Julkaistu: 16. elokuuta 2023

Ensi kertaa Suomessa
Katkelma Eeva Niinivaaran teoksesta ”Yhä paistaa sama aurinko. Elämää nuoruuteni Eestissä ja Suomessa.” (1988)

 

Kävin kesällä 1923 Suomessa tutustumassa lasten ja nuorten parissa tehtävään raittiustyöhön Alli Trygg-Heleniuksen oppilaana. Kauttakulkumatkalla viivyin pari päivää Turussa. Silloin oli alkanut professori Armas Lindgrenin johtama tuomiokirkon restaurointi, jota pääsin katsomaan. Vein alaa koskevaa kirjallisuuttakin mukanani sitten Tarttoon.

Matkan varsinainen tarkoitus oli toinen. Minun oli määrä järjestää Suomen esikuvan mukainen raittiusopetus Eestin kouluihin. Alli Trygg-Helenius valmensi minua Toivonliiton piirien perustajaksi ja raittiusopetuksen näytetuntien antajaksi. Tätä valmennusta annettiin suureksi osaksi Suomen Raittiuden Ystävien helsinkiläisten toimihenkilöiden kesänviettopaikassa, Huvitus-nimisessä valkeassa talossa Turun ja Porin läänin rajamailla.

Tuossa Pyhäjärven rannalla sijaitsevassa paikassa toimi talvisin alkoholistiparantola, mutta kesällä se oli virkistyskäytössä. Käsissäni on lehtikirjoitus ”Tulev Eesti” (Nouseva Eesti) -aikakauslehden numerosta 11/1923. Se kertoo paitsi ensimmäisen Suomen-matkani tunnelmista, myös koko itsenäisyyden alkuajan intomielestä ja tuon ajan tavasta nähdä maailmaa:

”Kävin Suomessa”

”Noustuani laivasta Helsingin satamassa pysähdyin kotvaseksi miettimään, mihin lähteä. Mutta silloin saapuikin paikalle vanha olkihattuinen rouva suurine päivänvarjoineen. Tuli ja virkkoi näin:

”Kutsu Sinä minua tädiksi, mutta minä aion sinutella!”

Hän taputti kummallekin poskelle ja nosti ylioppilaslakkini otsalta ylemmäs, siihen tapaan kuin hänellä itselläänkin oli.

”Jotta näkisit aurinkoa enemmän!”

Se oli rouva Alli Trygg-Helenius-Seppälä. Sitten läksimmekin tullikamariin. En ennättänyt oikein tervehtiäkään ja tuoda Tarton kuulumisia.

Tullihuoneelta lähdimme kaupunkiin.

Päädyimme opettaja Sippolan tilavaan asuntoon. Talonväki oli matkoilla tai kesähuvilalla. Vain perheen vanhin tytär oli vastikään saapunut. Lähdinkin hänen kanssaan kaupunkia katsomaan. Kävimme tutustumassa Suomen suurmiesten Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin muistomerkkeihin, kävimme vapaussodan sankarien haudoilla. Tiemme vei sitten Kaivopuiston kujannetta auringon jo laskiessa rannan korkeimmalle graniittikalliolle.

Allamme lainehti meri, kajavat vaikersivat. Kalliosaaret nousivat vedestä näkyville kuin valaskalan niska. Päivä laski ruosteenkarvaisena meren syliin, iltarusko loi hehkuaan kallioihin, kuusiin, Suomenlinnan valkeille valleille, ja meidän yllemme.

Vaikenimme, meistä tuli kai ystäviä.

Palatessamme Esplanadilta kuului musiikkia. Liikkeellä oli iloisia ihmisiä. Mutta me lähdimme illan sinisessä valossa sisään ja lauloimme pitkään:

Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä …

Muitakin lauluja, kummallisia samaan tapaan kuin yksinäisen hiihtäjän tumma murhesävelmä.

Toisen päivän vietimme kauppa- ja teollisuusmessuilla ja vieraillen suomalais-virolaisen rouva Leeni Vesterinen-Ploompuun kotona.

Lauantaina alkoi matka Huvitukseen, suomalaisten Raittiuden Ystävien kartanoon, jossa oli aikomus viettää kokonainen kuukausi. Rouva Trygg-Helenius-Seppälä jäi yhä Helsinkiin, me matkasimme Huvitukseen kesänviettoon lähtevän raittiusväen kanssa. Me: Latvian valtakunnan raittiusliiton sihteeri, neiti Ottilie Reekstin ja minä. Aluksi hieman pelkäsin uusien tuttavain joukkoa ja katsoin vaunun akkunasta kauniita maisemia.

Huvitus – monta rakennusta, valkoinen asuintalo kaksine parvekkeineen harvassa petäjikössä syvän ja sinisen Pyhäjärven rannalla. Puutarhassa vanhojen tervaleppien ja omenapuiden varjossa särkyneitä sydämiä, ruusut hiukkateiden varrella, lehtimaja keinuineen. Suuret, suuret kukkalavat – kirjavat kuin kosiomatkaan lähtijän rekipeite.

Huvituksen kesäkartanoon saapuva tuntee pian joutuneensa kotiin; sieltä lähtevä tietää jättävänsä kodin ja on siksi murheissaan. Paikalla olijat muodostavat suuren perheen, jonka isänä on kesäsiirtolan johtaja, herra Hänninen, äitinä neiti Alenius.

Päivät kuluivat kirjan parissa metsässä, järvellä tai rantamaisemissa. Iltapäivällä kokoonnuimme ruokalaan musisoimaan. Väliin tuli vieraita – nuoria huviretkeilijöitä moottoriveneellä järven yli. Sunnuntaisin tai jos sattui olemaan jonkun nimipäivä lauloimme kuorossa. Usein harrastettiin yksin- tai kaksinlaulua. Saattoi kuulla joutsenen kutsuvan Tuonelan virralta – sitä ovat suomalaiset kansanlaulut. Niissä riemu kulkee itkun kanssa käsityksin, eikä kumpikaan pääse askeltakaan ilman seuralaistaan.

