Jaan Kaplinski kuoli 8.8.2021, suru-uutinen tavoitti suomalaisetkin lukijat. Kootut runot Ilta tuo takaisin kaiken. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi marraskuussa. Runoilija oli kuitenkin pystynyt seuraamaan käsikirjoituksen valmistumista loppuun saakka.

Suomentajat Anja Salokannel ja Pauli Tapio saattoivat suuren työn päätökseen. Myös Juhani Salokannel on kääntänyt Kaplinskia, ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja oli esseevalikoima Olemisen avara hiljaisuus 1982, ja näin meillä on suuri osa Kaplinskin runo- ja proosatuotannosta luettavissa omalla kielellä. Monille yllätykseksi Kaplinski siirtyi 2010-luvulla kirjoittamaan runoja lähes yksinomaan venäjäksi, joka oli ollut hänen ratkaisevien runoelämystensä kieli teini-ikäisenä. Venäjäksi kirjoitetut runot on nyt ilmestyneeseen kokoelmaan valinnut ja suomentanut Pauli Tapio.

Kaplinskin tuotanto on laaja ja monilajinen: siihen kuuluu filosofisia teoksia, esseitä, matkakirjoja, näytelmiä, lastenkirjoja. Runojen kokonaismääräksi on arvioitu yli tuhat runoa. Nyt valmistuneessa teoksessa niitä on yli 600, joukosta puuttuvat enää vain hänen mitalliset ja võrunkieliset runonsa.

Oppinut runoilija on ollut kiinnostunut melkein kaikesta, mitä tässä maailmassa on. Intertekstuaaliset viittaukset ulottuvat itämaiseen ja länsimaiseen filosofiaan, historiaan, ekologiaan, etiikkaan, lingvistiikkaan, fysiikkaan, klassiseen maailmankirjallisuuteen. Lukijan on mahdollista seurata hänen ajatteluaan moneen suuntaan kaplinskilaisesti toisinolemisen oppiin. Kaplinskin filosofiassa on useampia ytimiä, joista yksi koskettaa ilmastonmuutosta. Runoilija tuntee eksistentiaalista ahdistusta, vierautta kaikkia ja kaikkea kohtaan, erityisesti nykyelämän materialismia, joka uhkaa tuhota kaiken. Ekofilosofi kysyy rivien välissä ranskalaiseen maalariin Gauguiniin viitaten, mistä me tulemme, missä me olemme ja mihin me menemme. Runo (Sama) vastaa:

Sama
meri
kaikissa
meissä
punainen
sokea
lämmin

Kaikkien
ilmansuuntien
tuulten
tykytys
sydämen-
purjeissa

vaahtojuova
valkean
avaruuden
lävitse
melalta
variseva
kysymys
vierähtämässä
laineen-
pinnalle
takaisin
pelko
pimeyden
takana
mertako
tämä meri
odottaa

Runo jatkaa luontevasti vyöryvine kuvineen seuraavalle sivulle pelon käsittelyä. Sitä on tässä vaikea esittää toisin sanoin parafraasina.

Kaplinski on omaksunut luonnontieteellisen maailmankatsomuksen. Ihminen on osa suurempaa kokonaisuutta ja kaikki aine on eloyhteydessä keskenään. Maailma on yksi. Yhtä lailla kuin ihmisen kuolemaa Kaplinski kuvaa toisaalla kukan tai muurahaisen arvokasta kuolinkamppailua. Olemme yksilöinä erilaisia, mutta tasa-arvoisia, koska meillä on sama kohtalo: kuolema. Tästä ajatuksesta pitäisi seurata yhteiskunnallisia muutoksia, jotka koskevat koko maailmaa.

Nykyihmisen ongelma kärjistyy läntisessä kulttuuripiirissä identiteettiin. Siihen liittyy toinen kaplinskilainen ydinajatus. Minän suurentamisen sijaan Kaplinski ehdottaa, että sitä on pienennettävä, erityisesti runoilijoiden. Varsinkin patsaat jäykistävät heidät yhdeksi ajatukseksi. Toisinajattelijana hän ei usko pysyvään identiteettiin tai minuuteen. Sellaista ei ole, vaan identiteetit ovat yhteisön vaatimuksia, jotka se asettaa jäsenilleen. Käsite subjektittomuus saattaa liittyä zen-buddhismiin sekä viitata runoilijan omaan taustaan. Koska hän on puolalais-virolainen, jolla on taustalla hyvin etäisiä juutalaisia sukujuuria, käsitteellä subjekti ei ole rajaa. Siksi hän vastustaa naiivia kansallisuuspolitiikkaa yksi kieli, yksi usko ja yksi kansa, koska se ei vastaa todellisuutta.

