Baltiansaksalaisuus oli virolaisille vuosisatoja vieras vierellä eli se klassinen ”toinen”. Esikuva ja sivistäjä, jolta saatiin kulttuurivaikutteita, kun maarahvaasta kehittyi moderni virolainen etnos. Paikalliset saksalaiset olivat säätyläisiä, joihin virolainen talonpoika peilasi itseänsä eteenpäin pyrkiessään. Virolaisten kansallinen identiteetti ja historiallinen narratiivi kehittyi kiinteässä yhteydessä (baltian)saksalaisuuteen.
Viron kulttuurikehityksen pääsuunnan määritti tietysti se, että 1200-luvun alussa Viro liitettiin osaksi länsimaista kulttuuria saksalaisekspansion ja roomalaiskatolisen kirkon kautta. Yhtä ratkaisevaa oli, että vaikka saksalaisille kuului johtoasema ja määräysvalta Virossa ja Latviassa, heidän lukumääränsä jäi vähäiseksi kantaväestöön verrattuna. Baltiansaksalaiset joutuivat arkielämän tasolla jokapäiväisesti kommunikoimaan alistetussa asemassa olevan alkuperäisväestön kanssa. Syntyi epätasapainoinen herrojen ja alustalaisten keskinäinen riippuvuussuhde, joka välitti kulttuurivaikutteita vuosisatojen ajan. Baltiansaksalaisten tarkoitus ei ollut sivistää ja kouluttaa virolaisia ylenevään säätykiertoon vaan huolehtia siitä, että kaikki toimisi kunkin aikakauden kristillis-yhteiskunnallisen arvomaailman rajoissa. Näin virolaisten kirjallinen sivistyskulttuuri syntyi luterilaisuuden sivutuotteena paikallisten saksalaisten johdolla. 1800-luvun puolivälissä virolaissyntyiset herättäjät alkoivat kehittää modernia virolaista etnosta vahvojen saksalaisten kulttuurivaikutteiden ympäröiminä. Sieltä alettiin omaksua muotoja, jotka täytettiin virolaiskansallisella sisällöllä.
”Saksalaisherrojen vanha on talonpojan uusi”, luonnehti jo sananlasku. Vaikutteet valuivat perinteisesti hitaasti alaspäin. Tämä näkyi niin virolaisissa kansanpuvuissa kuin ruokakulttuurissakin. Jälkeenjääneisyys suhteessa baltiansaksalaisuuteen oli lopullisesti ohi 1900-luvun alussa, kun maailman kulttuuri-innovaatiot alkoivat saapua virolaisten tietoisuuteen suoraan ilman baltiansaksalaista suodatusta. Nyt osat vaihtuivat. Taloudellisen mahtiasemansa menettäneiden baltiansaksalaisten kulttuuria pidettiin 1920–1930-luvun Virossa ummehtuneena ja vanhakantaisena provinssihenkenä, josta demokraattinen virolaisuus ei löytänyt mitään esikuvallista. Viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana on (baltian)saksalaisten kulttuurivaikutteiden syvällinen merkitys Virolle ja virolaisuudelle tunnustettu ja sen ilmenemismuotoja tutkitaan aktiivisesti.
Vironkielinen sivistyskulttuuri baltiansaksalaisten ohjauksessa (n 1500-1850)
Luterilainen uskonto, kirjakielen luominen ja kansakoululaitoksen kehittäminen kietoutuivat tiiviisti yhteen kun tarkastellaan virolaisen kirjallisen sivistyksen syntyä ja kehitystä 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin asti. Ratkaisevan sysäyksen antoi luterilainen reformaatio, joka saapui Saksasta Baltian hansakaupunkeihin nopeasti jo 1520-luvun alussa. Nyt täytyi uskonnollisista syistä opettaa myös maarahvaalle ”elävää Jumalan sanaa” eikä se onnistunut ilman viron kirjakieltä, jota ei ollut vielä olemassakaan. Jo katolisen ajan lopulla oli alettu saarnata myös kansan kielellä, mutta nyt kirjallisten painettujen vironkielisten uskonnollisten tekstien tarve muuttui akuutiksi. Näin sai alkunsa viron kirjakielen kehittämisen pitkäaikainen prosessi, jota aina 1800-luvun puoliväliin asti toteuttivat lähinnä äidinkieleltään saksalaiset luterilaiset kirkonmiehet. Alkuun he olivat suoraan Saksan alueilta tulleita ummikkoja, myöhemmin parhaimmissa tapauksissa virolaisalueella syntyneitä pastorien poikia, jotka jo lapsuudessaan olivat omaksuneet jonkinlaisen, joskus hyvinkin sujuvan viron kielen taidon, jolla kuitenkin pystyi ennen kirjakielen kehitystyötä ilmaisemaan vain talonpoikaiselämään kuuluvia asioita.
