Julkaistu: 29. Novemberta 2001

Jaan Kaplinski

 

Aikaisemmin tässä luentosarjassa esiintynyt Tiit Hennoste on väittänyt eräässä katsauksessa uudemmasta virolaisesta kirjallisuuskritiikistä seuraavaa: jos vanhemman polven virolaiset kriitikot kirjoittavat pääasiassa vanhoista kirjailijoista ja nuoremmat nuoremmista, niin Kaplinski on kirjailija, josta kirjoittavat kaikki. Tämän väitteen voi myös jättää allekirjoittamatta, sillä tammikuussa kuusikymmentä täyttänyttä Jaan Kaplinskia merkittävästi vanhempia kriitikoita, jotka kirjoittaisivat aktiivisesti ei Virossa juurikaan ole. Vaikka totta on, että niinsanotusta kuusikymmenluvun sukupolvesta Kaplinski on nykyään kaikkein tuotteliain ja hänen teoksensa ovat jatkuvasti kriitikkojen suosiollisen huomion alaisina.

Kaplinski on erityisesti runoilija, hän on runoilija niin kronologisesti tuotantoa tarkastellessa kuin tunnettuuden ja käännösten määränkin perusteella. Jos essee lasketaan proosan joukkoon, silloin hän on myös proosakirjailija kuusikymmenluvulta alkaen, vaikka hänen ensimmäinen esseekokoelmansa ilmestyi kirjana vasta vuonna 1982 ja sekin Juhani Salokantelen suomennoksena Olemisen avara hiljaisuus. Ensimmäisenä ja paremminkin poliittisia kirjoituksia sisältävänä täysmittaista intellektuellia vapaata ajattelua sisältävänä esseekokoelmana ilmestyi vuonna 1992 Poliitika ja antipoliitika (Politiikka ja antipolitiikka, ei suomennettu) ja siitä lähtien Kaplinskin esseekirjoja, joiden joukkoon luen myös matkakirjat Kreetalta ja Amerikasta, on ilmestynyt useita. Osa niistä on pidempiä ja poeettisia ajatuspäiväkirjoja kuten suomeksikin käännetyt Jää ja Titanic (suom. Anja Salokannel 1995), osa kokoaa pidemmän ajan kuluessa kirjoitettuja pidempiä ja vakavampia esseitä kuten Usk on uskumatus (Usko on uskomattomuus 1998, ei suomennettu) ja osa sisältää kevyempiä lehdissä ilmestyneitä kolumneja kuten Kajakas võltsmunal (Lokki valemunalla 2000, ei suomennettu). Kaplinskin kynästä on tullut viime aikoina vähemmän pidempiä ja "monimutkaisempia" esseitä, lehtien kolumneja sitäkin enemmän. Ideat ovat saaneet kolumnien rinnalla myös kaunokirjallisen muodon. Kaplinskin viimeaikaista proosaa täydentävänä tai kommentoivana voi pitää juuri esseekokoelmaa Usk on uskumatus.

Mainitsin nämä esseekirjat vain ohimennen, sillä jatkossa puhutaan vain Kaplinskin viime aikoina kirjoittamasta "oikeasta" proosasta, novelleista tai pienoisromaaneista. Mainittakoon tässä vielä myös 1980-luvun lopulla kirjoitettu proosarunoelma Läbi metsa (Metsän läpi, ei suomennettu) ja omaelämäkerralllinen lyhytproosakokoelma Kust tuli öö (Mistä yö tuli, 1990, ei suomennettu).

Mainitut teokset, kuten Jaan Kaplinskin runoudessakin näkyvä arkisen asteittainen esille nouseminen ja metaforan katoaminen ovat askeleita uuteen kypsymiseen ja kehuihin, joita pienoisromaanit Hektor ja Silm (ilmestyneet Looming-lehdissä 1/1998 ja 1 – 3/1999 ja kirjana yksissä kansissa vuonna 2000) saivat osakseen. Otan näiden rinnalle tarkasteluuni myös kolmannen, kertomuksen Reaalarvud (Reaaliluvut, Vikerkaar 10/2000, ei suomennettu). Pienoisromaania Silm pidettiin yhtenä vuoden 1999 parhaista virolaisista proosateoksista ja se sai Viron kulttuurirahaston (Eesti Kultuurikapital) proosakirjallisuuden palkinnon. Vuonna 2000 Jaan Kaplinski sai Viron kulttuurirahaston suuren vuosipalkinnon. Palkinnon perusteina olivat sekä kummankin pienoisromaanin sisältävä proosakokoelma, suuri runoteos Kirjutatud (Kirjoitettu) että matkakirja Kevad kahel rannikul (Kevät kahdella rannikolla).

