Julkaistu: 28. tammikuuta 2020

Historian pelastaja ja ilmaisumuotojen etsijä

Juhani Salokannel

On sanottu, että Jaan Kross antoi teoksillaan Viron kansalle sen historian takaisin. Me helpommissa oloissa kasvaneet tuskin voimme täysin ymmärtää, miten suurta tuhoa neuvostovalta teki kansalliselle tietoisuudelle juuri sen muistin osalta. Kieli säilyi, mutta historia vääristyi. Näin ollen historian pelastajana Kross on todellinen merkkimies, hänen kirjallisella tuotannollaan on ollut suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Jaan Krossin syntymästä on kulunut sata vuotta, ja kirjailijaa juhlitaan parhaiten lukemalla hänen teoksiaan.

Merkkimiehen laajan tuotannon sanoma oli erityisen painokas teosten valmistumisen aikaan, kun kauaksi vuosisatojen taakse sijoittuvien romaanien jälkeen alkoi ilmestyä kuvauksia, jotka tulivat yhä lähemmäksi hänen oman sukupolvensa kokemuksia. Krossin sotasukupolvea oli neuvostosensuuri vartioinut aivan erityisen tarkasti. Teosten aiheiden vapautuminen eteni samassa tahdissa kuin koko maan vapautuminen.

Mutta nyt tästä täytynee sanoa: työ on tehty. Viro sai itsenäisyytensä takaisin, Krossin, hänen lukijoidensa ja kaikkien virolaisten toiveet toteutuivat. Se mikä oli ahdistuksen aikoina kansalaisrohkeutta, taiteilijan työtä sensuurioloissa, on nyt jokapäiväistä vapaan Viron länsimaistyylistä elämää.

Onkin siis aika ryhtyä arvioimaan päivänsankaria ei yhteiskunnallisen aseman vaan hänen taiteensa kannalta. Klassikoksi nousseen ja kaikkien tunnustaman kirjailijan tuotannon luonteen arvioinnissa tulee ilmi yllättäviä seikkoja.

Perinteen jatkaja vai perinteen uudistaja?

Jaan Krossin teoksia ei lukija tule ajatelleeksi minään kirjallisuuden avantgardena, yltiöpäisinä kokeiluina. Eikö kaikki eksperimentaalinen taide ole sellaista, että sitä ymmärtävät vain kriitikot ja muut viisaat, ei yleisö. Krossin kerronnan imu vetää niin että lukijan on suorastaan pakko kääntää sivua, ja juonen yllätykset saavat pulssin kohoamaan.

Mutta olipa sentään vaihe, jossa Kross teki todellista avantgardea. Sen tuntomerkki kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on, että se ärsyttää konservatiiveja. Tämä onnistui Krossilta heti kirjailijantien alussa, runoilijana.

Kun nuori mies, tai enää ei niin nuori, oli päässyt palaamaan Siperiasta vuonna 1954 ja sai julki esikoisrunokokoelmansa vuonna 1958 – siis 38-vuotiaana – hän oli Ain Kaalepin ja Ellen Niitin kanssa tuomassa Viron runouteen uudenlaisen elämäntunteen lisäksi myös vapaan mitan. Se oli ennenkuulumatonta. Ja sehän oli ennenkuulumatonta myös samaan aikaan Suomessa. Molemmissa maissa vanhoilliset vastustajat nousivat takajaloilleen. Virossa he olivat kommunisteja, Suomessa konservatiivisia oikeistolaisia. Ehkäpä heidän välilleen olisi syttynyt suurikin yhteisymmärrys, jos he vain olisivat tienneet toisistaan. Sen kuitenkin esti rautaesirippu.

Kross kirjoitti lyriikkaa kymmenisen vuotta, ja siinä ajassa runouudistus voitti ja sai jatkajakseen kokonaisen uuden sukupolven: 1960-luvun nuoret lahjakkuudet Paul-Eerik Rummosta ja Jaan Kaplinskista alkaen. Krossin oma runotuotanto kehittyi näinä vuosina vahvasti uusin aihepiirein ja uusin sävyin.

Prosaistina Kross aloitti muutaman novellin jälkeen varsinaisesti vuonna 1970, siis viidenkymmenen iässä. Esikoisromaanina oli Uppiniskaisuuden kronikka -kvartetin ensimmäinen osa, ja tästä alkoi huikea julkaisuvauhti. Kolme seuraavaa osaa 1500-luvulle sijoittuvasta sarjasta tuli muutamassa vuodessa valmiiksi, ja sen lisäksi myös 1800-luvun alkupuolta kuvaava Keisarin hullu, joka oli rohkeuden voitto kotimaassa ja toi läpimurron ensin Suomessa ja sitten muuallakin.

Historiallista romaania ei kirjallisuudenlajina ole pidetty minään romaanitaiteen kokeilukenttänä. Lukijoiden suosiman aihepiirin kuvaukset ovat noudattaneet 1800-luvulla syntyneen realismin tuttuja perinteitä. Oman persoonallisen sävynsä sille toki on monikin antanut, sekä meidän Mika Waltarimme että samoina vuosikymmeninä julkaisut Karl Ristikivi. Hän oli pakolaisvirolaisia kirjailijoita, joten kotimaassa hänen haikean hienostuneet romaaninsa tulivat tutuiksi vasta hänen kuolemansa jälkeen uudessa itsenäisessä Virossa.