Saksankielisiä pastoreita varten julkaistiin ensimmäinen viron kielioppi (1637), joka oli saksankielinen ja joka hahmotti ja ohjasi viroa saksan kielen pohjalta. Viron kielen itämerensuomalaista ominaislaatua ei ymmärretty (mm. sijamuotoja ja astevaihtelua) ja oikeinkirjoituskin oli sellainen, että saksankieliset henkilöt pystyivät ääntämään vironkielistä tekstiä suurin piirtein oikein, mutta eivät virolaiset. Vironkielinen uskonnollinen kirjallisuus koostui 1680-luvulle asti suurelta osin katekismuksista ja saarnateksteistä, jotka oli suunnattu äidinkieleltään saksalaisille pastoreille, jotka joutuivat jumalanpalveluksissa saarnaamaan ja opettamaan kristinuskon opinkappaleita viroksi virolaiselle maarahvaalle. Tällaista tilannetta pidetään nykyisin malliesimerkkinä kolonialistisesta lingvistiikasta. Viron sanasto monipuolistui saksankielisten käännös- ja sanalainojen avulla ja saksalaiset lingvistiset esikuvat muokkasivat viron kieltä vahvasti.
Käänteentekevä kehitysaskel otettiin 1680-luvulla, jolloin ilmestyi etelävironkielinen Uusi Testamentti, uudistettiin oikeinkirjoitusta virolaisperäisemmäksi ja perustettiin ensimmäiset (väliaikaiset) talonpoikaiskoulut. Kaikkein keskeisin tapahtuma viron kirjakielen historiassa ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa oli pohjoisvironkielisen Raamatun ilmestyminen 1739. Toimitustyö kesti kauan ja se oli huolellisesti toteutettu. Vaikka Raamatun kääntäjät olivat Virossa syntyneitä saksankielisiä kirkonmiehiä, he pyrkivät aikaisempaa kansankielisempään, virolaisperäisempään ilmaisuun. Tutkija Kristiina Rossin mukaan tämä vironkielinen raamatunkäännös muodosti vahvan, yli vuosisadan kestäneen kirjakielen perustan, jolle äidinkieleltään virolaiset saattoivat kansallisen heräämisen aikaan 1800-luvun toisella puoliskolla alkaa rakentaa modernia viron kieltä ja siihen perustuvaa kansallista identiteettiä.
Saksasta saksalaisten pappien ja kisällien välityksellä saapuivat pian uudet uskonnolliset tuulet, pietismi ja herrnhutilaisuus, jotka alkoivat muovata virolaisten talonpoikien käsitystä maailmasta ja uskosta 1700-luvun alkupuolelta lähtien. On luonnehdittu, että vasta herrnhutilaisuus teki kristinuskon sanoman ymmärrettäväksi virolaisille. Herrnhutilaiset painottivat henkilökohtaista uskonnollista tutkiskelua hartauskirjallisuutta ja Raamattua lukemalla. Liikkeessä oli olennaista henkilökohtainen oivaltaminen, uskonnollinen herätys, joka johti kääntymykseen. Saksan herrnhutilaiset kirjoittivat kääntymyksestään pienoiselämäkertoja ja tämä tapa levisi myös virolaisten keskuuteen. Näin ollen saksalaisperäinen herrnhutilaisuus suosi lukemista, kirjoittamista ja (uskonnollista) itsensä sivistämistä. Suuri joukko 1800-luvun Viron kansallisista herättäjistä oli perhetaustaltaan herrnhutilaisia, mm. Friedrich Reinhold Kreutzwald, Johann Voldemar Jannsen, Carl Robert Jakobson, Jakob Hurt ja Jaan Tõnisson.