Tähän kaksi huomautusta. Ensinnäkin Reaaliluvut ilmestyi viroksi Vikerkaaren toimittaja Kajar Pruulin käännöksenä. Se on kirjoitettu alunperin venäjäksi, kielellä, jota Jaan Kaplinski itse on kutsunut suureksi vanhaksi rakkaudekseen ja hän on sanonut yhdessä Rein Veidemannille annetussa haastattelussa seuraavaa: "Ajattelinkin joskus, että en halua elää Neuvostoliitossa, että minun täytyy päästä täältä pois. Mutta mitä tehdä sitten, jos pääsisi pois. Mietin, että yksi asia voisi olla että oppisi kunnolla venäjän kielen ja kirjallisuuden ja puuhailisi niiden kanssa sitten siellä poissa. Valitettavasti jäi toteuttamatta. Olisi pitänyt opiskella Lotmanin luona venäläistä kirjallisuutta ja seurata tällä tavalla isän jälkiä eikä opiskella ranskaa, jota opetettiin yliopistossakin peruskoulutasolla." (Eesti Päevaleht 9.9.2000). Painetaan tästä mieleen kuuluisimman tarttolaisen, Juri Lotmanin, nimi. Lotman liittyy paitsi venäläiseen kirjallisuuteen, myös tietysti semiotiikkaan. Haastattelun otsikkona oli muuten sisällöstä johdettu fraasi: "Jaan Kaplinski elää sisäisessä pakolaisuudessa" (Jaan Kaplinski elab sisepaguluses). Lisäisin, että Kaplinski on monikielisyyteen pyrkivänä kirjailijana kirjoittanut runoutta ja kolumneja suomeksi. Hän on kirjoittanut runoja ja yrittänyt kirjoittaa proosaakin englanniksi. Vikerkaaressa odottaa nimittäin ilmestymistä hänen englanninkielinen novellinsa The Visitor (Vierailija).

Lainaan vielä yhtä vastausta samasta haastattelusta. Kaplinski vastaa Veidemannin kysymykseen runouden tulevaisuudesta seuraavasti: "En ole enää aikoihin kirjoittanut suoranaisesti runoutta. Monet asiat on vain kirjoitettu. Se on yksi syy. Toinen syy on se, että aika ja ympäristö on niin vihamielinen runoudelle. Halusi tai ei, runoilija on hieman naiivi ja hän on alaston naiiviudessaan. Olet alaston tässä maailmassa. Mutta minä en halua olla enää alaston tässä vihaisessa maailmassa. "Voidaan nähdä kaksi syytä, miksi Kaplinski siirtyi proosaan. Ensinnäkin hänestä tuntui, että runous on ammennettu tyhjiin. Tai jopa niin että Kaplinski on ammentanut itsensä tyhjiin runoilijana. Toisekseen toive piilottaa itsensä, oma naiiviutensa runolle vihamielisenä aikana. Tässä näkyy jo, kuten kritiikki on Kaplinskin uusimpia runokokoelmia arvioinut, metaforasta luopuneen runoilijan tietoinen aikomus keskustella lukijoiden kanssa arvoitusten, analogioiden ja allegorioiden avulla kuten nämä kolme käsiteltävää tekstiä tekevät. Koska yksikään käsiteltävänä oleva proosateos ei ole ilmestynyt suoneksi, ensin hieman niiden sisällöstä. Aloitan Hektorista, se on ilmestynyt näistä ensiksi. Hektor koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen, pidempi osa on eläinkokeena syntyneen mutanttikoiran päiväkirja. Isännän, kokeita tekevän tiedemiehen kuoleman jälkeen mutanttikoira Hektor on jäänyt asumaan yksin taloon, joka on saavuttamaton kuin linnoitus. Hektorin tavoitteena on hävittää kaikki merkit, jotka liittyvät isännän kokeisiin ja kuolla sitten rauhallisesti. Mutta hän ei ole löytänyt isännän kassakaapin avainta ja sitä etsiessään hän elää arkielämää: piiloutuu ja salaa erakkoelämää viettäneen isännän kuoleman muulta maailmalta, maksaa hänen puolesta laskut, vastaa sähköposteihin sekä pohtii inhimillisyyttä ja omaa olemassaoloaan. Hänhän on kasvanut ja elänyt koko elämänsä laboratoriossa. Tai luostarissa, kuten hän kutsuu isäntänsä taloa. Hän on lukenut paljon ja hänen älykkyytensä on poikkeuksellista. Hän näkee oman erikoisuutensa paradoksina. Jumalan mukaan hän on apostoli Paavalin sanoin skandaali ja typeryys (125). Toisaalta hän on kiistämättä olemassa. Luojaansa ja isäntäänsä hän pitää kyllä nerona, mutta olettaa samalla, että isäntä on kokenut nuoruudessaan jonkun seksuaalisen trauman ja hänestä on sen vuoksi tullut erakko ja neuroottinen. Samalla hän aavistaa, että isäntä toivoi jostain uskontoon liittyvästä syystä lunastavansa pahan yrittämällä tehdä muista elävistä olennoista ihmisten kaltaisia. Koe Hektorin luomiseksi onnistui poikkeuksellisella tavalla, mutta määräsi mutanttikoiran toivottomaan yksinäisyyteen: Hektor on kyllä ilmeisesti kykenevä jatkamaan sukua, mutta vain toisen kaltaisensa kanssa ja näin ollen elämä ei ole tuonut Hektorille mitään hyvää ja hän haluaisi, että hän ei olisi syntynytkään. "En ole koira enkä ihminen. Minulla ei ole tietä ihmisten eikä koirien luo, minulla ei ole tietä elävien maailmaan" hän tunnustaa (149). Ihmisten maailma jää Hektorille vieraaksi myös teoriassa: hän tutkii tietokirjallisuutta, etiikkaa, uskontoa ja filosofiaa, mutta tunnustaa itselleen läheisenä vain buddhalaisuutta, koska siinä on tilaa kaikille kärsiville olennoille, ei vain ihmisille.

