A. H. Tammsaaren teokset ovat virolaisen kirjallisuuden klassikoita. Suomalaiset lukijat ovat kuitenkin saaneet odottaa pitkään suurinta osaa Tammsaaren tuotannosta, mutta 2000-luvulla tilanne on onneksi muuttunut Juhani Salokantelen uutteran ja asiantuntevan suomennos- ja tutkimustyön ansiosta. Tammsaaren laaja pääteos Totuus ja oikeus (Tõde ja õigus) I–V ilmestyi suomeksi 2002–2013, Rakastin saksalaista (Ma armastasin sakslast) 2019 ja Korpiojan isäntä (Kõrboja peremees) 2022. Nyt käsissämme on 2025 julkaistu Hornanperän uusi Paholainen (Põrgupõhja uus Vanapagan). Lisäksi Juhani Salokannel on kirjoittanut Tammsaaren elämäkerran Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A. H. Tammsaare (2017). Teoksen otsikko kertoo paljon kirjailijan ominaislaadusta ja hänen tuotantonsa peruskysymyksistä.

Hornanperän uusi paholainen on sentään niitä harvoja Tammsaaren teoksia, jotka ovat olleet suomenkielisille tarjolla aiemminkin. Vuonna 1964 romaani ilmestyi Aino Kaasisen suomentamana. Vuonna 1978 Radioteatteri esitti romaanista Valdemar Panson kirjoittaman ja Anja Salokantelen suomentaman kuunnelmasovituksen, ja Osvald Toomingin näyttämölle laatima esitys nähtiin 1980 Porin Kaupunginteatterissa. Tämänkin tekstin oli suomentanut Anja Salokannel. Romaani on siten vuosien varrella innostanut suomentajia ja teatterintekijöitä, mikä ei ole ihme, koska teos on niin monitasoinen ja ajaton.

Romaanin Prologin ja Epilogin Tammsaare oli kirjoittanut muun tekstin kanssa yhtäaikaisesti mutta syystä tai toisesta hän ei liittänyt niitä romaaniinsa sen ilmestymisvuonna 1939. Ne julkaistiin ensimmäisen kerran erillisinä Looming-aikakauskirjassa vasta vuonna 1953. Teoksen rakenteen kannalta nämä kaksi osaa muodostavat eräänlaisen kehyksen, jonka pohjalta voi tulkita romaanin tapahtumia ja kiinnittää niitä Prologissa esitettyyn sadunomaiseen kohtaukseen. Lukijana pidän siitä, että ne ovat omilla paikoillaan tässä suomennoksessa mukana. Ymmärrän hyvin kyllä myös Tammsaaren alkuperäisen ratkaisun jättää ne pois ja esittää tarinan ilman kehystystä.

Prologi kuvaa päivää, jonka aikana taivaassa jaotellaan sielut niihin, jotka pääsevät paratiisiin, ja niihin, jotka joutuvat helvettiin. Kun Paholainen tulee hakemaan helvettiin määrättyjä sieluja, Pietari ilmoittaa, että sieluja saadakseen Paholaisen pitää lähteä maan päälle ja elää siellä ihmisenä. Jos hän tulee siellä autuaaksi, hän saa tulevaisuudessakin sieluja, jos ei, hän menettää entisetkin. Tällä kokeilulla on tarkoituksensa: taivaassa epäillään, voiko Jumalan luoma ihminen tulla autuaaksi. Jos Paholainen kuitenkin onnistuisi tässä, hän todistaisi, että ihmiset itse epäonnistuvat elämässään ja joutavat siksi mennä helvettiin. Paholainen suostuu ehdotukseen. Ja niin Hornanperän syrjäiseen taloon asettuvat uudet asukkaat Jürka ja hänen puolisonsa Lisette.

