Vuonna 1953 ilmestyi Ruotsissa romaani, joka oli jotain, jota virolaisessa kirjallisuudessa ei ollut ennen nähty. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa monien muiden virolaiskirjailijoiden ja älymystön tavoin Ruotsiin paenneen kirjailijan Karl Ristikiven romaani Hingede öö (Sielujen yö) kuuluu epäilemättä virolaisen kirjallisuuden suuriin klassikkoihin, se hakee vertaistaan Viron romaanitaiteessa.
Hingede öö on unenomainen, osin painajaistakin lähentelevä todellisen ja epätodellisen rajoilla liikkuva teos. Romaanin minäkertoja harhailee uudenvuodenyönä suuressa talossa kohdaten toinen toistaan merkillisempiä ihmisiä ja ilmiöitä. Talossa on koko ihmiselämä, häistä hautajaisiin, elävistä kuolleisiin. Lopulta käydään oikeutta seitsemästä kuolemansynnistä.
Lukukokemuksena Hingede öö on hätkähdyttävä. Teoksen luettuaan sitä ei ihan helposti unohda. Teoksen tunnelma on tiivis, eikä kokemus kaikilta osin ole edes miellyttävä, niin käsinkosketeltavaa ja ahdistavaakin on päämäärätön harhailu umpikujasta toiseen. Kaunis, paikoin runollista ilmaisua lähentelevä kieli tekee kokonaisuudesta kuitenkin kauniin, kaikessa ahdistavuudessaankin levollisen, sellaisen että romaaniin tartuttuaan se on luettava lähes yhdeltä istumalta.
Hingede öön voi lukea sodanjälkeisen henkisen kriisin kuvauksena, minäkertojan kokema yksinäisyys, juurettomuus ja ahdistuskin voimistavat tätä tunnetta. Mieleen tulee muuan toinenkin yksinäinen, tukholmalaisen talon sijaan muinaisessa Egyptissä, vanhan kulttuurin, menneen maailman ja uuden murroksen keskellä harhaillut Sinuhe.
Suomennan romaanin tyylistä seuraavan näytteen:
”En ole milloinkaan paennut siltä rannalta pienellä kalastajaveneellä. En usko että se olisi ollut edes mahdollista. Mutta unessa olen tehnyt sen useasti ja kaikki menee ihan samalla tavalla kuin edellisissäkin unissa. On mustanharmaa ilta, niin hiljainen että pitää soutaa äärimmäisen varovasti. Mutta soutajat ovat tottuneita, he ovat kyntäneet tätä merta vuosikymmeniä ja tuntevat meren yhtä hyvin kuin kiviset peltotilkkunsa. He ovat kuolleet jo aikoja sitten. He, jotka vielä elävät, joskin tiedostamattomuudessa, ovat jääneet rannalle. Vesi on syvän vihreää kuten tuona ensimmäisenä päivänä, jonka muistan, joskus hyvin kauan sitten.
En ole koskaan lähtenyt tuota tietä. Mutta näen rannan tuolta puolelta, alastomana, hylättynä, kuolleena. Vain varhaisissa lapsen muistoissa se on ollut vihreä, mikä sekin voi olla myöhemmin mukaan runoiltua vihreyttä. Todellisuudessa ranta on aina ollut vanha, hiekkainen ja kuivunut. Ei vain ruoho, vaan myös sitkeähenkiset katajat ovat lopulta kuivuneet keltaisisi. Harmaa kalkkikivi kuin kasvaisi ylöspäin, tunkeutuisi läpi ohuen maankamaran kuin nälkää näkevän eläimen selkäranka, kuin hylätyn talon kattotuolit katon läpi. Kirpeä merituuli puhaltaa aina vain aukeamman maan yli, vieden mukanaan viimeisenkin mullanrippeen kivien välistä.
Tyhjä, kuollut ranta. On vaikea uskoa, että se voisi herätä enää koskaan eloon. On vaikea uskoa, että todellisuus voisi tehdä koskaan tämän unen olemattomaksi. Merikin vetäytyy, savinen merenpohja kuivuu ja halkeilee, paljain jaloin on tuskallista kävellä. Mistä otan niin vahvat raudoitetut saappaat, että voisin taas astua tuolle rannalle? Ja olisiko minulla sydäntä tallata rautasaappain rantaa, joka on kuitenkin ollut äitini vaikkakin on nyt kuollut.”
Tuula Lyytikäinen
Elo 4/2009