Kolmas ydin on paradoksaalisti se, ettei runoilija usko kieleen, sillä todellisuus on liian monimutkainen kielellä ilmaistavaksi. Todellisuuden kuvaus on epätarkka yritys esittää todellisuutta. Kirjailija ja lukija eivät siihen pysty, sillä he ovat vain peilejä, joihin todellisuus heijastuu. Siitä seuraa vierauden tunne ja kaipuu alkuyhteyteen. Tästä huolimatta Kaplinski on optimistinen. Elämisen tarkoitus on etsiä sitä, minkä tehtävän ihminen syntyjään on saanut itselleen, ja yrittää ymmärtää sitä. Elämä sinänsä ei koskaan lopu, se on requiem aeternitatum. Ponnistelu, yritys kehittyä, on tärkeää. Kaplinskin huumorilla ”jokainen yksikseen mahdollisuuden kasvimaalla”, ei Quasimodon tapaan maan sydämellä, auringon lävistämänä.

Neljänneksi Kaplinski ei pidä neroajattelusta tai individualismista, hän hyväksyy havainnoivan tarkkailijan roolin. Hänen runoutensa onkin hyvin aistimusvoimaista. Kaikki aistit auki kirjoitettuja kuvia, kirkkaita, puhtaita kuvia tai niiden fragmentteja, niin että lukija kuulee, näkee, tuntee, aistii ja maistaa hajut ja maut. Kuvailmaisun runsaus on tasapainossa ajatusten kanssa, joita runon puhuja esittää ääntään vaihdellen.

Tämä runous on dialektista ja dialogista, viides ydin. Kaplinski rakastaa paradokseja kokoelmien nimistä lähtien: Pölystä ja väreistä (1967), Valkea juova Võrumaan ylle (1972), Katsoin auringon ikkunaan (1976), Raskasta kevyeksi tulla (1982), Ilta tuo takaisin kaiken (1985). Ne on kirjoitettu paineen alaisuudessa Viron runouden uudistamiseksi. Ne on kirjoitettu vapaamittaiseksi, mutta puhutuksi. Runoissa ei ole otsikoita ennen kuin 1990-luvulla. Alussa on vain kuin johtajan merkki laulun aloittamiseksi. Eräässä runossa kysytään, mitä jää sen jälkeen, kun painollisia tai painottomia tavuja ei enää lasketa. Vastauksena on värit. Värit tulevat runon puhujan, lyyrisen minän puheakteista, äänenvoimakkuudesta, tunnetilasta.

Runon pitkät säkeet muistuttavat Daavidin psalmeista ja/ tai ranskalaisten surrealistien teksteistä sekä muodoltaan että sisällöltään. Nobelisti Alexis Léger eli Saint-John Perse käytti tällaista säetekniikkaa Anabasiksessaan, laajassa vaellusrunoelmassaan. Välillä ankarasta ja tuskallisestakin vaelluksesta Kaplinski kirjoittaa. Pitkä säe antaa tilaa kuvien, personifikaatioiden, metaforien, metonymioiden, metalepsisten liikkua rytmillisesti, mihin runomitan ja riimien ei uskoisi taipuvan. Resitoitava tai laulettava pitkä säe kertoo taitavasti, mitä eri aikakerroksissa sattuu ja tapahtuu. Kaplinski hylkää pilkut, pisteet, isot kirjaimet ja häivyttää lauserajoja. Hän suosii säkeenylitystä, mikä tekee vapaanmitan joustavaksi ja kepeäksi. Näistä runoista on vaikea ottaa näytteitä, sillä itse asiassa runo pitäisi lainata kokonaan.

Yksisanaiset kapeat runot, sanoisinko rukoukset ja manaukset, sekä niiden lay-outin muunnelmat, jäävät pois kokoelmista Uusien kivien kasvamisen ja Raskasta kevyeksi tulla jälkeen. Poliittinen painostus on ehkä tuolloin Virossa vähentynyt. Kokoelmista valoisin on Katsoin auringon ikkunaan, joka keikkuu paikoitellen kuin Botticellin maalauksen neito Primavera keväisessä metsässä. Tultaessa kokoelmaan Ilta tuo takaisin kaiken Kaplinski on löytänyt sopivan vapaamittaisen runomuodon meditatiiviselle runolle, päiväkirjamerkinnöille, tunnustuksille, polemiikille ja jatkaa sitä elämänsä loppuun saakka.

Suomentajille Anja Salokantelelle ja Pauli Tapiolle onnittelut ja kiitokset teoksesta, joka on todellinen magnum opus. Kiitos myös seuraavista kirjoituksista: Mart Väljataga, Jaan Kaplinski, hänen runoutensa ja maailmansa, Jaan Kaplinski, Mitä on runous?, Anja Salokannel, Maailmankansalainen Kaplinski. Nämä sekä Selityksiä ja huomautuksia auttavat tuottamaan kirjan lukijan.