Tallinnaan ostettiin ensimmäinen jäänmurtaja vuonna 1895, mutta se oli liian heikkotehoinen pitääkseen sataman avoinna ankarina jäätalvina. Virolainen liikemiesyhdistys Tallinnan Pörssikomitea ajoi voimakkaasti suuremman murtajan hankintaa ja lopulta vuonna 1912 Venäjän kauppa- ja teollisuusministeriö tilasi Saksasta uuden jäänmurtajan. Ministeriön tilauspäätökseen vaikuttivat suunnitelmat kehittää Tallinnaa sotasatamana. Alus valmistui keväällä 1914 ja se sai nimekseen Tsar Mihail Feodorovits. Jos se olisi valmistunut muutamaa kuukautta myöhemmin, Saksa ei olisi enää luovuttanut sitä vihollismaaksi muuttuneelle Venäjälle.
Tallinnan uusi jäänmurtaja edusti aikansa huipputekniikkaa. Sen kolme höyrykonetta kehittivät yhteensä yli 6000 hevosvoimaa, alus oli kokonaan sähköistetty ja siinä oli kaksi potkuria perässä ja yksi keulassa. Aluksen reunoilla oli valtavat vesisäiliöt, joiden täyttämisellä ja tyhjentämisellä alusta voitiin tarvittaessa kallistella ja siten estää sen juuttuminen jäihin. Ilman kallisteluakin alus pystyi murtamaan metrin paksuista jäätä.
Ensimmäisen maailmansodan aikana jäänmurtaja auttoi talvella venäläisiä sotalaivoja ja huolehti Tallinnan ja Helsingin välisestä laivaliikenteestä. Helmikuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 laiva sai uuden nimen Volynetš, Volynin rykmentin kunniaksi, joka oli ensimmäisiä vallankumouksellisia joukko-osastoja. Laivan pääosin virolainen miehistö jatkoi työtään myös lokakuun vallankumouksen jälkeen, mutta laivan päällystön toimintaa valvomaan asetettiin laivakomitea ja poliittinen komissaari.
Sisällissodan puhjettua tammikuun lopussa 1918 Suomessa Volynetš teki useita matkoja Helsinkiin tuoden punakaartille Tallinnasta tykkejä, konekivääreitä sekä muuta aseistusta. Saksalaisten joukkojen lähestyessä Tallinnaa muutamaa viikkoa myöhemmin Volynetš auttoi venäläisiä sotalaivoja pakenemaan Helsinkiin. Kun punaiset alkoivat jäädä tappiolle Suomen sisällissodassa, kaikki Helsingissä olleet venäläiset sotalaivat päätettiin siirtää turvaan Pietariin ja Kronstadtiin. Volynetšin panos oli vaikean jäätalven vuoksi ratkaisevan tärkeä siirron onnistumiselle. Alus palasi Helsinkiin 28. maaliskuuta avustamaan mahdollisessa kaupungin evakuoinnissa.
Suomen lipun alla
Helsingissä maan alla toimineet valkokaartilaiset kuitenkin kaappasivat laivan ovelan juonen avulla. 29.3.1918 aamulla tuotiin laivan kapteenille Itämeren laivaston pääkomissaarin määräys, jonka mukaan murtajan tuli viedä 57 suomalaista luotsia ja työmiestä Helsingin edustalle Isosaaren luokse tutkimaan uuden jäähän avattavan laivaväylän olosuhteita. Määräys oli taitava väärennös.
Laivaan nousseet suomalaiset olivat aseistautuneita ja he vangitsivat laivakomitean. Tämän jälkeen Volynetš lähti täyttä höyryä kohti saksalaisten hallussa olevaa Tallinnaa. Helsingin punalaivaston esikunnassa tajuttiin, että jotain outoa on tapahtumassa kun murtaja ei pysähtynytkään Isosaaren luokse. Risteilijä Bajan lähti ajamaan takaa Volynetšia, mutta tuuli työnsi nopeasti murtajan avaaman väylän kiinni ja risteilijä juuttui jäihin.
Merellä punalippu vaihdettiin Suomen leijonalippuun ja murtaja saapui illalla Tallinnaan. Venäläiset ja epäluotettava osa miehistöstä lähettiin maihin. Viikkoa myöhemmin Volynetš avusti Tallinnasta Loviisaan saksalaisen 1000 miehen osasto Brandensteinin, joka tuli Suomeen auttamaan punaisten lyömisessä. Huhtikuun aikana murtaja avusti muitakin Saksan huoltokuljetuksia Suomeen ja Helsingin valtauksen jälkeen huhtikuun 28. päivä laiva sai uuden nimen Väinämöinen.