Ihmistä Hektor pitää evoluution poikkeamana, sairastuneena apinana, joka on haastanut luonnon ylpeydessään. Luonto on jo vastannut haasteeseen bakteereiden ja virusten vastahyökkäyksellä. Samalla Hektor on itsekin poikkeama, vammainen olento. Sillä se, kuinka isäntä opetti hänelle puheentunnistajan avulla ihmisten kielellä puhumista, muistuttaa Hektorista vammaisen ihmisen kommunikointia ympäröivän maailman kanssa apuvälineen avulla.

Hektor ei ole oikeastaan ollut aina ainoa omanlaatuisensa maailmassa. Hänen hyvät seuralaisensa ovat olleet niinikään mutantteja: filosofiaan taipuvainen korppi Nestor ja ihmisapina Achilles, joka oli taiteilija. Kumpikin kuoli varhain aivokasvaimeen. Achilleksen esivanhemmat olivat kotoisin Malaijista, Achilles itse maalasi reheviä trooppisia maisemia kuten kadonnutta aikaa etsinyt Marcel Proust löytääkseen takaisin menetetyn esivanhempien maan.

Tällainen paluu alkuun, alkuperäiseen kokonaisuuteen on Kaplinskin tuotannon päämotiiveja. Samanlainen paluu takaisin, kuten myöhemmin kassakaapista löytyvästä elämäntarinasta selviää, oli isännänkin osana: irlantilaisen ja intiaanin jälkeläisenä hän oli kasvanut intiaani-isoisän luona, joka opetti häntä ymmärtämään metsän kohinaa samalla tavalla kuin muusikko tajuaa musiikkia tai matemaatikko matematiikkaa. Hänestä tuli salainen shamaani, jonka tehtävänä oli antaa ihmisille takaisin heidän jumalansa sellaisina kuin nämä olivat olleet aikojen alussa: ei ihmisten vaan eläinten kaltaisina. Tämän esikuvan mukaan hän kehittikin neoteenisten mutanttien teorian ja yritti soveltaa sitä. Ihminen ei ollut teoriassa evoluution huippu vaan sivuhaara, yksi monista. Tiedemies yritti herättää eläinten sikiöissä kehitystä "oppivan eläimen" suuntaan geenikokeiden avulla.

Tällainen menetelmä, geenien manipulointi, oli tiedemiehelle yhtä oikeutettua kuin Elämän Jumalalle, joka loi maailman kaikkine kammotuksineen. Ero on vain siinä, että erittäin älykkäiden eläinten Achilleksen, Nestorin ja Hektorin piti osoittaa ihmisille heidän paikkansa ja rikkoa antroposentrinen, ihmiskeskeinen maailmanjärjestys.

Isännän kuollessa tapahtuu hänen paluunsa alkuperäiseen puhtauteen tai kokonaisuuteen: hän mutisee ennen kuolemaansa tunnistettavalle Hektorille, että kuulee samaa kohinaa kuin joskus isoisän kanssa metsässä. Se on hänen alkuperäisen, luonnon kanssa yhteenkuuluvan verensä ääni. Hänen viimeiset sanansa Hektorille kuuluvat: "Rakastaako… luoja… luotua… vai… vain itseään? (147). Ja aivan viimeiseksi hän pyytää koiralta, oman luomistyönsä tulokselta, anteeksi. Johon koira vastaa itsekin ennalta arvaamatta: "Mehän… rakastimme sinua." (148)

Hektorin toinen osa eli liitteet sisältävät kassakaapista löydetyn isännän tunnustuksen ja joitakin lehdissä näkyneitä kuriositeetteja. Joku lapsi on kuulemma pelastunut varmalta hukkumiskuolemalta, mutta hänen selityksensä hänet pelastaneesta kummallisesta koirasta kuulostaa liian uskomattomalta ja teko pannaan Jeesuksen rakkauden tiliin. Metsästäjien selitys heidän nähtyään kummallisen apinanpäisen ja leijonaa muistuttavan koiran perustellaan tyhjällä viskipullolla. Viimeinen lehtileike kertoo salaperäisestä räjähdyksestä ja sitä seuranneesta tulipalosta Kanadan keskiosista kotoisin olleen ja erakkoluonteisen tiedemiehen talossa.

