan terveyttä.

Diplomaatinuransa alkutaivalta kuvatessaan kirjoittaja ei kaihda ongelmien tai edes omien haksahdustensa kirjausta. Henkilökohtaisen menestyksen esittelyn sijasta häntä kiinnostaa paikallistumisen ja uusiin tilanteisiin sopeutumisen tarkkailu. Kuvaus etenee koetusta sen merkityksen pohdintaan. Miten yksilö reagoi uudessa tilanteessa, miten hän käsittelee kaikkialta tulvivaa tietoa, sen luomia vaatimuksia? Miten prosessoida oman kapasiteetin ja toisaalta turhauttavan asiattomien haasteiden suhdetta? Mukaan mahtuu myös kutkuttavia minikuvaelmia vaikkapa tukkeutuneen viemärin avaamisen ongelmista Roomassa tai ylen virallisen vierailun varsin epävirallisesta järjestymisestä Suomenlahden saaristossa.

Jaak Jõerüüt osoittautuu – sitä tekstissään sen kummemmin korostamatta – herrasmieheksi, jonka suomalaiskritiikki on verhottua ja hillittyä. Vaikka molempiin kohdemaihin liittyy lämpimiäkin muistoja, ei niiden arviointi ole teoksen ydintä. Paremmin tekstin voisi nähdä runoilijan tutkielmana muistin suhteesta kokemukseen. Diplomaattivuosina ei työtä ja muuta elämää voinut kirjoittajan mukaan kokemuksellisesti erottaa toisistaan. Ehkä siksi muistikuvat purkautuvat tekstiksi eräänlaisena tajunnanvirtana; muistuma johtaa uuteen kuvaukseen, mielleyhtymä tuottaa seuraavan. Lukijalle tarjoutuu jännittävä mielikuvamatto, joka johdattaa ajallisesta tai paikkaan sidotusta johdonmukaisuudesta riippumatta. Tekstiä ei voi arkisesti kuvata, se pitää lukea.

Henni Ilomäki

Tuglas-seuran jäsenlehti 2/2005