Mutta kun Jaan Krossin historiallisaiheisten teosten toteutusta katsoo vähän tarkemmin, tulee esiin varsinainen kerrontataiteen keinovarojen tutkija ja kokeilija. Kirjailija astuu teos teokselta eteenpäin ei vain sensuurivaltion sananvapauden koettelijana vaan myös oman taiteenlajinsa tottumusten murtajana. Tässä hän eroaa sekä Mika Waltarista että Karl Ristikivistä, koska näille molemmille sopi kerran löydetyn oman kerrontatekniikan soveltaminen yhä uusiin teoksiin. Jaan Krossille se ei riittänyt.

Väite on ankaranpuoleinen, mutta en halua sillä mitenkään vähentää toisten kirjailijoiden työn arvoa. Perusteluja nyt toki tarvitaan. Katsotaan siis Krossin proosateoksia nimenomaan kertomataiteen keinojen kannalta. Seuraavassa muutamia esimerkkejä.

Uusi ja vanha limittyvät

1900-luvulla romaanin kehitys kulki henkilöiden ja heidän toimintansa ulkoisesta kuvaamisesta yhä syvemmälle heidän sisimpäänsä, tavoittamaan heidän tajuntansa ja myös piilotajuntansa mekanismeja. Syvyyspsykologian löydöt loivat uusia kerrontatapoja, kuten tajunnanvirtatekniikan. Krossin romaaneista Professori Martensin lähtö on todellista päähenkilönsä syväluotausta.

Pitkän junamatkan aikana Martens, menestynyt mutta jo iäkäs oikeusoppinut, vaipuu välillä uneen, välillä muistoihinsa, ja kerronta vie tämän mielenliikkeiden rekisteröinnin niin pitkälle, että lukija pääsee seuraamaan lopulta hänen kuolemansakin hetkeä. Täydellistä proosan modernismia siis – mutta sen vastapainoksi nousee esille sivujuoni: kaksoisolentoteema. Tämä suurten tarinoiden mystinen, ikiaikainen aihelma sopii hämmästyttävän hyvin pääteeman kontrapunktiksi, hämmästyttävän tosiaan. F. F. Martens (1845–1909) on nimittäin historiassa varsin tunnettu virolaissyntyinen henkilö, mutta Kross löysi myös hänen nimikaimansa ja kollegansa G. F. Martensin 1700-luvulta.

Näin Kross panee romaanissaan yhteen kahden eri aikakauden kerrontakeinoja, ja tällainen taidokas leikittely erottuu lähes kaikissa hänen teoksissaan. Kun jossakin mainitaan menneen aikakauden hengessä, että peliin puuttui ”Jumalan sormi”, isketään salamielisesti silmää koko kirjalliselle traditiolle.

Eri tekniikoiden limittäminen toteutui jo Keisarin hullussa. 1800-luvun ensipuoliskolle sijoittuvat tapahtumat kerrotaan päiväkirjaromaanina. Se sopi ajankohtaan ja aiheeseen hyvin, koska romaani, edellisellä vuosisadalla lukijoiden suosion valloittanut kirjallisuudenlaji, tarjottiin tarinan uskottavuuden lisäämiseksi usein juuri päiväkirjoina tai kirjeinä. Mutta tämän teoksen päiväkirjamerkintöinä esitetyissä jaksoissa välähtää esiin kaikkea nykyaikaa: surrealistisia esineluetteloita, dekkaritunnelmaa, vaikka mitä. Ja romaanin loppukäänne on puhtaasti ”itsensä tiedostavaa fiktiota” – tosin tämä termi tuli tutkijoiden ja kirjailijoiden piirissä muotiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Krossin pienoisromaanit ja novellit tarjoavat melkoisen kirjon erilaisia kerrontateknisiä ratkaisuja, usein hyvin dramaattisia. Esimerkiksi novellissa Neljä monologia anno 1506 kertova minä, taiteilija Michel Sittow valmistautuu hengessään puolustautumaan kiperässä kokouksessa, ja ennen kuin hän koputtaa kokoushuoneen ovelle, hän on tullut ajatuksissaan avanneeksi sekä elämäntilanteensa että tulevaisuudentoiveensa. Sitten hän koputtaa…

Novelli Isän tuolissa lähtee liikkeelle pojan ryhtyessä kirjoittamaan puolustuspuhetta huonoon valoon joutuneesta kuuluisasta isästään J. V. Jannsenista, ja aina kun työ alkaa takkuilla, kirjoittaja kääntyy pöydän äärestä pois pyörivällä tuolillaan ja lyö pianosta muutaman tahdin mieleensä tulevia kappaleita. Tekstin keskeyttävät nuotit, joten lukija voi ponnahtaa nojatuolistaan ja astua oman pianonsa ääreen.