Kaplinski on salakavalasti kuvannut inhimillisyyttä humanistisesta näkökulmasta mutanttikoiran tunnustuksen kautta. Koiralle se ei sovi, koira, canis, ei voi mitenkään olla humaani, koira ei voi olla homo sapiens. Koiran tunnustuksesta tulee näin haaste koko ihmiskunnalle, joka yrittää muuttaa maailmaa omien kasvojensa mukaiseksi ja tuhoaa tyhmyyden takia niin itseään kuin ympäröivää biosfääriäkin. "Haluaisin "humanistisen sfäärin" laajentamista ihmissuvun rajojen yli. Tämä laajeneminen voi tapahtua vain hitaasti, askel askeleelta. Mutta sen pitää tapahtua," Hektor uskoo. (157)

Kritiikki on pannut merkille, että Kaplinskin Hektorissa on filosofisesti kehiteltyjä ideoita, jotka ovat tuttuja myös nykyaikaiselle tieteelle. Esimerkiksi geenitutkija Richard Dawkins antaa heti suositun kirjansa Viesti miljardien vuosien takaa (suom. Risto Varteva WSOY 1985) alussa ymmärtää Darwinin evoluutioteoriaa seuraten, että "Kopioituminen johtaa aina luonnonvalintaan ja sitä kautta siihen ylenpalttiseen monipuolisuuteen, jota me kutsumme elämäksi (s. 9)". Niinpä – mikä mielenkiintoista – tarkkojen kopioiden sekaan sattuu silloin tällöin myös "kopioitujaan sattumalta tulleita rakennevirheitä (s. 9)".

Myös Silm koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä realistis-psykologisessa osassa kerrotaan teologi I:n tarina Viron Sosialistisessa Neuvostotasavallassa ylioppilastoverin silmin. I:stä tuntuu, että häntä seuraa salaperäinen Silmä. Hän aloittaa teologian opinnot, tekee kuten monet muutkin vähän yhteistyötä KGB:n kanssa päästäkseen ulkomaille, tunnistaa itsestään gnostikot ja kabalistit, joiden avulla hän yrittää kavaltaa vainoharhaisen Silmän. Mutta kuten kertomuksen toisessa osassa selviää, Silmä ei ole KGB eikä mikään muukaan salainen järjestö. Silm-pienoisromaanin toinen osa muodostuu kertojalle postitse lähetetystä tekstistä, joka on todennäköisesti peräisin tuntemattomana kadonneen I:n papereiden joukosta. Paperit ovat muistiinpanoja siitä, kuinka I tapaa kirkonmiesten kongressissa jossain Aasiassa kiinalaisen noidan, jonka kanssa mennään vuorelle kutsumaan esiin maailmojen luojia. Tässä kohdassa kertomus muuttuu sadunomaiseksi allegoriaksi.

Kiinalaisella on jumalalle oikeastaan yksi kysymys. Se kuuluu seuraavasti: "Sinun luomiesi olentojen joukossa on yksi kärpänen, latinaksi Lucilia bufonivora. Kuten nimikin sanoo, se syö rupikonnia. Naaraskärpänen munii munat konnan päähän ja kuoriutuneet toukat tunkeutuvat sierainten kautta konnan ruumiiseen ja syövät sen vähitellen, niin että jäljelle jää oikeastaan vain luut ja jalat. / - - - / Missä mielessä tällaiset kärpäset ovat hyviä?" (79) Siis: Mikä idea on jumalan luomassa täydellisessä maailmassa olevilla loisilla, yleisemmin elämää hävittävällä kurjuudella?

Jumalan mielestä kokonaisuus on kaunis ja hyvä, vaikka osat eivät sitä ole. Valitukset tätä maailmaa kohtaan hän käskee kääntää sen puoleen, "josta tämä riippuu". Jumalaa vaivaa tunne, että hänkin on jonkun luoma. Jumala väittää että tämä maailma on kuitenkin jokseenkin onnistunut, tosin vasta useamman yrityksen jälkeen. Edelliset, epäonnistuneet maailmat jumala on hävittänyt ja hänellä on ollut kiusaus hävittää myös tämä. Vaikka "siitä on kuitenkin tullut niin kaunis" ja siinä elää "monia hyviä ihmisiä" (81). Myöhemmin tulee vielä ilmi, että jumala antaa maailman olla vain sen takia, että hän on tottunut siihen. Eli olemassaolo on täten jumalan tottumus, rutiini! Noita panee jumalaa kuriin muuten välineellä, joka muistuttaa kärpäslätkää ja tämä luo koomisen analogian jumalalle rupikonnasta ja kärpäsestä esitetyn kysymyksen kanssa.

