Indrek Hirv

Enkelinsilta

NyNorden, 2009
Suomennos Raija Hämäläinen

Indrek Hirven runojen suomennosvalikoima Enkelinsilta (2009) on nimetty Tarton Toomemäen Inglisild-sillan mukaan. Useat Raija Hämäläisen suomentamat runot kuvaavat Tarttoa, syyssateista Supilinnaa, vehreää Kassitoomea tai keväistä Emajokea.

Runoissa kuvataan liikettä ylhäältä alas: ”pisarat putoilevat avuttomina / katukiville // vesihana itkee keittiössä”. Sadepisarat tippuvat maahan, puut varistavat itsensä lehdistä yhtä aikaa ja sillan ”hauraat nuotit / putoavat mukulakiville / enkelinsillan alle”. Putoava liike kuvastaa runojen surumielisyyttä. Runojen minän sinä on lähtenyt, ja ”se joka nyt jää yksin / elää yksin ikuisesti”.

Kokoelman kuvitus sopii runojen tunnelmaan. Toomas Kalvin mustavalkoiset valokuvat kuvaavat Tarttoa, hiljaisia puistoja ja ihmisistä tyhjiä huoneita. Jos valokuvissa on ihminen, hänen kasvojaan ei näy. Valokuvien ihmiset muistuttavat runojen sinää, joka on etäinen kuin unikuva. Toisinaan runojen sävy on hieman pateettinen: ”sataa vettä / kylmää syysvettä // minä kuolen hernekadulla / ympärilläni yksinäisyys”.

Hirv oli yksi virolaisen runouden uudistajista 1990-luvun alussa. Samalla hänen runonsa ammentavat runouden perinteestä, esimerkiksi symbolismista ja romantiikan ajan runoudesta. Hirven kytkee romantiikan runotraditioon mystisyys. Runojen tunnelma on öinen ja maaginen. Runon ”Vene nielee” puhuja matkaa öisellä joella, ja ”veden paula välkkyy kuun valossa / kuu kumottaa himmeästi sumun läpi // kaikki hukkuneet ovat yhtäkkiä hereillä”. On henkien yö, ja kuolleet ovat heränneet.

Runojen minä muistuttaa romanttista runoilijaa, joka ei tee runoja vaan löytää ne. Runoilija kulkee koko päivän, ja seuraavana päivänä hänen taskussaan on runoja. Lyyrinen minä kommunikoi kuolleiden kanssa ja pyrkii saavuttamaan jotain, jota tavallinen ihminen ei voi tavoittaa. Hän maanittelee kuolleilta sanoja runoihinsa onkimalla niille kaloja – yksi sana tuonpuoleisesta yhtä kalaa vastaan.

Hirv kirjoittaa suurista asioista ilman nykylyriikalle ominaista ironista välimatkaa. Nykyajan kaiken kieltämistä kommentoi runo ”jumalasta ei saa laulaa / jumalaa ei ole olemassa // rakkaudesta ei saa laulaa // rakkauttakaan ei ole olemassa / ja pilvet ovat pelkkää utua”. Juuri rakkaudesta, uskosta ja taivaasta Hirv kirjoittaa, kieltoja uhmaten.

Hämäläisen suomennokset ovat Hirven myöhäistuotannosta. Hirv on kirjoittanut paljon mitallista runoutta, esimerkiksi sonetteja, mutta suomennosvalikoiman runot ovat vapaamittaisia. Valikoimaa lukiessani mietin, miksi runot ovat siinä järjestyksessä kuin ne ovat. Esimerkiksi samalle aukeamalle asetetut runot ”Ensimmäiset laivamatkani” ja ”Kello lyö” käyvät vuoropuhelua. Aukeamalla ensimmäisenä olevan runon puhuja muistelee lapsuutensa laivamatkoja: ”ensimmäiset laivamatkani / olivat kaikkein upeimmat // laiva kaikkein suurin // tykkejä kaikkein eniten / matruuseja ja laivapoikia”.

Toisen runon minä on jo vanha. Aikaa ja elämää on kulunut, ja kuolema lähestyy. Runo käsittelee kuolemaa hienovaraisesti ja kauniisti. Runon vene, joka kuljettaa yöllä vieraalle rannalle assosioituu myyttiseen Tuonelaan kuljettavaan veneeseen: ”vene kantaa // niin kauan kuin muistat / olet aina nauttinut / heräämisestä veneessä // vieraassa rannassa // hohtavassa aamusumussa”. Ensimmäisen laivamatkan vierellä on kuvaus viimeisestä venematkasta.

Mielestäni olisi hyvä, jos suomennosvalikoimassa olisi tiedot siitä, missä kokoelmassa runot on alunperin julkaistu. Näin lukija voisi hahmottaa, miten runoilijan tyyli on vuosien aikana kehittynyt. Jokainen runokokoelma on oma taiteellinen kokonaisuutensa. Käännösvalikoima hajottaa tämän kokonaisuuden ja muodostaa uuden yhdistelemällä eri aikoina kirjoitetut runot yksien kansien väliin.

Hanna Samola

Elo 5/2009