Talonpoikaiskoulujen perustamiseen saatiin niin ikään vaikutteita Saksasta, etenkin saksalaisesta valistuksesta, joka osittain saapui virolaisalueelle myös Pietarin kautta kiertäen. Olihan sivistysvalistusta suosinut keisarinna Katariina Suuri syntyperältään saksalainen. Suomeen verrattuna talonpoikaiskouluja alettiin perustaa virolaisalueella varhain. Niitä oli jo 1700-luvun puolivälissä useissa Viron kihlakunnissa ja kun virolaiset talonpojat vapautettiin maaorjuudesta (1816, 1819), koulujen ylläpidosta tuli talonpojille lakisääteistä. Kunnallinen kansakouluverkosto kehittyi lopullisesti virolaisalueilla 1850–1870-luvulla eli paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Virolaisten keskuudessa lukutaito oli kaiken tämän ansiosta täysin yleinen jo 1890-luvulla. Tuolloin alkaneeseen venäläistämiskauteen asti kansakouluissa opetettiin myös saksan kieltä yhtenä oppiaineena.
Vuonna 1802 uudelleen avattuun Tarton yliopistoon alkoi vähitellen kirjoittautua myös virolaistaustaisia ylioppilaita. Tarton yliopisto kuului 1890-luvulle asti saksalaisyliopistojen maailmaan, jossa vallitsi saksan kieli, mieli, tapakulttuuri ja tiede. Myös kaikki keskikoulut ja lukiot olivat aluksi saksan- ja myöhemmin venäjänkielisiä. Yksityisten vironkielisten keskiasteen oppilaitosten perustaminen sallittiin vasta vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen. Voi siis todeta, että saksalaiset koulutusvaikutteet olivat Viron alueella täysin dominoivia aina 1890-luvulle asti.
Virolaisia talonpoikia halusivat 1700-luvulla valistaa ennen kaikkea monet estofiiliset (baltian)saksalaiset pastorit ja lääkärit. Rahvaan maailmankuva avartui etenkin vironkielisten kalenterien lisien ja kaikenlaisen opettavan kirjallisuuden avulla, jota käännettiin mukaillen saksankielisistä lähteistä. Kalenterien idea tuli Saksasta. Keskityttiin etenkin lääketieteellisiin neuvoihin (mitä pitäisi tehdä, jos käärme puree), mutta talonpoikien tietosanakirjoiksi luonnehditun valistuskirjallisuuden joukossa käsiteltiin myös luonnontiedettä ja kalenterien lisissä voitiin kertoa uutisia vaikka Napoleonin sotaretkistä. Kalenterilisien yleissivistävä rooli jatkui aina 1800-luvun loppuun. Tartosta muodostui sekä baltiansaksalaisten että virolaisten kannalta tärkeä tiedonvälityskeskus myös siksi, että perinteinen postitie Hampurista Pietariin kulki sen kautta. Ei ole ihme, että ensimmäiset lyhytaikaiset baltiansaksalaisten julkaisemat vironkieliset viikkolehdet ilmestyivät 1800-luvun alussa juuri Tartossa. Uutismateriaali poimittiin saksalaislehdistä ja käännettiin mukaillen viroksi.
Virolaisten irtiotto saksalaisuudesta saksalaisten kulttuurilainojen avulla (n 1850-1900)
Vielä 1800-luvun puolivälissä pidettiin selviönä, että vironkielinen saattoi olla vain talonpoika ja sivistystä saaneet, käsityöläisiksi ja pienkauppiaiksi yltäneet virolaislähtöiset henkilöt käyttivät kotikielenään saksaa tai vähintään höystivät puheitaan saksankielisillä lauseilla. He yrittivät noudattaa aikakauden kulttuuri-ihmisten elämäntapaa, jonka saattoi saavuttaa vain imitoiden saksalaissäätyläisten käytöstä ja puhetta. Tämä etenkin kaupungeissa kukoistanut ilmiö sai nimen katajasaksalaisuus (kadakasakslus, Katensasse). Vaikka sekä virolaiset talonpojat että oikeat herrat suhtautuivat katajasaksalaisiin pilkallisesti, nämä levittivät virolaisten pariin uusia moderneja käsityksiä esim hygieniasta. Aino Kallakselta kyseltiin vielä 1900-luvun alussa Tarton puodeissa, puhuvatko hänen pienet lapsensa vanhempiensa kanssa todellakin vain viroa, vaikka he kuuluvat herrasväkeen.