Kiinalainen kutsuu toisen jumalan ja tarkentaa kysymystään: onko maailma hyvä eettisessä vai esteettisessä mielessä? Taiteellisesta näkökulmasta kiinalainen on samaa mieltä. Mutta eettisessä mielessä ei ja hän perustelee sitä ensimmäisen luojan kyvyttömyydellä. Toinen jumala tunnustaa luoneensa pakon edessä, mutta hänkin sai tehtävän "korkeammalta taholta" ja etukäteen annetuissa rajoissa. Toinenkin jumala suuttuu tyhjänpäiväisestä kysymyksestä ja pyytää sitten anteeksi: "Toivon, että annatte minulle anteeksi. Yrittäkää kuvitella mitä tarkoittaa jumalan yksinäisyys." (88) Kiinalainen tekee yhteenvedon: kukaan ei halua ottaa vastuuta vastuuttomuudesta.

Kolmaskin jumala kutsutaan: tämä jumala on esteettinen ja saapuu huumaavan kukkien tuoksun saattelemana. Hän tarjoaa mahdollisuutta uuden ja nykyisestä vieläkin kauniimman maailman luomiseen ja perustelee tietämättömyyttään sillä, että hän on ollut liikaa poissa. Kärpäsen ja rupikonnan tarina on hänelle vain "yksi vertaus maailmasta, jossa kaikki syövät kaikkia ja mitä hänen luojansa pitää jostain syystä hyvänä". Hän ohjaa eteenpäin jumalallisessa byrokratiassa seuraavan luojan luokse.

Myös neljäs jumala esitellään vertauksella: jumala on suurin jumala, joka on valmis rusentamaan ihmiset kämmenessään. Mutta kiinalaisella on kämmenellään lintu, jonka hän päästää vapaaksi ja joka osoittautuu samaksi jumalaksi. Lopullinen vastaus, lopullinen totuus jää saamatta.

Kaikki jumalat odottavat kiinalaiselta suurta ja metafyysistä ongelmaa ja pitävät kysymystä kärpäsestä ja rupikonnasta tyhmänä. Jokaisella jumalan muunnelmalla on omat epäilyksensä ja vaivansa. Mutta kiinalainen ei ole kiinnostunut abstraktioista. Saamatta tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä hän valittaa lopullisesta luojasta, että hän on piilossa itsensä äärettömyyden takana ja ei voida tietää, leikkiikö hän piilosta vai onko kyse jostain ihan muusta.

Kun kiinalainen on näin demonstroinut sekä lopulliseen luojaan että lopulliseen totuuteen pääsemisen mahdottomutta, hän opettaa, että päättymättömyys täytyy ottaa lopullisena ja sitä ei tule tehdä kristinuskon, juutalaisuuden tai islamin tavalla vaan taolaisten ja buddhalaisten tavalla. Sillä jokainen syvempi pohdinta johtaa paradoksiin: "Kaiken takana ovat ratkaisemattomat paradoksit, aporiat, kaikki ajatukset voidaan viedä absurdiin. Tämän maailman todellisia filosofeja ovat joko ne, jotka vaikenivat tai ne, jotka puhuivat paradoksien kieltä, unen ja runon kieltä. Tätä maailmaa ei voida selittää vastaansanomattomasti, yksikään filosofia, yksikään teologia, yksikään tiede ei voi pitää lopullisesti paikkaansa." (108) Kiinalaisen opin mukaan ihmiset ovat vain biovirtoja jumalan tai muinaisen iranilaisen uskonnon alku-Aatamin aivoissa. Aatami ajattelee meitä ja me ajattelemme Aatamia. Nukkuvan Aatamin uni, jumala on vain ajatuksissa. "Mutta itsestämme ja maailmastamme voimme kyllä sanoa, että tämä kaikki on vain Aatamin unta." (107) Ja tässäkin on jälleen kyseessä pääseminen alkuun ja täydellisyyteen: "Kerran tulevaisuudessa, jossa kaikki saa takaisin oman alkuperäisen puhtautensa, herää alku-Aatami eloon kuten mekin". (106)

Noita ja jumalan toisensa jälkeen kutsuminen muistuttavat Hermann Hessen Arosuden maagista teatteria. Kummassakin kerrotaan lopulliseen totuuteen tai alkuperäiseen puhtauteen pääsemiseen tarvittavasta kärsimyksestä. Kiinalainen vakuuttaa seuralaisensa tässä kosmisessa tai jumalaisessa teatterissa maailman illusiomaisuudesta. Jumalan vihaa vastaa kiinalaisen kaikkivaltias nauru. Silm on myöskin kuin monikerroksinen sipuli, johon Hesse vertasi ihmisiä.