Jäänmurtaja osallistui sotatoimiin seuraavan kerran joulukuun lopussa 1918. Saksan hävittyä maailmansodan marraskuussa, se ryhtyi vetämään joukkojaan Baltiasta. Vetäytyvien saksalaisten jäljessä hyökkäsi puna-armeija pyrkien miehittämään alueen. Viron improvisoidut joukot tekivät vastarintaa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään puna-armeijan etenemistä. Viro pyysi apua Suomelta, eikä turhaan. Suomen hallitus antoi Virolle huomattavia rahalainoja, myi aseita sekä salli vapaaehtoisten värväämisen Suomesta. Väinämöinen osallistui sekä aseiden että vapaaehtoisten kuljetuksiin Suomesta Viroon. Viron vapaussotaan osallistui n. 3700 suomalaista ja Väinämöinen kuljetti näistä pääosan yli Suomenlahden.
Suomalaiset sotilaat palasivat kotiin kevään 1919 aikana, kun puna-armeija oli työnnetty Viron rajojen taakse. Vain paria kuukautta myöhemmin Väinämöistä tarvittiin jälleen matkustajien kuljettamiseen. Helsingissä järjestettiin valtakunnallinen opettajainkokous kesäkuussa 1919, johon osallistui yli 2000 opettajaa. Suuren heimoinnostuksen vallitessa opettajat päättivät tehdä päivävierailun veljeskansan luokse. Tarvittavan suurta matkustaja-alusta ei ollut käytettävissä, mutta merenkulkuhallitus lupasi kuljettaa opettajat Tallinnaan Väinämöisellä, joka kesäaikaan oli toimettomana.
Matkalle lähti 1500 opettajaa, jotka joutuivat seisomaan viiden tunnin matkan Väinämöisen avokannella. Viron ja Suomen välillä oli tuolloin viisumipakko, mutta näin suurelle joukolle Viron Helsingin-konsuli ei ehtinyt mitenkään järjestää viisumeita etukäteen. Asia ratkaistiin siten, että konsuli lähti mukaan matkalle. Hänelle järjestettiin kirjoituspöytä jäänmurtajan kannelle, jossa hän koko menomatkan ajan kirjoitti ja leimasi matkalaisten tarvitsemia viisumeita. Tallinnaan saavuttaessa kaikilla opettajilla oli viisumi, joka oikeutti yhden päivän oleskeluun Tallinnassa.
Väinämöinen lähdössä Helsingistä kohti Tallinnaa mukanaan Viron vapaussotaan osallistuvia suomalaisia vapaaehtoisia.
Kuva: Tuglas-seuran arkisto
Väinämöisen luovutus Virolle
Suomi solmi Tarton rauhansopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa lokakuussa 1920. Sopimuksen mukaan kummankin osapuolen tuli palauttaa alueelleen jäänyt toisen omaisuus, tämä koski mm. laivoja. Koska Väinämöinen oli Venäjän valtion omistama alus, sekin kuului luovutettavien laivojen joukkoon. Viro oli tehnyt oman rauhansopimuksensa Neuvosto-Venäjän kanssa vähän aiemmin, helmikuussa 1920. Tässä sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvosto-Venäjä oli lupautunut maksamaan Virolle sotakorvauksia ja osana niitä luovuttamaan laivoja, mm. Volynetšin. Laiva ei tuolloin ollut venäläisten hallussa, eikä Viro halunnut ryhtyä vaatimaan sitä Suomelta.
Suomen solmittua Tarton rauhan Viro informoi Suomea omasta rauhansopimuksestaan ja pyysi luovuttamaan Väinämöisen. Suomessakin murtajien tarve oli suuri ja siksi aluksen luovutusta ei olisi haluttu tehdä. Suomi turvautui viivytystaktiikkaan ja ilmoitti, ettei se luovuta venäläisiä aluksia ennen kuin Neuvosto-Venäjä on luovuttanut kaikki rauhansopimuksessa mainitut suomalaisalukset Suomelle. Venäläiset eivät kiirehtineet omien luovutustensa kanssa ja vasta kaksi vuotta myöhemmin oli viimeinenkin suomalaisalus saatu takaisin.
Viivytys oli Virolle erityisen ikävä sen vuoksi, että talvi 1921–1922 oli hyvin ankara. Tallinnaan jäi jäämottiin lähes 50 kauppa-alusta, koska Virolla ei ollut tarpeeksi tehokasta jäänmurtajaa niiden avustamiseen. Marraskuussa 1922 Suomi lopulta luovutti laivan Virolle ja joulukuussa laiva sai Tallinnassa uuden nimen, Suur Tõll.
Tallinna oli Viron tärkein ulkomaankauppasatama ja sotien välisenä aikana sen vastuulla oli lähes 90\% meritse kulkevasta ulkomaankaupasta. Talvet eivät olleet tuolloinkaan veljeksiä, ja leudoimpina talvina Suur Tõll ei lähtenyt laiturista kertaakaan. Kovina talvina Tallinnan lahti oli jäässä lähes neljä kuukautta ja tuolloin Suur Tõll saattoi auttaa pitkälti yli sataa kauppalaivaa. Alus oli koko sotien välisen ajan Viron tehokkain ja suurin jäänmurtaja, joka pystyi liikkumaan kaikissa olosuhteissa.
