Sarjakuva on Virossa hyvin tuore taiteenlaji. 1900-lukulaisia esimerkkejä menestyneistä kotimaisista sanomalehtisarjakuvista on todella vähän – lähinnä Urmas Nemvaltsin Mürakarud. Suomeksi ennen 2010-lukua on julkaistu käsittääkseni vain Priit Pärnin Nurinkurin-Nuuti (WSOY 1989).

Viime vuosina muutamat taiteilijat ovat kuitenkin kokeilleet sarjakuvan ilmaisumahdollisuuksia. Huomiota ovat saaneet ainakin Elina Sildren lastensarjakuvat ja Veiko Tammjärvin visuaalisesti voimakas Rehepp 1–2, joka perustuu Andrus Kivirähkin romaaniin Rehepapp ehk november. Tammjärvin Hukkunud alpinisti hotell puolestaan pohjaa venäläisten Strugatskin veljesten klassikkokirjaan ja tunnetaan laajasti siitä ohjatun kulttielokuvan vuoksi.

Viron tunnetuin sarjakuvataiteilija lienee kuitenkin Joonas Sildre, jolta on aiemmin julkaistu suomeksi lastensarjakuva Maailman napa (Suomen sarjakuvaseura, 2011). Lisäksi hänen tuotantoaan on nähty kahdessa Suomessa julkaistussa antologiassa.

Kahden sävelen välissä (alkuteos Kahe heli vahel, Arvo Pärdi keskus 2018) on hänen tähänastinen pääteoksensa. Ilmestyessään se sai runsaasti huomiota aiheensa vuoksi. Yhteistyössä säveltäjä Arvo Pärtin kanssa tehty kirja on ensimmäinen viroksi kirjoitettu Pärt-elämäkerta, -sarjakuvasta puhumattakaan.

Teos on kuvakerronnallisesti poikkeuksellisen mietitty. Sildre hyödyntää nuottiviivaston ja nuottien muotoja ja elementtejä. Välillä niitä on ripoteltu kuin mausteiksi tarinan lomaan, välillä pyöreys valtaa alaa sinfonisessa mittakaavassa. Siten Sildre sitoo sarjakuvansa visuaaliset piirteet tarinan aiheeseen, mutta ohjaa myös kertomuksen tunneskaalaa.

Mistään revittelystä ei ole kyse. Pärtin musiikki tunnetaan meditatiivisesta minimalistisuudestaan. Hillitty mutta tunteita nostattava yksinkertaisuus tuo mieleen parhaan modernin arkkitehtuurin.

Kahden sävelen välissä on kerronnallisesti hienostunut, mutta ajankäsittelyltään perinteinen. Monien kirjallisten elämäkertojen tapaan kaikki alkaa lapsuudesta. Siitä edetään kohtauksittain vuoteen 1980 saakka, jolloin Pärt loikkasi Neuvostoliitosta Itävaltaan. Sen jälkeen Pärtistä vasta tuli klassikkosäveltäjä ja Neuvostoliittokin hajosi. Tarinankerronnan näkökulmasta alkuvaiheet ovat kuitenkin usein kiinnostavampia.

Erakkomaisesti elävän Pärtin jännitteinen suhde auktoriteetteihin kuvataan taitavasti. Hetkittäin myötäsukaiseen kuvaukseen tulee miltei pyhimystarinan piirteitä, mutta toki niiden voi katsoa sopivan ortodoksiksi vuonna 1972 kääntyneen säveltäjän henkilökuvaan.

Yhdessä kirjan avainkohtauksista pahennusta herättänyt Pärt menee puhumaan säveltäjäliiton kongressiin hippiperuukki päässään. Tilanteen äkillinen koomisuus ja vaarallisuuskin ilmenee kiinnostavasti ja kuvaa sekä Pärtin musiikin että Sildren sarjakuvan tyylilajia, jossa pienikin liikahdus korostuu heti.