Mainitsin Hektorin kohdalla geenitutkimuksen ja Richard Dawkinsin ja tuodaan tähänkin yksi esimerkki. Dawkins puhuu samoin elävässä luonnossa olevasta hyvästä ja pahasta tuoden esimerkkinä loispistiäisen (latinaksi ichneumon, eli hyönteinen, joita maailmassa on noin 60 000 ja Virossa yli 1000 lajia, ja jotka munivat isäntäorganismin, toisen hyönteisen toukan tai kotelon sisään). Sen geeneille on äärettömän tärkeää, että se munii munansa toukkaan, joka on elossa ja näin ollen tuore silloin kun sitä syödään. Dawkinsin mukaan tätä teemaa pohtivat etenkin teologit, mutta jotka unohtavat, että "Luonnossa on mittaamaton määrä kärsimystä. Sinä aikana kun kirjoitan tämän lauseen, tuhannet eläimet joutuvat elävinä muiden eläinten suihin, tuhannet pakenevat henkensä edestä ja ulisevat pelosta, monet tekevät hidasta kuolemaa loisten riuduttamina ja tuhannet mitä erilaisimpien lajien yksilöt nääntyvät nälkään, janoon ja tauteihin." Ja hän tiivistää tämän seuraavasti: "Näin sen pitääkin olla. Jos elinmahdollisuuksia olisi yltäkylläisesti, eliöiden määrä kasvaisi automaattisesti niin suureksi, että edessä olisivat kuitenkin nälkä, puute ja kurjuus." (Viesti miljardien vuosien takaa. WSOY 1985. suom. Risto Varteva. s. 133)

Pienoisromaanin Silm ensimmäinen osa leikki KGB:llä, samoin Kaplinskin kolmannessa proosateoksessa Reaalarvud ollaan ensi alkuun tekemisissä salaliiton kanssa. Kertomuksen taustalla on 1960- ja 1970-luvuilla ns. Käärikun kesäkouluissa ja seminaareissa käynyt piiri, josta kehittyi sittemmin Tarton semioottinen koulukunta. Tietysti vihjataan Lotmaniin, mutta etenkin siihen salaperäiseen ilmapiiriin, joka veti puoleensa kaikenlaisia opetuslapsia ja joka alkoi herättää mielenkiintoa myös Neuvostoliiton turvallisuuselimissä. Kertojan huomion kohteena on muuan insinöörin koulutuksen saanut R, johon hän on tutustunut samoissa seminaareissa. R kuvitteli oman salaisen maailmankuvansa ja kuten kertoja sanoo, "se kasvoi ei-kenenkään-maalta matematiikan ja menneisyyden matemaatikkojen ja paramatemaatikkojen puolikabalistis-puoliplatonisten spekulaatioiden välillä" (48), niin että hän muistuttaa antiikin tai korkeaskolastiikan ajan opettajaa. R pitää jumalaa ylimpänä matemaatikkona ja kertoo, että on löytänyt matemaattisen yhteyden enkelien ja reaalilukujen välillä. Hän uskoo, että jumala on luonut ihmisen, jotta tämä ainoana semioottisena eläimenä paljastaisi ja aktivoisi salatut merkkien ja asioiden väliset suhteet – reaaliluvut ovat viimeksi mainittuja täydellisimmillään. Materiaalinen ja epätäydellinen maailmamme yhtyisi tällä tavalla täydelliseen merkkien maailmaan, josta se on erotettu syntiinlankeemuksen seurauksena. Syntiinlankeemuksen takia asiat eivät vastaa enää nimiään ja jotta maailman muinainen kokonaisuus voitaisiin palauttaa, tulee meidän laskea asioiden oikeat nimet. Tässä R näkee työnsä tarkoituksen ja uskoo, että pystyy kulkemaan tämän maailman läpi. Ihmisen viimeinen tavoite on saada henkilökohtainen ja virheetön jumalansanansa, muuttaa todellisuus identtiseksi tekstin kanssa ja häivyttää rajat ihmisen ja enkelin, luvun ja enkelin, ihmisen ja jumalan väliltä. Yhdessä myöhemmässä tapaamisessa R kertoo, että ihmiset, jotka ovat päässeet totuuteensa, omaan reaalisuuteensa, lähtevät tästä maailmasta eivätkä synny tänne enää koskaan. Novellin lopussa R kuolee psykiatrisessa sairaalassa hymy kasvoillaan. Hänen elämänsä viimeiset kuukaudet ovat kuluneet pitkiä numerosarjoja kirjoittaessa ja mutistessa yksinään. R:n leski jättää kertojalle, ainoalle ihmiselle, josta R oli sanonut, että tämä ymmärtää hänen työtään, mieheltä jäljelle jääneet merkinnät: pitkät numeroiden sarjat, joiden merkityksen vain kirjoittaja ymmärtää. Niitä ei ole salakirjoitettu, sillä koodia ei ole ja ne on kuulemma kirjoitettu KGB:n suosikkimenetelmällä alkulukuriveiksi.