1860-luvulta alkaen uuden sukupolven Viron virolaistaustaiset kansalliset herättäjät elivät jatkuvasti saksalaisessa kulttuuripiirissä, mutta uutta oli ajattelu, että vironkielinenkin henkilö voi olla sivistynyt. Sivistys haluttiin yhdistää virolaisuuteen ja virolaisten saksalaistumista alettiin pitää luopiomaisena käytöksenä ja negatiivisena ilmiönä. Herättäjien pääjoukko koostui vironkielisten kyläkoulujen opettajista, mutta heihin alkoi liittyä myös Tarton saksalaisessa yliopistossa opiskelevia virolaisnuorukaisia, jotka alkoivat järjestäytyä Virolaisten Ylioppilaiden Seuraksi (Eesti Üliõpilaste Selts). Järjestö tavoitteli yhdenvertaisuutta saksalaiskorporaatioiden kanssa ja omaksui saksalaisperäisä organisaatiomuotoja ja tapakulttuuria, vaikka ajoikin virolaiskansallisia sivistyspäämääriä.
Itse asiassa koko moderni kansallisuusaate oli peräisin saksalaisesta akateemisesta maailmasta. Kieleen perustuvan kulttuurikansallismielisyyden ideoija Johann Gottfried von Herder oli vaikuttanut jonkin aikaa Riiassa 1760-luvulla. Virolaiset kansalliset herättäjät halusivat irtaantua saksalaisuuden pauloista, mutta toimintatavat ja esikuvat omaksuttiin saksalaisesta kulttuuripiiristä. Hyviä esimerkkejä tällaisesta toiminnasta löytyy ensimmäisen virolaissyntyisen sanomalehtimiehen, tarttolaisen Johann Voldemar Jannsenin perhepiiristä, jossa syntyivät olennaiset virolaisuuden virstanpylväät 1860-luvulla. Perheen lahjakas tytär Lydia Jannsen (runoilijanimeltään Koidula) julkaisi 1860-luvulla kaksi käänteentekevää vironkielistä runokokoelmaa. Ne sisälsivät sytyttävää isänmaallista lyriikkaa ja lyyristä luontorunoutta, jonka jokainen virolaissukupolvi oppii tuntemaan jo koulussa. Koidula oli uuden saksalaisperäisen runomuodon pioneeri viron kielessä, esikuvat ja mallit löytyivät aikakauden saksan kielen ja kirjallisuuden oppikirjoista. Tuolloin Euroopassa oli tavallista, että esikuvatekstejä mukailtiin suoraan kirjoittaen niiden pohjalta jälkirunoja. Tutkija Aino Undla-Põldmäe onkin havainnut, että Koidulan esikoiskokoelman runoista suurella osalla on suora saksankielinen runoesikuva.
Perheen isä J. V. Jannsen puolestaan ideoi saksalaisten ja baltiansaksalaisten esikuvien mukaan virolaisten ensimmäiset laulujuhlat Tartossa 1869. Näin sai alkunsa virolaisista virolaisin kulttuuriperinne, joka on jatkunut katkeamatta nykyaikaan asti 28 kertaa. Vaikka laulujuhlien alkuperäinen idea ei syntynyt Virossa, on se säännöllisenä, miltei koko kansan mukaansa tempaavana traditiona kukoistanut vain siellä. Laulujuhlien kanonisoituihin hetkiin kuuluvat jo ensimmäisistä laulujuhlista lähtien Lydia Koidulan runoihin sävelletyt isänmaalliset laulut Sind surmani ja Mu isamaa on minu arm. Saksalaisista esikuvista syntyi siis jotain todella omaperäisen virolaista.