Neliosainen, mutta suomennoksena yhtenä vankkana sidoksena ilmestynyt Uppiniskaisuuden kronikka tuntuisi olevan lähinnä perinteistä historiallisen romaanin rehevää ja mutkatonta kerrontatapaa. Aivan oman atmosfäärinsä siihen luo kuitenkin Balthasar Russowin, päähenkilön, kansalaisuus kahdessa maailmassa. Näin voi kutsua sitä seikkaa, että toisaalta hän on lähtenyt opintielle, valmistunut papiksi ja saksalaistunut, toisaalta hän on edelleen vanhan taarauskoisen kantayhteisönsä jäsen. Virolainen on hänen oikeudentajunsa, joka vie hänet kansannousussa talonpoikien matkaan, ja virolainen on myös hänen sydämensä silloin, kun hän kokee sekä ensirakkauden että kansansa alkuperäisen, maagisen luontosuhteen. Ehkäpä romaanin voisi hyvinkin lukea ”maagisen realismin” väljään kirjalliseen virtaukseen.

Kun vapaus koitti

Vuonna 1988 valmistunutta romaania Syvyydestä voi pitää romaanituotannon saranakohtana sekä ulkokirjallisessa että kirjallisessa mielessä. Laulava vallankumous oli alkanut, ja nyt Kross oli vapaa kirjoittamaan suoraan kaikesta siihen asti kielletystä: kyydityksistä, leireistä, Siperiasta palaamisen tunnelmista. Tuo 1950-luvun ajankuva etenkin on harvinaislaatuista, leiriolojahan ovat monet kuvanneet.

Sen ajan elämä oli varovaista virkoamista köyhyydessä, mutta harmaan arjen keskelle romaani pamauttaa dekkarimaisen juonen. Arkeologisissa kaivauksissa löytyy 700 vuoden ikäinen käsikirjoitus, jonka kirjoittajan arvellaan kuolleen spitaaliin. Tarttuisiko tauti vielä? Ainakin itse teksti tehoaa edelleen, se kun kertoo vieraan valloittajan katumuksesta virolaisten orjuuttajana. Löydön selvittely saa lukijan silmien eteen Tarton yliopiston professoreja sekä joukon kotimaahansa jäänyttä virolaista sivistyneistöä.

Nyt täytyy mainita tämän päivän muotisana ”autofiktio” – kyse ei ole jokapojan mersuhaaveista vaan vanhasta tutusta proosan omaelämäkerrallisuudesta, joka on tehnyt taas paluunsa. Se ilmestyi Krossin novelleihin ja romaaneihin jo yli kolme vuosikymmentä sitten, kun kirjailija otti henkilöstöön itsensä näköisen miehen, risti hänet vuoron perään joko Peeter Mirkiksi tai Jaak Sirkeliksi ja pani hänet näkijäksi ja tekijäksi seuraavissa tärkeissä romaaneissaan Mesmerin piiri ja Paikallaanlento.

Syvyydestä-romaanin ”se oikea minä” ei ole mikään knausgårdilainen itsepiehtaroitsija vaan pikemminkin toimelias tarkkailija, jonka kautta avautuu kokonainen yhteisö. Mutta erikoislaatuinen on tapa, millaisin nimityksin silloista sivistyneistöä kutsutaan. Oikeilla nimillään esiintyvät pakolaisuuteen siirtyneet ulkovirolaiset kuten Marie Under ja Ristikivi – sekä runoilija Johannes Vares-Barbarus, joka suostui kommunistien nukkehallituksen pääministeriksi ja joko murhattiin tai teki itsemurhan. Keksityin nimin kulkevat puolestaan lukuisat tunnetut kulttuurihenkilöt Paul Aristesta Uku Masingiin.

Olisiko vielä viimeisiään vedellyt sensuuri vaikuttanut tähän? Vai olisiko kirjailija vain halunnut tarjota arvausleikin, jota ainakin valveutuneempien lukijoiden oli mukava ratkoa? Tosiasiassa Kross loi tällä tavoin lukuohjeen, määritti kerronnalleen paikan kuvitteellisen ja dokumentaarisen välissä.

Se paikka antoi hyvän tilan mielikuvitukselle. Ikivanhan käsikirjoituksen sivumäärä kerrotaan, samoin sivujen koko. Mutta kun sen vironnos sitten esitetään, tekstin pituus paisuu aivan mahdottomaksi ja esitystapakin karkaa kohti nykyaikaa. Silkkaa fabulaa siis, mutta aivan mahtava sisäkertomus! Toisessa suunnassa, Viron sodanjälkeisen historian puolella, kaikki on totta ja todistettavissa.

Metodinsa Kross lausuukin julki luonteenomaisesti, pilke silmäkulmassa, romaaninsa Mesmerin piiri alaotsikossa: Romanisoidut muistelmat – kuten kaikki muistelmat ja miltei jokainen romaani.

Aivan oikeat muistelmat, Rakkaat kanssavaeltajat, ilmestyivät sitten mahtavan kirjailijanuran päätteeksi. Onko niissä vielä fabulaa? On tietysti, vaikkapa muistin uumenista muka elävinä ja tosina tarjottujen repliikkien hahmossa.


Elo 1/2020