Mutta kun olimme oikein reippaalla mielellä, lähdimme iltasella niitylle piiriin:

… näin vedetään verkaa,
näin kudotaan sarkaa …

Kaikki olivat piirissä, jok’ikinen! Laululeikkiä johti tietenkin Alli-täti polkan tahdissa!

Lopulta väki alkoi hajaantua; metsäteitä kulkevat tai tyyntä vettä soutavat ryhmät painoivat mieleensä ja pohtivat kaikkea kuultua ja näkemäänsä.

Uni ei sitten tahtonutkaan tulla, vaaleana, lyhyenä yönä. Kosteasta puutarhasta nousi yöperhosia avoimesta akkunasta sisään, ne kiertelivät kynttilänliekkiä kuin juopuneina, tanssivat kunnes paloivat tulen liekissä.

Nähdessäni elävien lentävän kuolemaansa mietiskelin, miksi ne, jotka piilevät ja kätkeytyvät päivänvalolta, rientävät kynttilän liekkiin tuhoutumaan.

Näin siinä samaa kuin niissä ihmisissä, jotka rientävät ilon kirkkaiden lähteiden ohitse sammuttamaan janonsa sameista vesistä, joissa vaeltajat ovat viruttaneet pölyisiä jalkojaan ja joiden syövereissä myrkkykasvit viihtyvät.

Aamusella ja iltapäivän hetkinä luimme niitä kirjoja, joita Alli-täti oli raskaissa matkakoreissa tuonut. Käänsimme joitakin esitelmiä, ja pari kertaa viikossa seurasimme talon ja ympäristön lapsille pidettyjä raittiustunteja.

Tähän tapaan aika kului. Huvituksen suuri seinäkello näytti meillekin sitten viimeistä kertaa puolta kahdeksaa; laulu oli tervehtinyt meitä saapuessamme ja laulaen meitä taas saatettiin matkaan.

En viivy Naantalissa, Kultarannassa vietetyssä kesäisessä päivässä enkä aio kertoa viiden innostavan Helsingin-päivän tapahtumista.

Oli aika lähteä. Meille annettiin satamassa niin paljon ruusuja, etten muista koskaan saaneeni sellaista määrää, vain kukkakaupan paksun lasin läpi olin saattanut ihailla. Näiden rivien myötä lähetänkin terveisiä ja kiitoksia sille puolen lahtea kaikille, jotka tunnen.

Niin usein on kirjoitettu ja puhuttu sitä, että meillä on paljon opittavaa Suomesta.

Tältä minustakin tuntuu: Ateneum, Kansallismuseo, Seurasaaren ulkoilmamuseo ja monet kansankulttuuriin liittyvät tieteenalat. Mutta erittäin voimakas vaikutelma minulle jäi Suomen raittiuselämästä. Juuri siinä tuntuu Suomen kansan palava isänmaallisuus. Raittiusaatteella on Suomessa laaja suosio, sivistyneistä tukee raittiustyötä ja hallituksen valtaenemmistö on raittiusmielistä.

Näistä Suomessa vietetyistä viikoista jäi rintaan toive, että mekin kasvaisimme. Ja että kasvaisi molempien kansojen yhteenkuuluvaisuuden tunne, kehittyisi laaja yhteistyö ja puhkeaisi se kulttuurin kukinto, josta Suomen ja meidän maamme kansallisen heräämisajan aktivistit uneksivat, kun ”Suomen silta” heijastui heille lahden harmaanvihertäväin vetten yli.”

Suomesta palattuani oli tietysti kaikenlaista kerrottavaa. Kotona kerroin Alli-tädin maininneen jossakin yhteydessä myös hyvistä eestiläisistä perunoista. Meidän nummellammekin oli laajat viljelykset. Hiekkamaasta saatiin erittäin mureita ja hyviä perunoita. Hyvin varastoituna ne säilyivät melkein seuraavaan satoon asti.

Isä sanoi, että Alli-tädillehän saattaisi lähettää pari säkillistä perunaa lahjaksi. Niin hän tekikin: Puhk ja Pojat -niminen vientiliike välitti toimituksen. Myöhemmin sain Alli Trygg-Heleniuksen kirjeestä tietää, että toisessa säkissä oli ollut lisänä kinkku. Elettiin syksyä, ja joulu oli tulossa.


Eeva Niinivaara toimi Helsingin yliopiston viron kielen ja kirjallisuuden lehtorina 1945–1969 ja luennoi vielä eläkkeelle siirryttyäänkin useita lukukausia Viron kirjallisuudesta.

Tuhannet äidinkielenopettajat ympäri maata muistavat hänet opettajanaan, samoin lukuisat kirjallisuuden ja kulttuurielämän aloilla työskentelevät, jotka ovat Niinivaaran välityksellä saaneet kosketuksen virolaiseen kulttuuriin.

Opetustyönsä ohella Eeva Niinivaara on aktiivisesti toiminut Viron kirjallisuuden ja taiteen tunnetuksi tekemiseksi esittelemällä sitä suomalaisissa tiedotusvälineissä ja erilaisissa yleisötilaisuuksissa; tällä alueella hän on innostanut myös oppilaitaan ja ollut heidän apunaan. Monissa käännöshankkeissa Eeva Niinivaaran asiantuntemus on ollut korvaamatonta.

Eeva Niinivaaran esseitä virolaisesta kirjallisuudesta on ilmestynyt 1981 kirjana nimeltä Kasvumaa.


Kesä 2023