Laulujuhlat mahdollisti protestanttinen kirkollinen yhteislauluperinne. Saksalaisperäinen luterilainen virsilaulu ja herrnhutilaisten suosima (moniääninen) kuorolaulu olivat vaikuttaneet Virossa pitkään. Myös virolaisten kihlakunnankouluissa toimi jopa neliäänistä laulua harrastavia kuoroja, ensimmäisenä Kanepissa 1818. Jo 1800-luvun ensimmäisellä puolella baltiansaksalaiset olivat perustaneet yleissaksalaiseen tapaan omia laulukuorojaan, mistä puolestaan virolaiset ottivat mallia. Juuri Jannsen propagoi sanomalehdessään saksalaistyylisten musiikkiseurojen perustamista niin, että virolaiset perustaisivat niitä itselleen. Sekakuoroseurojen ohessa perustettiin Viron maaseudulla myös paljon puhallinmusiikkiseuroja 1800-luvun puolivälissä. Näin ollen Viron laulujuhlatraditio perustui korkeatasoiseen saksalaisperäiseen musiikkikulttuuriin, joka valjastettiin voimistuvan virolaiskansallisen itseilmaisun välineeksi. Musiikin merkitystä korosti se, että virolaisten poliittiset oikeudet ja vaikutusmahdollisuudet olivat 1800-luvulla miltei olemattomat. Toimintatarmo kanavoitui kulttuuriin, etenkin musiikkiin, jota saksalais-venäläinen sensuuri kahlitsi vähemmän.
Baltiansaksalaisten esikuvien marginalisoituminen ja häviäminen
Jo 1800-luvun alkupuolella viron kirjakieltä alettiin puhdistaa epäsopivista saksalaisvaikutteista. Otettiin käyttöön suomalaistyylinen uusi kirjoitustapa. Suomi antoi herätteitä myös kansanrunouden alalla ja Viron kansalliseepos Kalevipoeg luotiinkin pitkälti suomalaisten Kalevalan esikuvien perusteella. Myös ns. nuorvirolaiset korostivat 1900-luvun alussa kielellisiä ja kulttuurisia suomalaisvaikutteita. Samaan aikaan myös venäläisvaikutteet vahvistuivat venäläistämistoimien ja lisääntyneiden kontaktien johdosta. Virolaiset alkoivat tähytä vielä Ranskaan ja anglosaksisen kulttuurin puoleen. Baltiansaksalaisuus menetti kaikinpuolisen esikuvallisen välittäjäasemansa.
Itsenäisessä Virossa historiallisista ja poliittisista syistä baltiansaksalainen ja baltiansaksalaisuus olivat negatiivisuudella ladattuja sanoja eikä saksalaisihailua esiintynyt Virossa. Baltiansaksalainen vaikutus näkyi kuitenkin pitkään porvarillisessa koti- ja tapakulttuurissa. Ulkonaisen hyvän vaikutelman tekemistä arvostettiin, hienoon pukeutumiseen panostettiin, samoin saksalaisperäiset kohteliaisuusfraasit viroksi käännettynä olivat kunniassa. Vaikka virolaisissa sisustusoppaissa yritettiin suositella funktionalismia, kansan maku oli usein saksalaisperäinen. Kartanoiden irtaimistohuutokaupoissa kertaustyyliset huonekalut olivat kansansuosikkeja ja kotien sisustuksessa tavoiteltiin mahdollisuuksien mukaan kartanokulttuurin äveriästä henkeä. Samoin ruoka-, ravintola- ja kahvilakulttuurissa ilmenivät pitkäaikaiset saksalaisvaikutteet. Virossa jokaisen sivistyneen ihminen odotettiin osaavan 1920-luvulla kolmea paikallista kieltä, viroa, saksaa ja venäjää.
Neuvosto-Virossa baltiansaksalaiset vaikutteet määriteltiin alkuun ideologisista syistä täysin negatiivisiksi. Ne edustivat taantumuksellisuutta ja feodalismia sekä fasismia. Mustavalkoinen ajattelu alkoi rakoilla etenkin 1970-luvulla, kun voimistuvan venäläistämisen vastapainona virolaissivistyneistö ja nuoriso löysi uudelleen saksalaisen kartano- ja kaupunkikulttuurin rakennusperinnön. Alettiin kunnostaa ja restauroida monia kohteita, jotka liittivät Viron länsieurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Nykyisin suhtautuminen (baltian)saksalaisiin kulttuurivaikutuksiin Virossa on positiivinen, sillä niiden nähdään yhdistäneen Viron eurooppalaisuuteen. Jatkuvasti löydetään uusia mielenkiintoisia näkökulmia, joista kulttuurivaikutteiden ilmentymistä on hedelmällistä tutkia.