Kuvittele Varsinais-Suomen kokoisen alueen talouselämää dominoiva kalastuskolhoosi. Kuvittele itsesi sinne töihin raskaissa työvaatteissa perkaamaan kalaa. Kaikkialle läpitunkeva kalantuoksu seuraa sinua vapaa-ajallakin. Töitä teet kahdeksan tunnin vuoroissa ympärivuorokautisesti, välillä rentoudut kolhoosin omalla klubilla tai urheilukentillä.
Jos olet kalastajana lähivesillä, pyydät silakkaa, kilohailia, turskaa, kampelaa ja haukea – niitä mitä virolaisilta toreilta, eritoten Tallinnan kalatorilta, saa tänäkin päivänä. Valtamerikalastajana työskentelet vuorokausia putkeen fyysisesti erittäin raskaissa oloissa. Jos olet tehtaassa töissä, suolaat, savustat, pakastat, säilöt ja purkitat. Palkat ovat hyviä ja kolhoosilla on omat asunnot, kaupat ja päiväkodit. Kulttuuritarjontaa on, urheilukenttiä ja juhlia. Kolhoosi on kuin pienen pieni valtio suuren imperiumin sisällä.
Vannot uskollisuutta järjestelmälle, mutta omistat samalla myös elämäsi kolhoosille. Vapautta sinulla ei liiemmin ole, mutta elät tasaista kalanhajuista varsin siedettävää elämää, moniin kavereihisi nähden varsin hyvinkin. Riittäisikö se sinulle?
Sen oli pakko riittää. Juuri parempaa ei ollut tarjolla ja vaihtoehdot muutenkin rajalliset. Kuten ihmisten unelmatkin.
Graffitit johdattivat kalakolhoosille
Kirsi ja Mikael ovat kattaneet meille kahvit ja vegaanista pullaakin on tarjolla. Olemme Haapsalussa, entisessä kesäasunnossamme, jonka he ovat ostaneet meiltä muutama vuosi aiemmin.
Isäntämme ja emäntämme ovat historioitsijoita, Kirsi Vaino-Korhonen Turun uuden ajan historiaan erikoistunut professori, Mikael Korhonen taas eläkkeellä oleva arkeologi. Jälkimmäinen onkin löytänyt uuden kiinnostuksen kohteensa Haapsalussa ja Läänemaan maakunnassa toimineesta Lääne Kalur -kalastuskolhoosista.
Suomenruotsalainen Mikael puhuu vivahteikkaasti ja innostuen, kun vaihdamme puheen kalastuskolhoosiin. Hän on julkaissut kolhoosia käsittelevän teoksen Haapsalu – Lääne Kalurista graffiteihin (2021).
Mikael on ahkera valokuvaaja ja hän onkin aiemmin julkaissut valokuvakirjan Haapsalu – Linn mere äärel (2019). Tuntuu, että hänellä on vahva tunneside uuteen kotikaupunkiinsa. ”Graffiteista se oikeastaan alkoikin”, Mikael kertoo. ”Kävelin useasti Krimmi Holmille ja valokuvasin erityisesti seinille maalattuja kuvia, kuten taiteilijanimellä Lex Zooz -esiintyvän taiteilijan graffiteja.”
Pikkuhiljaa historiantutkija alkoi kiinnostua kolhoosirakennusten vanhasta elämästä. ”Eräästä pakkaamohuoneesta löysin vanhoja, käyttämättömiä kalasäilykepurkkien paperietikettejä. Suoristin, laitoin painon alle ja valokuvasin.”
Korhoselle ne olivat kadonneen ajan konkreettisia jäänteitä. Jotain joka synnytti monia kysymyksiä kalastuskolhoosin elämästä. Keitä siellä työskenteli? Millaista heidän elämänsä oli? Mitä kolhoosi merkitsi ihmisille pienessä ja idyllisessä Haapsalun puutalokaupungissa?
Lääne Kalur syntyi pakkokollektivisoinnin jälkiaallokossa
Lääne Kalur oli suuri kolhoosi, mutta vain pikkuriikkinen verrattuna Viron kalastusjättiläiseen, koko Neuvostoliitossa tunnettuun S. M. Kirovin kalastuskolhoosiin, jossa työskenteli käsittämättömät 20 000 työntekijää. Määrä oli kymmenkertainen Lääne Kaluriin verrattuna.
Kalastus on kuitenkin aina ollut läntisen Viron merkittävimpiä elinkeinoja ja pienessä Haapsalussa sekä sen ympäristössä vaikutus oli suuri. Ankeriasta, haukea, vimpaa, siikaa ja kampelaa. Silakkaa ja kilohailia tonnikaupalla. Kalaa suolattiin, savustettiin, marinoitiin ja kuivattiin.
Lääne Kalur ei syntynyt siis tyhjästä. Kalastuksella oli merkittävä osa kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa rakentumisessa. Kalastajat olivat jo Viron ensimmäisen tasavallan aikana järjestäytyneet omaksi osuuskunnalliseksi yhdistyksekseen, joka muodosti pohjan miehityksen jälkeiselle kolhoosille.
Neuvostoliiton uusi maareformi ja maatalouden kollektivisointi ei onnistunut helposti. Vielä vuonna 1949 vasta kymmenes viljelijöistä ja kalastajista oli liittynyt kolhoosien ja sovhoosien saaristoon.
Proletariaatin diktatuuri reagoi virolaisten penseyteen tunnetusti radikaalilla tavalla. Maaliskuussa 1949 noin 20 000 ihmistä kyyditettiin Siperiaan oppimaan tavoille. Tämä opetti myös lopuille virolaisille realiteettejä ja kuukaudessa puolet maatiloista oli pakkokollektivisoitu, loputkin parin vuoden kuluessa.
