Mats Traatin Haralan elämäkerroista on ilmestynyt reheväkielinen käännöskokoelma Merja Ahon ja Hannu Oittisen suomentamana. Haralan elämäkerrat ovat proosarunon muotoisia muistokirjoituksia. Niiden kertojina ovat fiktiivisen virolaiskylän eli Haralan asukkaat, jotka lausuvat nämä viimeiset sanansa mullan alta hautausmaalta. Tekstit on nimetty kertojiensa mukaan ja toisinaan ilmoitetaan myös henkilön syntymä- ja kuolinvuosi. Jotkin teksteistä kertovat henkilön elämäntarinan pääpiirteissään kehdosta hautaan, toiset valottavat henkilön elämää yksittäisten, symboliseen arvoon nousevien tapausten kautta. Usein kyse on rakkaudesta ja kuolemasta. Muita aiheita ovat suhteet toisiin kyläläisiin, oma asema ja työ. Lukijan uteliaisuutta lisää se, että tarinat myös kommentoivat toisiaan ja valottavat tapahtumia eri näkökulmista. Yhdessä runossa viitataan myös fiktiiviseen Spoon Riverin kaupunkiin, joka tunnetaan Edgar Lee Mastersin runoteoksesta ja on tarjonnut esikuvan Haralan elämäkerroille.
Tämä kokoelma ei ole ensimmäinen suomennos Mats Traatin laajasta tuotannosta. Kirjailijan tuotannon sekä aiempien suomennosten esittely onkin paikallaan suomentajien kirjoittamissa jälkisanoissa. Marraskuussa 75 vuotta täyttänyt kirjailija on historiallisessa proosassaan kuvannut virolaisten elämää 1800-luvulta uudelleen itsenäistyneen Viron vaiheisiin saakka.
Haralan elämäntarinat sisältävät tiivistetyssä muodossa samoja teemoja kuin proosatuotanto. Traat on kirjoittanut Haralan elämäkertoja koko tuotantonsa ajan muiden teosten lomassa ja julkaissut niitä neljässä kokoelmassa sekä aikakauslehdissä. Suomennoskokoelma sisältää niistä osan. Jälkisanoissa kääntäjät pahoittelevat, ettei tila riittänyt laajempaan otokseen. Runsaan tekstimäärän tiivistäminen ohuehkoksi kokoelmaksi on kuitenkin kääntynyt tekstien eduksi, sillä ei makeaa mahantäydeltä! Jossain vaiheessa alkukielisiä tekstejä lukiessa tulee nimittäin raja vastaan, eivätkä tekstit tunnu enää tarjoavan mitään uutta.
Haraloita on kutsuttu virolaisten kohtaloiden ensyklopediaksi. Viron historiaa vähänkin tunteva voi arvata, että synkät kohtalot seuraavat toisiaan. Suuri osa henkilöistä kokee väkivaltaisen kuoleman yhden tai toisen sodan pyörteissä. Moni kidutetaan tai kyyditetään, moni menettää kotinsa ja läheisensä. Myös sodasta riippumattomat tapahtumat saavat tarinoissa lähes yksinomaan traagisia piirteitä: avioliitot ovat onnettomia, ihmiset nöyryyttävät toisiaan ja köyhät köyhtyvät entisestään. Kaiken tämän lisäksi jää vielä paljon syitä kuolla oman käden kautta, enimmäkseen onnettoman rakkauden vuoksi.
Suomalaista lukijaa tällainen synkkyys ei tietenkään säikäytä, sillä sävy muistuttaa kovasti meidän omaa murheellisten laulujen maatamme, olkoonkin, että virolaisten musta huumori on vielä asteen mustempaa. Sen lisäksi, että pessimismi kuuluu myös suomalaiseen kansanluonteeseen, on Suomessakin totuttu kuvaamaan kansan historiaa tragedioiden kautta. Haralan elämäkertojen sisältöä kuvaisikin paremmin nimi Haralan tragedioita. Tarinoissa kun on kovin vähän muita näkökulmia elämään. Yhteen kylään mahtuu varmasti yhtä paljon surkeita kohtaloita kuin fiktiivisen Haralan osaksi on saanut, mutta siitä huolimatta herää vastareaktiona kysymys, eikö virolaisten elämässä sitten koskaan ole ollut mitään hyvää.
Kysymys liittyy laajemminkin siihen, mitä ihmiselämässä pidetään kertomisen arvoisena. Hahmottuuko elämämme jälkeenpäin vain huippuhetkien tai traagisimpien tapahtumien kautta, ja ovatko käänteet kuten naimisiinmeno ja kuolintapa ne seikat, joilla ihmiselämä määrittyy. Se, mikä elämässä on pysyvää ja arkipäiväistä, jää usein kertomatta. Jotkin Haralan tarinoista ironisoivat tätä seikkaa itsekin tuomalla hahmojen elämästä esille näennäisen mitättömiä seikkoja. Aivan suoraan tätä kysymystä pohtii August Juhkamson, jonka kertomuksessa päädytään suurten tekojen sijaan muistelemaan lapsena tehtyä lumiukkoa. Suurimman osan elämästähän me häärimme lapsen leikeissä tai arkisissa askareissa, oli sota lähellä tai kaukana.
Onneksi joukkoon mahtuu myös joitakin epäpoliittisia ja ajattomia, ihmisyydestä kertovia tarinoita: Evald Huljata palelee alituiseen, Joosep Juhanson ei suostu koskaan naimisiin, posteljooni Sinivee tietää kyläläisten salaisuuksia ja Jüri Nõmm tuhlaa elämänsä riitelyyn perintöhuussista. Arkista työntekoa kuvaavat mm. ompelija Alviine Birkenbaum, kolhoosin kirjanpitäjä A. Jänese, pöytälaatikkorunoilija Vidrik Lill, lammasturkkien tekijä Karl Eduard Kutta ja pakkohuutokauppojen toimeenpanija oikeudenpalvelija Pettai. Filosofisemmissa tarinoissa pohditaan totuutta ja vallankäyttöä.
Suomentajat ovat selvästi tehneet ison työn alkutekstien vivahteiden pyydystämisessä. Runon August Kikas (1900–1946) suomennoksessa on jatkettu kielellä leikkiä suorasta käännöksestä vielä askel pitemmälle:
Pouta poltti sadon,
sota poltti talon,
minut itseni poltti pontikka.
Alkukielellä:
Põud kõrvetas suvivilja,
sõda kõrvetas mu talu,
puskar kõrvetas mu enda.
Tätä kokoelmaa voin siis suositella myös vironkielentaitoisille suomalaisille: lukekaa hyvällä omallatunnolla!
Anniina Ljokkoi
Elo 1/2012