Kaikissa kolmessa tarkastellussa tekstissä on paljon yhteistä. Kielellisesti ne on kirjoitettu neutraalilla, yksinkertaisella tavalla. Kritiikki on huomannut niiden olevan jopa lähes merkitsemätöntä nollatyyliä. Kaplinski ei tavoittele moderniutta. Pikemminkin päinvastoin: hän on nimittänyt 1900-lukua "suuren taiteen vuosisadaksi" nähden vahvaa taiteellista alkua myös sellaisissa maailmankatsomuksissa kuten natsismi ja bolsevismi, joissa eettinen aspekti on jätetty sivuun. Tällaisen kehityksen hän näkee myös niinsanotussa nykytaiteessa. Siksi hänen proosateoksensa muistuttavat vanhan Kiinan mietekirjallisuutta tai filosofisia dialogeja, joissa minäkertoja esiintyy hieman yksinkertaisen kuulijan roolissa. Arvostelija Maire Liivamets on esimerkiksi nimittänyt keskustelua kiinalaisen kanssa "peitellyksi psykologiseksi haastatteluksi" ja nähnyt samaa myös Hektorissa, jossa ehdollinen vuoropuhelu tapahtuu intiaanisukuisen tiedemiehen ja hänen luomansa koiraihmisen välillä. Silm-teoksessa dialogi on samaistunut kirjailijaan itseensä. Näin voimmekin kenties aavistaa hänessä tuota alussa mainittua naiiviutta ja alastonta runoilijaa.

Teosten Silm ja Reaalarvud kertoja on sivustakatsoja, joka kirjaa havaintojaan. Hektorissa ja Silmassa luotu etsii tai yrittää ymmärtää luojaansa ja hänen motiivejaan: sitä tekee etenkin Hektor, mutta myös Hektorin isäntä pohtii omaelämäkerrassaan samaa. Onko olemassa Elämän Jumala ja onko tällä jumalalla jumalaa jne. Ja "onko elämällä ja luonnolla jokin tarkoitus vai ei" (181). Tämä on oma ongelmansa, jota pohtii Reaalarvud-teoksen R. Tekstit keskittyvät vastausten etsimiseen seuraavilla alueilla: Hektor – geenitutkimus ja teologia; Silm – teologia; Reaalarvud – matematiikka ja teologia. Kaikissa kolmessa pohditaan teosten läpi semiotiikkaa ja uskontoa. Niitä voidaan pitää myös uskonnonfilosofisina, uskontosemioottisina tai uskontokriittisinä teoksina. Esimerkiksi kiinalaisen kanssa keskusteleva teologi on kaikkea muuta kuin oman uskonsa lähetyssaarnaaja, hän on paremminkin uskontonsa kriitikko: "Minusta kristinusko on täynnä hätäänsä ja ahdasmielisyyttään, kristinuskosta on tullut omanlaisensa orjuus, jotain täysin päinvastaista kuin mitä Kristus julisti." Kiinalainen ottaa tämän kääntymisenä, mutta kuitenkin taolaisten periaatteiden mukaisena kääntymisenä – "toimi toimimatta".

Vaikka Kaplinskin proosateokset vaikuttavatkin ensi silmäyksellä fantasiakirjallisuudelta, ne eivät mahdu mihinkään tavanomaisen science fiction –kirjallisuuden alalajin kehyksiin ja muistuttavatkin enemmän argentiinalaisen Jose Louis Borgesin ideaproosaa tai Hermann Hessen tuotantoa. Tämä on filosofista proosaa, Kaplinski epäilemättä filosofioi. Wittgensteinin, jonka kanssa Kaplinski on tunnustanut kokevansa sielunsukulaisuutta, mukaan filosofia on kutinan ilmaisemista ja Kaplinski "rapsuttaa", leikittää teoksissaan suuria olemista koskevia ja kipua aiheuttavia ideoita. Sillä filosofia on suurissa määrin juuri leikkimistä ideoilla. Ja siksi en voikaan mitään sille, että minusta Silm-teoksen ehkä aivan sattumalta merkillä I varustettu henkilö onkin minulle Idean ruumiillistuma. Tarkemmin idea fixin ruumiillistuma. Samalla tavalla hulluuteen saakka on kehittynyt idea, joka ajaa R:n etsimään maailmalle vastinetta luvuista. Kaplinskin teosten kertojat ovat tasapainoisimpia ideoiden kantajia, heidän joukossaan Hektor, sillä idea on on ajanut suorittamaan hänenkin isäntänsä geenikokeita, olkoonkin idea kuinka nerokas hyvänsä.

