Indrek Koff

Eestluse elujõust

Eesti, 2011

Eestluse elujõust -teoksen kansi

Nuoremman polven virolaisen tekstimaakarin Indrek Koffin kirja on vähän hämmentävä kokemus. Vajaalle 70 sivulle levittäytynyt ”hysteerinen traktaatti” – kuten teoksen alaotsikko valistaa – herättää lukijassa lajinmäärittelyn ohella muitakin kysymyksiä.

Julkisuuteen runokirjana heitetty teos asettuu muodoltaan jonnekin runon tai runoelman tienoille, olematta selvästi kumpaakaan. Muotoa tuntuu luonnehtivan parhaiten epämääräisesti eeppinen kerronta niin, että sisällössä hypitään lyhyestä assosiaatiosta toiseen; tämän koherentin rytmin tosin rikkoo pari vuolasta proosaryöpsähdystä. Ne johdattavat tiiviyteen tuudittautuvan lukijan toiseen tempoon mutta en silti ihan vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta. Sen sijaan lyhyet, ikään kuin arjen dialogista poimitut lauseet muodostivat helppolukuisuudessaan ja moniäänisyydessään kerronnalle kiinnostavan rungon.

Hysteerinen traktaatti lienee alaotsikkona tarkoituksellisen monitulkintainen, mutta oikeastaan se supistuu merkitsemään vain jonkinlaista tutkimusta aiheestaan, ”virolaisuuden elinvoimasta”. Kirjasen alkuun näytelmistä lainattu näyttämöllepano-ohje johtaa kirjallisuudesta vielä musiikin pariin opastaessaan: ”yhdelle tai usealle näyttelijälle esitettäväksi musiikin säestyksellä” ja ”jos teos sävelletään, niin nimitettäköön sitä kantaatiksi”.

Muun muassa talkkunalle ja tallinnan kilohaileille omistettu traktaatti-kantaatti-tutkielma sisältää siis lujasti virnuilua lajinmäärittelyn suunnassa, mutta samalla se tuntuu lauseissaan pystyvän tallentamaan jotain aikamme virolaisuudestakin. Mitä sitten?

Vaikkapa venäläisyyttä, kyydityksiä, viinankäyttöä, neuvostoaikaa, naisia tai markkinataloutta kommentoivat lauseet voi tulkita haluamallaan tavalla, sillä ne on ikään kuin irrotettu keskusteluyhteydestä ja viskelty peräkkäin. Virontaitoinen ja korvansa auki pitänyt lukija on kuullut näitä kliseitä, sutkauksia ja lohkaisuja paljon, ja ehkä juuri siksi Koff nostaa ne uudestaan huomion keskipisteeseen, tuunaa niihin merkitystä ja serveeraa tuoreesti.

Tulkinnan yhtenä mahdollisena päätepisteenä välittyy, ainakin minulle, tietty vastenmielisyys virolaisten eräitä nykyasenteita kohtaan, mutta sopii tietysti tulkita toisinkin. Koffin teoksen erikoisuus jatkuu mustavalkokuvituksessa (Piia Ruber), johon sisältyy pieni jippo.

Hannu Oittinen

Elo 2/2012