Tähän sadunomaisuus päättyykin, ja ollaan keskellä virolaista yhteiskuntaa, joka vähitellen alkaa näyttää hyväuskoiselle Jürkalle kovat kasvonsa, vaikka hän ei sitä itse tunnu pitkään aikaan ymmärtävän. Jürka on erilainen puheissaan ja tekemisissään, ja häntä pidetään vähän avuttomana kylähulluna, jonka puheista ei aina ota selvää eikä varsinkaan silloin, kun hän väittää olevansa Paholainen. Hän myötäilee nöyrästi kaikkien puheenvuoroja, sellaisiakin, jotka ovat hänelle epäedullisia, jollei suorastaan vaarallisia: ”Kyllä vissiin.” ”Niin vissiin.” Nämä myöntelyt voi tosin tulkita myös epäröiviksi, jolloin merkitys olisi ’kyllä kai’, ’niin kai’, mikä tarkoittaisi sitä, että Jürka ei oikein usko toisten puheita.

Naapurin isäntä Ants tulee auttamaan ja neuvomaan Jürkaa, mutta ystävällisyys on silmänlumetta; Ants alkaa pian vaatia, että Jürkan on maksettava saamistaan tavaroista ja kotieläimistä. Velkakierre pahenee, Jürka raataa Antsin töissä ja lopulta hänen on luovutettava talonsa Antsille.

Tarinassa on runsaasti synkkiä käänteitä ja vaarallisia tapahtumia, käräjöintiä ja vankilatuomioita. Väkivalta ja petoksellisuus ovat läsnä kaiken aikaa. Jürka tappaa mustasukkaisuudesta oman renkinsä ja menettää ensimmäisen vaimonsa epämääräisissä oloissa. Antsin perhe on puolestaan syyllinen Jürkan lasten kuolemiin. Kun Ants on huijannut kaiken Jürkalta, lopullinen tuho on väistämätön. Jürka saa tarpeekseen vastoinkäymisistä, kun ymmärtää lopulta Antsin petollisuuden. Vihoissaan hän polttaa Hornanperän ja Antsin talon ja kuolee tulipalon uhrina.

Jürkan hautajaisten jälkeen suntion vaimo löytää Jürkan pikkutytön Riian syreenipensaan alta nukkumasta ja sanoo hellästi: ”Voi sinua pikku tylleröinen, voi sinua pikku tylleröinen!” Hän nostaa lapsen varovasti syliinsä ja vie kotiinsa. Vaikka tarina on ollut täynnä vihaa, petosta ja raakuuksia, se päättyy valoisasti. Lukija voi ajatella, että Riian elämä tulee suntion perheen hoivissa olemaan helpompaa kuin edellisten sukupolvien elämä on ollut.

Epilogissa Paholainen tulee taivaan portille kysymään, onko hän tullut maan päällä autuaaksi vai ei. Vaikka Jumala ei ole päätöstä kiirehtinyt eikä Paholainen saa suoraa vastausta, Pietari ehdottaa entisen jatkamista, mutta helvetin toimintatapojen uudistamista. Paholaisella onkin monia ehdotuksia siitä, kuinka vähennetään kustannuksia ja miten toimintaa tehostetaan. Pietari pitää tärkeänä, että taivas ja helvetti pitävät yhtä. Paholaisen mielestä siinä tapauksessa taivaan on muutettava politiikkaansa, koska maan päällä ”uskosta, jonka tulisi tehdä autuaaksi, on tullut köyhien ja kurjien hyttysten kuurnimista ja rikkaitten ja vahvojen rasvoittamista”. Pietarin mukaan Jumala lienee säätänyt näin, eikä ketään voi tuomita hänen lakiensa noudattamisesta. Lain suojissa voi siis tehdä mitä tahansa. Kuulostaako tutulta?

Vaikka romaani nousee niin vahvasti virolaisen historian ja kulttuurin maaperästä ja mytologiasta, se on ymmärrettävissä monessa ympäristössä. Tästä osoituksena on sekin, että teos on käännetty lukuisille kielille. Vaikka teos on kirjoitettu lähes 90 vuotta sitten, sen sanoma on pelottavan totta ja äärimmäisen ajankohtainen: henkinen ja taloudellinen riisto, eriarvoisuuden lisääntyminen ja sen hyväksyminen, ”rikkaitten ja vahvojen rasvoittaminen” on vain vahvistunut. Tammsaaren teos on erinomainen esimerkki siitä, mitä klassikko tarkoittaa: ajasta, paikasta, kielestä ja tarinan esillepanosta riippumatta lukija tunnistaa ne piirteet, jotka ovat mahdollisia missä tahansa yhteiskunnassa.