Punalipun alle
Neuvostoliiton miehitettyä Viron kesällä 1940 murtaja kävi ajoittain avustamassa Kronstadtin ja Leningradin satamissa, mutta sen kotipaikkana säilyi Tallinna. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, Suur Tõll osallistui Tallinnan evakuointiin loppukesästä 1941. Viimeisellä matkallaan Tallinnasta Leningradiin aluksen matkustajina oli Viron neuvostotasavallan hallitus ja korkeimman neuvoston jäsenet. Matkan aikana samaan saattueeseen kuuluvia aluksia upottivat niin miinat kuin saksalaisten lentokoneetkin, mutta Suur Tõll pääsi vahingoittumattomana perille. Pitkin matkaa se poimi uponneista aluksista pelastautuneita ja perille saavuttaessa sen kannella oli lähes 1 000 ihmistä.
Jäänmurtaja liitettiin puna-laivastoon syksyllä 1941, se aseistettiin ja sen nimeksi vaihdettiin Volynetš. Tuolloin myös laivan virolainen miehistö vangittiin ja korvattiin venäläisellä. Laiva ajoi marraskuussa Leningradin ja Kronstadtin välillä miinaan ja se joutui telakalle kahdeksi kuukaudeksi. Sen jälkeen Volynetš joutui viettämään laiturissa yli kolme vuotta, sillä piiritetyssä Leningradissa ei ollut laivan tarvitsemaa hiiltä. Alus otettiin takaisin käyttöön vuoden 1944 lopulla, mutta tammikuussa 1945 se ajoi jälleen miinaan. Tämäkään miina ei upottanut alusta ja se korjattiin vuoden 1945 aikana.
Volynetš siirrettiin korjauksen jälkeen Liepajaan, josta käsin se toimi eri tehtävissä vuoteen 1950 asti. Tuolloin Volynetšin vanhat höyrykoneet olivat jo niin huonossa kunnossa, ettei alusta enää voinut pitää purjehduskelpoisena. Laiva tuotiin Poriin Rauma-Repolan telakalle, jossa se peruskorjattiin vuosina 1951–1952 osana Suomen sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Alukseen vaihdettiin dieselmoottorit ja muukin tekniikka modernisoitiin.
Uudistunut Volynetš toimi Itämeren alueella monenlaisissa tehtävissä vuosina 1952–1957, jonka jälkeen se siirtyi pysyvästi Leningradin ja Kronstadtin satamajäänmurtajaksi. Tätä tehtävää alus hoiti aina vuoteen 1987, jolloin Volynetš poistettiin vanhentuneena ja huonokuntoisena meriliikenteestä. Aluksen runko oli kuitenkin vankkaa tekoa ja siksi suunniteltiin sen muuttamista uivaksi polttoainesäiliöksi.
Takaisin kotiin
Viron merimuseo sai tietää hankkeesta ja tarjoutui ostamaan aluksen. Perusteluksi esitettiin, että jäänmurtaja oli ainutlaatuinen näyte 1900-luvun alun laivatekniikasta. Aluksen kytkeytymisestä Viron historiaan ei luonnollisestikaan mainittu mitään. Alus myytiin Viron merimuseolle romuraudan hinnalla ja Volynetš hinattiin Tallinnaan lokakuussa 1988. Viro antoi suvereenisuusjulistuksensa marraskuussa 1988, josta seurasi pysyvä vastakkainasettelu Viron ja Moskovan välille. Voi sanoa, että laivakauppa tehtiin kreivin aikaan. Alusta tuskin oli myyty Virolle enää suvereenisuusjulistuksen jälkeen.
Viron itsenäistyttyä alus merkittiin Suur Tõll -nimisenä Viron laivarekisteriin numerolla yksi. Jäänmurtajalle tehtiin pelastusremontti vuosina 1995–1996, jonka jälkeen se seisoi vuosia Tallinnan Linnahallin takana olevassa laiturissa. 2000-luvulla laiva siirrettiin Tallinna Lennusatamaan, jonka alueesta alettiin kehittää Merimuseon ulkoilmaosastoa. Murtajalle tehtiin vielä uusia korjaustöitä, joiden tavoitteena oli palauttaa laivaa lähemmäs alkuperäisasua. Parasta aikaa suunnitellaan höyrykoneiden palautusta, mutta tähän ei vielä ole löytynyt rahoitusta.
Suur Tõll on nykyään yleisölle avoin museolaiva. Se on ainut sotaa edeltävältä ajalta säilynyt höyrylaiva Baltian maissa. Tekniikan historiasta kiinnostuneille laiva tarjoaa paljon mielenkiintoista nähtävää. Suomalainen historian harrastaja taas voi tunnelmoida laivan kannella ja kuvitella olevansa Pohjan poikien sotilas tai heimoaatteen innostama opettaja matkalla Viroon. Suosittelen lämpimästi tutustumista tähän mielenkiintoiseen laivavanhukseen!