Jo saman vuoden huhtikuussa Haapsalun alueen kalastajat kokoontuivat uuden Kaluriartell Haapsalun perustamiskokoukseen, jossa vanhan osuuskunnan varat ja jäsenet siirrettiin kolhoosin omistukseen ja valittiin puolueen hyväksymä johto.
Kalastajat maksoivat 30 ruplan pakollisen liittymismaksun ja luovuttivat kolhoosille kalastusaluksensa, veneensä, kalastusvälineensä, kalankasvatusrakennuksensa, työeläimet, työkalut ja niin edelleen. Samaan aikaan lähiseuduilla perustettiin työläiskalastajien kollektiiveja lisää. Syntyi Partisan, Uus Elu, Virtsu Kalur, Sangar, Kajak, Vormsi Kalur, Põhjarannik, Molodaja Gvardija, Viiking ja Kiideva Kalur. Vapaa kalastaja oli kuollut, nyt kuljettiin yhteisrintamassa.
Piskuiset kalastusartellit eivät kuitenkaan olleet tehokkaita, joten 1950-luvulta alkaen niitä alettiin yhdistellä yhä suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja lopulta vuoden 1975 lopulla kaikki alueen kalastuskolhoosit yhdistyivät yhdeksi suureksi Lääne Kaluriksi. Sillä oli muun muassa oma säilyketehdas, kylmävarasto, metalliverstas, savustamo ja elektroniikkatehdas. Lehmiä ja lampaita oli ja oma viljantuotantokin oli noin 660 tonnia.
Tällaisessa järjestelmässä oli selvää, että tuotanto ei voinut olla kovinkaan tehokasta. Erikoistumisen aste oli huono, työnjako epäselvä ja neuvostojärjestelmä kehotti pikemminkin väärentämään tuloksia kuin parantamaan tuotantoa.
Lääne Kalurissa työskenteli parhaimmillaan yli 2 000 henkilöä, joista neljäsosa oli kalastajia. Kolhoosiin kuului myös Atlantilla seilaavia suuria kalastus- ja tehdasaluksia, joiden Pohjanmeren kalastusmatkat kestivät puolisen vuotta. Kalastuslaivat luovuttivat usein valmiiksi suolatun kalan tehdasaluksille, joissa tapahtui purkittaminen tomaattikastikkeen tai öljyn kanssa.
Lääne Kalur valmisti vuodessa 25 miljoonaa säilykepurkkia ja vajaat 900 tonnia savustettua kalaa. Niitä vietiin lähinnä sosialistiseen maailmaan, kuten Väli-Amerikan Kuubaan ja Nicaraguaan, Afrikan Angolaan, Sambiaan ja Tansaniaan sekä Euroopassa Romaniaan ja Puolaan.
Kolhoosi rakentui yhteenkuuluvuuden varaan
Valtiojohtoisessa suunnitelmataloudessa puolue johti keskitetysti taloudellista toimintaa kolmitasoisten suunnitelmien perusteella. Nämä jakautuivat pitkäntähtäimen suunnitelmaan, viisivuotissuunnitelmaan ja vuosisuunnitelmaan. Suunnitelmissa sovittiin määrällisistä ja laadullisista tuotantotavoitteista, jotka sitten jaoteltiin elinkeinoaloittain. Kun nykyistä kvartaalitaloutta kritisoidaan, voidaan palauttaa mieliin, että Neuvostoliitossa toimittiin samoin, mutta tulosten arvioiminen oli paljon heikompaa.
Osuustoiminta- ja valtioyritysten tulokset mitattiin kolmen kuukauden erissä ja tulokset laskettiin neljännesosavuosin vuosiraporttiin. Lopputulos kerrottiin kilogrammoina, kappaleina, prosentteina ja ruplina. Sosialistinen järjestelmä ei myöskään ollut vapaa kilpailusta. Niin sanotussa sosialistisessa kilpailussa palkittiin ne työntekijät tai työntekijäprikaatit, jotka olivat ylittäneet tuotantotavoitteensa ja heitä kutsuttiinkin ”eturintamalaisiksi”. Palkkioksi he saivat palkanlisiä ja mitaleita.
”Lääne Kalurissa työ oli kokonaisvaltaista ja siinä oli yhteenkuuluvuuden tunne mukana”, Mikael kuvaa keittiönpöydän ääressä. Kolhoosilaiset viettivät niin työ- kuin vapaa-aikansakin yhdessä. Hyvän palkan lisäksi kolhoosi tarjosi paljon erilaisia etuja, kuten asuntoja, omia kauppoja, päiväkoteja ja elokuvia. Oma lomakylä löytyi lähialueelta, oli kulttuuriklubeja ja urheilukenttiä.
Kun vanhoja Krimmi holmille jääneitä tehtaan rakennuksia kiertää, kolhoosin jälkeisen ajan graffitit tuntuvat kertovan samoista unelmista, joita ei Lääne Kalurinkaan aikana voinut ilmaista. Korhosen kirjaansa kuvaamat Lex Zoozin piissit eli graffitityöt ilmaisevat epäoikeudenmukaisuuden tunnetta sekä haaveita vapaudesta ja paremmasta tulevaisuudesta. Zooz opiskeli kuvataidetta Pietarissa ja hänen muraalejaan voi nähdä ympäri Viroa. Hänen töidensä rinnalla tehtaiden seiniltä voi löytää rakastavaisten tageja, sotkuisia töhryjä ja muita merkintöjä, jotka luovat oman osansa Haapsalun mikrohistoriaa.
Nekin rapistuvat ja katoavat historian saatossa, kuten joskus Krimmi holmilla merituulen tuivertamat Lääne Kalurin rakennuksetkin.