Onko Kaplinski kirjoittanut nämä kolme tarinaa ideaan kätketystä hulluudesta, ehkä myös vaarasta? Vai onko hänellä jokin muu, suurempi ajatus? Entä jos kysytään Kaplinskin sanoin Silm-teoksesta: "Onko IHVH vain Saatana, jolle vain toisten tuska aiheuttaa iloa vai onko hänenkin psyykensä monimutkaisempi? I. kallistui selvästi kannattamaan toista vaihtoehtoa." (22)

Minäkin kannatan toista vaihtoehtoa. Minusta näyttää siltä, että Kaplinski lanseeraa omia ideoitaan ehkä mahdollisesti hieman terävempinä näihin mielipuolisiin ideoihin. Hän yrittää tarkastella kristinuskoa neuroottisena uskontona, osoittaa mahdollisuuden sen tutkimiseksi psykoanalyysin keinoin ja hän yrittää nähdä Jahven suhtautumisessa ihmiskuntaan vastakkaisia tunteita sisältävää viha-rakkaus-suhdetta. Kuten voidaan nähdä myös siinä vitsissä juutalaisesta, jonka läheiset on tapettu ja joka kiittää Jumalaa armosta ja pyytää samanlaista armoa myös toisille kansoille, esimerkiksi saksalaisille. Löydämme Hektoristakin Jahvea koskevan seuraavan vertauksen: "hullu satujumala valittuine kansoineen, jota hän kiusasi koko ajan – vastenmielinen sadisti-isä komplekseineen" (179). Tiedemies on Hektorin luoja ja hän vertaa itsensä ja Hektorin suhdetta isä-poika-suhteeseen. Kristus ei tarjoa Kaplinskin mukaan pelastustietä ihmiskuntaa uhkaavista globaaleista vaaroista.

Mitä tulee teologisten ideoiden lainaamiseen ja kehittämiseen, tarjoaisin yhtä nimeä Kaplinskin inspiroijana ja vaikuttajana: hän on amerikkalainen teologi ja filosofi Alan Watts (1915–1973). Maailma on hullu uni – tämä Silm-teoksesta esiin nouseva ajatus kuuluu juuri Alan Wattsille ja hänen enemmän kuin kaksikymmentä kirjaa sisältävässä bibliografiassaan on koko joukko teoksia, jotka ovat Kaplinskille läheisiä joko jo teemansa tai otsikkonsa perusteella. Watts on enimmäkseen tunnettu zen-buddhalaisuuden mutta myös laajemmin intialaisen ja kiinalaisen filosofian asiantuntijana, vaikka hän onkin kirjoittanut vertaillen idän ja lännen ajattelutavoista ja kulttuurien erilaisista kehityssuunnista. Wattsin yhden kirjan otsikko onkin Buddhism, The Religion of No-Religion ja sehän on viroksi käännettynä melko samanlainen Kaplinskin esseekokoelman ohjelmallisen otsikon Usk on uskumatus (Usko on uskomattomuus) kanssa. Kaplinski on näyttänyt sympatiaansa buddhalaisuutta kohtaan runoudessaan alusta alkaen ja tekee sitä samaa nyt myös proosassa. Vieläkin enemmän: nykyajan globaalit ongelmat hän näkee länsimaisen teknologian ja kehityksen aikaansaamina, hän asettaa vastakkain länsimaisen vallankumouksellisen ja idän evoluutioon perustuvan kehityssuunnan tuoden esikuvana ja pelastustienä luonnollisesti jälkimmäisen. Tämä idea on kantavana niin Silm-teoksessa kuin Hektorissakin.

Kun mainitsin edellä monessa paikassa kirjallisen auringonnousun maan vaeltajan Hermann Hessen ja hänen Arosutensa, auttaa tämä saksalainen kirjailija minua tekemään yhteenvedonkin. Hessen Arosusi ilmestyi kirjailijan vetäydyttyä sveitsiläiseen Motagnolan vuoristokylän hiljaisuuteen hänen täytettyään 50 vuotta. Tämä näytti aivan itämaiselta elämän kiertokululta: aluksi lapsuus, jolloin ihminen tarvitsee apua ja suojelua joka askeleella, sitten opiskelu, sitten lasten saaminen ja kasvattaminen, aktiivinen yhteiskunnallinen elämä ja lopuksi kuitenkin syrjäänvetäytyminen, erakkous, taantuminen retreatiin. Käytän tätä englanninkielistä sanaa vetäytymisen tai piilopaikan merkityksessä, sillä samaa sanaa käyttää tunnustuksissaan myös mutanttikoira Hektor. Samaa sanaa on itsestään käyttänyt myös Kaplinski itse, toivoen uteliaiden, heidän joukossaan toimittajien, pysyvän elämästään kaukana ja oleskellessaan mahdollisimman paljon poissa kaupungista kesähuvilallaan.

Ja nyt vien saman vertauksen loppuun, vaikkapa seuraavasti: Hessen pääteos Lasihelmipeli ilmestyi vuonna 1943 kirjailijan ollessa kuusikymmentäkuusivuotias. Siitä voidaan päätellä, että Kaplinskilla on vielä ideoita ja aikaa yllätyksiin. Sillä voihan olla, että hänen lasihelmipelinsä on vielä kirjoittamatta.


29.11.2001